Tässä pieni tarina
Istuin viimeisen kahden päivän aikana noin 14 tuntia netissä. Luin, ja mietin kuumeisesti.
Tarinani on ehkä niinkin samankaltainen, kuin monen muunkin.
Kun olin noin neljän vanha, äitini lôysi lohdutuksen elämäänsä tämän uskonnon kautta. Olihan han yksinäinen nainen, ja miehensä juoppo.
Joten sain rakkaudellisen kasvatuksen jo pienestä pitäen. Ennen kouluikäâ kuljin uskollisesti talvipakkasessa ovelta ovelle jossakin maaseudulla jalan. Söimme eväitä jossakin vanhassa ladossa. Se on mieleeni jäänyt.
Noin 8 vuotiaana pidin ensimmäisen harjoituspuheeni. Tosin ainoa sana, jonka sanoin, oli Jehova.
Kasvoin tuossa niin pesheeliseksi käyneessä seurakunnassa, ja olin todella onnellinen.
Tosin koulussa kohtasin paljon psyykkistä , ja fyysistäkin vainoa.Mutta se ei minua lannistanut...tai en ainakaan sitä näyttänyt.
Olin aivan sataprosenttisen varma, että tässä on se ainoa totuus. Usein istuinkin raamattu polvella juopon isäni huoneessa, koska tahdoin niin kovasti pelastaa hänet.
Aika kului. Meillä oli suuri perhe.Pojat päätyivät avioon jo 19 vuotiaina. Luulenpa, että tahtoivat päästä eroon ikävistä perheolosuhteista.
Kuten jo kerroin, isä oli alkoholisti, ehkä yksinäinenkin.Joskus hän tuli konventteihin, tosin hivenen huppelissa.
Aiti aina sanoi, että onkin isä millainen hyvänsä, häntä tâytyy aina kuitenkin rakastaa. Teimme tyôtä käskettyä.
Itseasiassa tuohon aikaan minulla ei ollut muunlaista mallikuvaa perheelämästä, saatikka uskonnoista, joten otin sen kaiken mitä elin itsestäänselvyytenä.
Toisinaan minua kylläkin mietitytti se, kun äiti kielsi minua olemasta ei jt lasten kanssa, ellen tutki heidän kanssaan.
Tutkin opeteltavaa aineistoa säännôllisesti, mutta minulle se oli vaikeampaa, koska taisin olla ns. adsd lapsi, joten lukemani ei oikein mennyt tajuntaani. Muutenkin elin asioita aina enemmânkin intuitiivisesti, ja tunteella, kuin tiedon mukaan.
Ovelta ovelle työssä kävin, mutta minulla oli kovin huono itsetunto, ja aina pelkäsin, ettâ jos joku raivostuu.
Kun tulin vanhemmaksi, aloin pohtia, että tahtoisin oppia ymmârtâmään paremmin ihmisiä, että voisin saavuttaa heidät paremmin, sen siaan, että aina vain arkana tarjoaisin lehtiä.
Nämä kaikki ajatukset ajoivat minut loppujen lopuksi tekemäân tôitä ensin vanhusten kanssa, ja sitten minut kutsuttiin koulutukseen kuudeksi kuukaudeksi ammatillisen toimenkuvan saamista varten. Perheeni ei siitä ajatuksesta oikein pitänyt. Tosin en oikein tiedä miksi.
Toisaalta pesuskoulun jälkeen ei minulle myöskâân suositeltu ammatillista koulutusta.Ehkäpä harmagedon olikin jo niin lähellä.
Toisaalta tuo ammatillinen koulutus johdatti minut työelämään avustamaan liikuntavammaisia opiskelianuoria.
Omaiseni olivat kauhuissaan, kun kuvailin tyônkuvaani. Kuten ymmärrätte, liikuntavammainen tarvitsee ulkopuolisen apua myös intiimihygieniaan. Ajatus alastomien tyttöjen ja poikien näkemisestä, ja heidän käsittelemisestä kauhistutti perhettäni, ja he vannoivat, ettei siitä hyvää seuraa.....Itse otin asian luonnolliselta kantilta, ja sanoin, että jos et siihen itse pysty, niin kuka sen sitten tekee?
Aika kului, ja tutustuin mitä mielenkiintoisempiin ihmisiin, niin aitoihin, ja inhimillisiin. Jâin pohtimaan, että kuinka niin mukavat ihmiset voisivat olla ns.tuomittuja, vain koska ovat maailmasta.Ja yleensäkkin jäin pohtimaan, että loppujen lopuksi ns. maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on niin paljon pohdittavaa sanottavaa, ja inhimillisiä tunteita. Ehkä minut oli opetettu lähinnä ajattelemaan, että pohjimmiltaan kaikissa maailmallisissa kytee peto pinnan alla.
Tosin tâhän aikaan ajattelin, ettâ kun vain opin ymmârtämään heitä, ja saan kontaktin, voin antaa heille ikuisen elâmän viestin, ja lopulta he voisivat saavuttaa terveyden.....
Aivan kaikki ei mennyt suunnitelmieni mukaan.
Ensinnäkinolin ollut rakastunut yhteen veljeen kuusivuotiaasta asti, ja olin suunnitellut aikuistuvani, ja valmistautuvani olemaan hänelle ihana vaimo......se onkin sitten toinen, ja pitkâ tarina...
Kaikenkaikkiaan silloinen päämääräni olikin kasvaa hengellisesti, ja löytää hyvä kristitty puoliso mahdollisimman nopeasti, niinkuin kaikki muutkin.
Mutta intuitio, ja tunteet syvällisessä kommunikoinnissa johtivatkin siihen, että rakastuin liikuntavammaiseen mieheen, ketä avustin...Eli voisinko sanoa, että perheeni ennustus toteutui?
Tässä vaiheessa kävin läpi muunkinlaisia henkisen kasvun asteita, jotka johtivat ns.elämän kokeiluun.
Kaiken sotkun jälkeen päädyinkin vanhemmiston eteen. Tunnustin syyllisyydentuskissani kaiken. Antoivat anteeksi, mutta käskivât unohtamaan edellisen elämân.(vanhemmisto koostui ihmisistä, jotka olivat tunteneet minut jo pienestâ pitäen)
Seurakunta katsoi minua sâälien, ja yritti tukea parhaansa mukaan, mutta olin jo nähnyt, ja kokenut asioita, joita en koskaan tulisi unohtamaan.
Elin muutaman kuukauden kuin kuplan sisällâ, kuin kone.Lopuksi en enään pystynyt. Itsemurhaajatukset nousivat mieleeni. Lopulta menin mielenterveystoimistoon.Tahtoivat lähettää minut siltä seisomalta sairaalaan.Heillä ei ollut kuljetusta, joten jouduin soittamaan veljelleni. He tulivatkin kaksin. Matkalla sairaalaan sanoivat minulle, että ainoa mahdollisuus sekoamiseeni on, ettâ olen tehnyt syntiä, jota salaan.
Siis silloin olin sairaalassa pari kuukautta. Tarina jatkuu, ja siinä on monenlaisia käânteitä.
Loppujen lopuksi päädyin siihen tilanteeseen, että menin tuon liikuntavammaisen miehen luokse, ja sanoin, että se on kaikki, tai ei mitään. Menimmekin sitten miltei heti avioon.
Häissâni ei ollut äitiäni, ja siskonikin, jotka tulivat, olivat vaivaantuneita.
Yritin pelastaa itseäni, ja tuota silloista miestäni, ja tulevaa lastamme. Tutkimme joka viikko. Viikoittain raahasin mieheni ja vauvani lumituiskussa valtakunnansalille. Aluksi olin hivenen ihmeissäni, kun kukaan ei tullut tervehtimään, tai juttelemaan.Sitten ajattelinkin, että se onkin vain kaupunkilaisten tapa. Myöhemmin, tai paremminkin viime yônnâ kylläkin taisin ymmärtää sen todellisen syyn....
Aika kului, ja asiat eivät todellakaan sujuneet niin kuin olin kuvitellut.
Miehestäni ei todellakaan tullut uskova, minkä varaan olin kaiken laskenut.
Itse aloin väsyä fyysisesti, ja henkisesti, ja myös hengellisesti.Ihmisillä oli niin paljon odotuksia minun suhteen, enkâ pystynyt täyttämään niitä.
Myös kun ymmârsin lopulta, että miehelläni ei todellakaan ole intoa mennä paratiisiin "kävelemään"kuten olin suunnitellut. Menetin toivoni kaikkeen.
uusia sairaalareissuja, itsemurhayritys.
Lopulta aloin elââ hullua elämää(tietenkin riippuu kenen kannalta katsoo)
Kaikki päättyi avioeroon, ja maastamuuttoon.Enhän kertakaikkiaan voinut enään jäädä suomeen, peli oli pelattu. Minut tunnettiin kaikkialla.Minusta puhuttiin kaikkialla.Seurakunnissa viestintâ pelaa.
Kohtasin uuden miehen, ja asetuin hänen kanssaan asumaan. Niihin aikoihin äitini oli kovin sairas. Tahdoinkin auttaa hântâ, ja tunsin hyvân erikoislâäkârin maassani, ja kutsuinhänet siksi luokseni.Tulo oli tosi vaikea. Lopulta hân suostui, mutta vaati, että koska emme ole naimisissa, minun täytyy nukkua eri huoneessa. Niin teinkin, olinhan nôyrä.Koin oloni tosi pakanaksi, ja väârintekiäksi.
Vuodet kuluvat, ja elämä jatkuu. Koskaan en saa uskonajattelusta rauhaa.
Mieheni(ei jt) ottikin yhteyttä jt hen minua auttaakseen. Tutkin, mutta lopetin, koska olin omaksunut vuosien varrella savukkeet, ja tunsin syyllisyyttä.
Sitten vuosien varrella sairastuin pahoihin masennuksiin. Olin eri lepokodeissa, ja sairaaloissa kuukausia. Noin kertaa.
Itsemurhaakin yritin kahdesti. Söin valtavat määrät lâäkkeitä aivan sekoamiseen asti.
Taas aloin tutkia. Sisar sanoi, että anna minulle puoli vuotta, ja kaikki päättyy parhain pâin. Tein työtâ käskettyâ. Sain jopa hyvin perusteluin miehenikin tutkimaan. Samalla kamppailin savukkeiden kanssa. Yritin lopettaa, mutta aina päädyin masennuksen vuoksi sairaalaan...
Kävin salilla. Sisar sanoi, että kun tulevat kysymään sinusta, älâ mainitse, että olet pois jäänyt. Heidän ei tarvitse tietääItseasiassa nyt ymmârrän miksi. Sillä luin, että poisjääneen(vai pitäisikö sanoa itse eronneen)kanssa ei voi seurustella.
Puoli vuotta kului. En ollut henkisesti oikein kunnossa. Sôin edelleenkin paljon läâkkeitä.Kuitenkin seurakunnan vanhin toi minulle vanhempia vt julkaisuja luettavaksi savukkeista.Tutkimme ne, ja sitten hän ilmoitti, että lopetamme tutkimisen.
Soittelin perään. Nuo aikaisemmin niin lämminhenkiset, ja ymmärtäväiset ihmiset muuttuivat raamatunlauseiksi.
Sain heidât kuitenkin tutkimaan ainakin mieheni kanssa(hän ei polttanut). Tosin aina kun tulivat, vaikuttivat hivenen vaivaantuneilta. Lopulta eivät enään soittaneet, eivätkä tulleet.
Siis tässä hivenen tarinaa.
Nyt olen ollut jo pitkiä aikoja vailla lääkitystä. Aivoni ovat taas alkaneet toimia omalla tehollaan. Olen tullut uteliaaksi uudemman kerran elâmästä. Monistakin syistä.
Näin selkeämmän mielen omaavana aloin pohtia näitä asioita uudelleen.
Eksyin nettiin lukemaan kanssaihmisen tarinoita.Aloin herätä pari voisikymmentä vanhasta unesta.Olenko todellakin nukkunut kaikki nâmä vuodet?
Olenko ehkä sittenkin ollut nsaivopesun uhri?(Nyt kun sitä ajattelen, niin alitajuntani tulee sanomaan, että ajatukseni ovat saatanasta)
Jokatapauksessa. Eteenpäin on mentävä, ja omaa elämäâ elettävä.
Jäänkö hautomaan syyllisyydentuntoja loppuelämâkseni. Ehkä vain siksi, kun oma perhe, ja entiset lâheiset näkevät minut synnin silmälasien lâpi?
Jos vaikka olisinkin syntinen, ja paha, niin ainakin kuolema tulee loppujenlopuksi kaikille. Jos ei tänään liikenneonnettomuudessa, tai syövän kautta, niin ehkäpä sitten harmagedonissa. Kuolemmepa kuitenkin, ennemmin, tai myöhemmin. Ehkäpä paratiisi ei ole minulle. Toisaalta kiitos jehovantodistajien, ei ole helvettiäkään.
Viellä eroamisesta, ja erottamisesta. Tuo valtakunnanpalvelus on minulle tuttu, jossa puhutaan suhtautumisesta eronneeseen, tai erotettuun.
Jäinkin miettimään perhesuhteitani suomeen...Vanhempani ovat yhteydessä kirjeitse, tosin lehtien kera, ja kirjeessä aina pari raamatun lausetta.Sisarukseni tulivat, kunhan olin mennyt naimisiin, ja kuulivat, ettâ mieheni tutkii.
Entäs kun emme tutki enään.Enään en ole sairas, joten äitinikään ei voi siihen vedota.
Erotettujen, ja eronneiden kohtelun säännôt ovat kovat, ja selvät.
Jäänkin uteliaana seuraamaan asioiden kehittymistä.
Toisaalta tuo tarina on jo nyt vihdoinkin menneisyyttä.Luulempa että manipuloidut aivoni pystyvät nyt vihdoinkin monien vuosien työn jälkeen toimimaan aivan omalla ajatusvoimalla.
Koskaan ei ole myôhäistä aloittaa uutta elämää.
Hyvää jatkoa teille.
Istuin viimeisen kahden päivän aikana noin 14 tuntia netissä. Luin, ja mietin kuumeisesti.
Tarinani on ehkä niinkin samankaltainen, kuin monen muunkin.
Kun olin noin neljän vanha, äitini lôysi lohdutuksen elämäänsä tämän uskonnon kautta. Olihan han yksinäinen nainen, ja miehensä juoppo.
Joten sain rakkaudellisen kasvatuksen jo pienestä pitäen. Ennen kouluikäâ kuljin uskollisesti talvipakkasessa ovelta ovelle jossakin maaseudulla jalan. Söimme eväitä jossakin vanhassa ladossa. Se on mieleeni jäänyt.
Noin 8 vuotiaana pidin ensimmäisen harjoituspuheeni. Tosin ainoa sana, jonka sanoin, oli Jehova.
Kasvoin tuossa niin pesheeliseksi käyneessä seurakunnassa, ja olin todella onnellinen.
Tosin koulussa kohtasin paljon psyykkistä , ja fyysistäkin vainoa.Mutta se ei minua lannistanut...tai en ainakaan sitä näyttänyt.
Olin aivan sataprosenttisen varma, että tässä on se ainoa totuus. Usein istuinkin raamattu polvella juopon isäni huoneessa, koska tahdoin niin kovasti pelastaa hänet.
Aika kului. Meillä oli suuri perhe.Pojat päätyivät avioon jo 19 vuotiaina. Luulenpa, että tahtoivat päästä eroon ikävistä perheolosuhteista.
Kuten jo kerroin, isä oli alkoholisti, ehkä yksinäinenkin.Joskus hän tuli konventteihin, tosin hivenen huppelissa.
Aiti aina sanoi, että onkin isä millainen hyvänsä, häntä tâytyy aina kuitenkin rakastaa. Teimme tyôtä käskettyä.
Itseasiassa tuohon aikaan minulla ei ollut muunlaista mallikuvaa perheelämästä, saatikka uskonnoista, joten otin sen kaiken mitä elin itsestäänselvyytenä.
Toisinaan minua kylläkin mietitytti se, kun äiti kielsi minua olemasta ei jt lasten kanssa, ellen tutki heidän kanssaan.
Tutkin opeteltavaa aineistoa säännôllisesti, mutta minulle se oli vaikeampaa, koska taisin olla ns. adsd lapsi, joten lukemani ei oikein mennyt tajuntaani. Muutenkin elin asioita aina enemmânkin intuitiivisesti, ja tunteella, kuin tiedon mukaan.
Ovelta ovelle työssä kävin, mutta minulla oli kovin huono itsetunto, ja aina pelkäsin, ettâ jos joku raivostuu.
Kun tulin vanhemmaksi, aloin pohtia, että tahtoisin oppia ymmârtâmään paremmin ihmisiä, että voisin saavuttaa heidät paremmin, sen siaan, että aina vain arkana tarjoaisin lehtiä.
Nämä kaikki ajatukset ajoivat minut loppujen lopuksi tekemäân tôitä ensin vanhusten kanssa, ja sitten minut kutsuttiin koulutukseen kuudeksi kuukaudeksi ammatillisen toimenkuvan saamista varten. Perheeni ei siitä ajatuksesta oikein pitänyt. Tosin en oikein tiedä miksi.
Toisaalta pesuskoulun jälkeen ei minulle myöskâân suositeltu ammatillista koulutusta.Ehkäpä harmagedon olikin jo niin lähellä.
Toisaalta tuo ammatillinen koulutus johdatti minut työelämään avustamaan liikuntavammaisia opiskelianuoria.
Omaiseni olivat kauhuissaan, kun kuvailin tyônkuvaani. Kuten ymmärrätte, liikuntavammainen tarvitsee ulkopuolisen apua myös intiimihygieniaan. Ajatus alastomien tyttöjen ja poikien näkemisestä, ja heidän käsittelemisestä kauhistutti perhettäni, ja he vannoivat, ettei siitä hyvää seuraa.....Itse otin asian luonnolliselta kantilta, ja sanoin, että jos et siihen itse pysty, niin kuka sen sitten tekee?
Aika kului, ja tutustuin mitä mielenkiintoisempiin ihmisiin, niin aitoihin, ja inhimillisiin. Jâin pohtimaan, että kuinka niin mukavat ihmiset voisivat olla ns.tuomittuja, vain koska ovat maailmasta.Ja yleensäkkin jäin pohtimaan, että loppujen lopuksi ns. maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on niin paljon pohdittavaa sanottavaa, ja inhimillisiä tunteita. Ehkä minut oli opetettu lähinnä ajattelemaan, että pohjimmiltaan kaikissa maailmallisissa kytee peto pinnan alla.
Tosin tâhän aikaan ajattelin, ettâ kun vain opin ymmârtämään heitä, ja saan kontaktin, voin antaa heille ikuisen elâmän viestin, ja lopulta he voisivat saavuttaa terveyden.....
Aivan kaikki ei mennyt suunnitelmieni mukaan.
Ensinnäkinolin ollut rakastunut yhteen veljeen kuusivuotiaasta asti, ja olin suunnitellut aikuistuvani, ja valmistautuvani olemaan hänelle ihana vaimo......se onkin sitten toinen, ja pitkâ tarina...
Kaikenkaikkiaan silloinen päämääräni olikin kasvaa hengellisesti, ja löytää hyvä kristitty puoliso mahdollisimman nopeasti, niinkuin kaikki muutkin.
Mutta intuitio, ja tunteet syvällisessä kommunikoinnissa johtivatkin siihen, että rakastuin liikuntavammaiseen mieheen, ketä avustin...Eli voisinko sanoa, että perheeni ennustus toteutui?
Tässä vaiheessa kävin läpi muunkinlaisia henkisen kasvun asteita, jotka johtivat ns.elämän kokeiluun.
Kaiken sotkun jälkeen päädyinkin vanhemmiston eteen. Tunnustin syyllisyydentuskissani kaiken. Antoivat anteeksi, mutta käskivât unohtamaan edellisen elämân.(vanhemmisto koostui ihmisistä, jotka olivat tunteneet minut jo pienestâ pitäen)
Seurakunta katsoi minua sâälien, ja yritti tukea parhaansa mukaan, mutta olin jo nähnyt, ja kokenut asioita, joita en koskaan tulisi unohtamaan.
Elin muutaman kuukauden kuin kuplan sisällâ, kuin kone.Lopuksi en enään pystynyt. Itsemurhaajatukset nousivat mieleeni. Lopulta menin mielenterveystoimistoon.Tahtoivat lähettää minut siltä seisomalta sairaalaan.Heillä ei ollut kuljetusta, joten jouduin soittamaan veljelleni. He tulivatkin kaksin. Matkalla sairaalaan sanoivat minulle, että ainoa mahdollisuus sekoamiseeni on, ettâ olen tehnyt syntiä, jota salaan.
Siis silloin olin sairaalassa pari kuukautta. Tarina jatkuu, ja siinä on monenlaisia käânteitä.
Loppujen lopuksi päädyin siihen tilanteeseen, että menin tuon liikuntavammaisen miehen luokse, ja sanoin, että se on kaikki, tai ei mitään. Menimmekin sitten miltei heti avioon.
Häissâni ei ollut äitiäni, ja siskonikin, jotka tulivat, olivat vaivaantuneita.
Yritin pelastaa itseäni, ja tuota silloista miestäni, ja tulevaa lastamme. Tutkimme joka viikko. Viikoittain raahasin mieheni ja vauvani lumituiskussa valtakunnansalille. Aluksi olin hivenen ihmeissäni, kun kukaan ei tullut tervehtimään, tai juttelemaan.Sitten ajattelinkin, että se onkin vain kaupunkilaisten tapa. Myöhemmin, tai paremminkin viime yônnâ kylläkin taisin ymmärtää sen todellisen syyn....
Aika kului, ja asiat eivät todellakaan sujuneet niin kuin olin kuvitellut.
Miehestäni ei todellakaan tullut uskova, minkä varaan olin kaiken laskenut.
Itse aloin väsyä fyysisesti, ja henkisesti, ja myös hengellisesti.Ihmisillä oli niin paljon odotuksia minun suhteen, enkâ pystynyt täyttämään niitä.
Myös kun ymmârsin lopulta, että miehelläni ei todellakaan ole intoa mennä paratiisiin "kävelemään"kuten olin suunnitellut. Menetin toivoni kaikkeen.
uusia sairaalareissuja, itsemurhayritys.
Lopulta aloin elââ hullua elämää(tietenkin riippuu kenen kannalta katsoo)
Kaikki päättyi avioeroon, ja maastamuuttoon.Enhän kertakaikkiaan voinut enään jäädä suomeen, peli oli pelattu. Minut tunnettiin kaikkialla.Minusta puhuttiin kaikkialla.Seurakunnissa viestintâ pelaa.
Kohtasin uuden miehen, ja asetuin hänen kanssaan asumaan. Niihin aikoihin äitini oli kovin sairas. Tahdoinkin auttaa hântâ, ja tunsin hyvân erikoislâäkârin maassani, ja kutsuinhänet siksi luokseni.Tulo oli tosi vaikea. Lopulta hân suostui, mutta vaati, että koska emme ole naimisissa, minun täytyy nukkua eri huoneessa. Niin teinkin, olinhan nôyrä.Koin oloni tosi pakanaksi, ja väârintekiäksi.
Vuodet kuluvat, ja elämä jatkuu. Koskaan en saa uskonajattelusta rauhaa.
Mieheni(ei jt) ottikin yhteyttä jt hen minua auttaakseen. Tutkin, mutta lopetin, koska olin omaksunut vuosien varrella savukkeet, ja tunsin syyllisyyttä.
Sitten vuosien varrella sairastuin pahoihin masennuksiin. Olin eri lepokodeissa, ja sairaaloissa kuukausia. Noin kertaa.
Itsemurhaakin yritin kahdesti. Söin valtavat määrät lâäkkeitä aivan sekoamiseen asti.
Taas aloin tutkia. Sisar sanoi, että anna minulle puoli vuotta, ja kaikki päättyy parhain pâin. Tein työtâ käskettyâ. Sain jopa hyvin perusteluin miehenikin tutkimaan. Samalla kamppailin savukkeiden kanssa. Yritin lopettaa, mutta aina päädyin masennuksen vuoksi sairaalaan...
Kävin salilla. Sisar sanoi, että kun tulevat kysymään sinusta, älâ mainitse, että olet pois jäänyt. Heidän ei tarvitse tietääItseasiassa nyt ymmârrän miksi. Sillä luin, että poisjääneen(vai pitäisikö sanoa itse eronneen)kanssa ei voi seurustella.
Puoli vuotta kului. En ollut henkisesti oikein kunnossa. Sôin edelleenkin paljon läâkkeitä.Kuitenkin seurakunnan vanhin toi minulle vanhempia vt julkaisuja luettavaksi savukkeista.Tutkimme ne, ja sitten hän ilmoitti, että lopetamme tutkimisen.
Soittelin perään. Nuo aikaisemmin niin lämminhenkiset, ja ymmärtäväiset ihmiset muuttuivat raamatunlauseiksi.
Sain heidât kuitenkin tutkimaan ainakin mieheni kanssa(hän ei polttanut). Tosin aina kun tulivat, vaikuttivat hivenen vaivaantuneilta. Lopulta eivät enään soittaneet, eivätkä tulleet.
Siis tässä hivenen tarinaa.
Nyt olen ollut jo pitkiä aikoja vailla lääkitystä. Aivoni ovat taas alkaneet toimia omalla tehollaan. Olen tullut uteliaaksi uudemman kerran elâmästä. Monistakin syistä.
Näin selkeämmän mielen omaavana aloin pohtia näitä asioita uudelleen.
Eksyin nettiin lukemaan kanssaihmisen tarinoita.Aloin herätä pari voisikymmentä vanhasta unesta.Olenko todellakin nukkunut kaikki nâmä vuodet?
Olenko ehkä sittenkin ollut nsaivopesun uhri?(Nyt kun sitä ajattelen, niin alitajuntani tulee sanomaan, että ajatukseni ovat saatanasta)
Jokatapauksessa. Eteenpäin on mentävä, ja omaa elämäâ elettävä.
Jäänkö hautomaan syyllisyydentuntoja loppuelämâkseni. Ehkä vain siksi, kun oma perhe, ja entiset lâheiset näkevät minut synnin silmälasien lâpi?
Jos vaikka olisinkin syntinen, ja paha, niin ainakin kuolema tulee loppujenlopuksi kaikille. Jos ei tänään liikenneonnettomuudessa, tai syövän kautta, niin ehkäpä sitten harmagedonissa. Kuolemmepa kuitenkin, ennemmin, tai myöhemmin. Ehkäpä paratiisi ei ole minulle. Toisaalta kiitos jehovantodistajien, ei ole helvettiäkään.
Viellä eroamisesta, ja erottamisesta. Tuo valtakunnanpalvelus on minulle tuttu, jossa puhutaan suhtautumisesta eronneeseen, tai erotettuun.
Jäinkin miettimään perhesuhteitani suomeen...Vanhempani ovat yhteydessä kirjeitse, tosin lehtien kera, ja kirjeessä aina pari raamatun lausetta.Sisarukseni tulivat, kunhan olin mennyt naimisiin, ja kuulivat, ettâ mieheni tutkii.
Entäs kun emme tutki enään.Enään en ole sairas, joten äitinikään ei voi siihen vedota.
Erotettujen, ja eronneiden kohtelun säännôt ovat kovat, ja selvät.
Jäänkin uteliaana seuraamaan asioiden kehittymistä.
Toisaalta tuo tarina on jo nyt vihdoinkin menneisyyttä.Luulempa että manipuloidut aivoni pystyvät nyt vihdoinkin monien vuosien työn jälkeen toimimaan aivan omalla ajatusvoimalla.
Koskaan ei ole myôhäistä aloittaa uutta elämää.
Hyvää jatkoa teille.
Vastaukset 4
Vanhimmat
olet todellakin aivopesun uhri, itse en tunnusta mitään tunnettua uskoa vaikka uskon. sanotaan että jumala rakastaa kaikkia tasapuolisesti... silti sinua ja liikuntavammaista miestäsi ruvettiin syrjimään ja sulkemaan kaikesta ulos, ei kuulosta samalta jumalalta. ja raamatussa sanotaan että jumala antaa kaiken anteeksi... miksi sitten kaikki muut kuin jehovat joutuvat "helvettiin"? minusta jehovantodistajat ovat ERITTÄIN itsekeskeisiä kun yrittävät omia jumalan itselleen... kaikki täällä samaa laumaa on, itse luulen että meidät on luotu oppimaan ja nauttimaan elämästä ihmisen kuuluu ELÄÄ elämänsä eikä elää "pelossa" ja palvoa.
olet vielä hengissä kaiken jälkeen ja voit aloittaa uuden todellisen elämän. Olethan kuullut uskonnon uhrit- järjestöstä. Tosin en tiedä nykyistä asuinmaatasi, mutta ainakin netin väkityksellä voit olla Suomeen yhteydessä ja voit hakea muutakin tietoa netistä esim hakusanalla H2O.
Kirjoituksesi oli liikuttava. Kaikkea hyvää sinulle.
Yritä elää todellisuudessa, joka on aistiesi ulottuvissa. Älä usko tonttuihin, enkeleihin tai piruun vain siksi että jotkut väittävät niitä olevan olemassa.
Rakkaus kuuluu sinulle. Olet sen arvoinen.
Paljon onnea uudelle elämälle. On vain yksi elämä ja sen voi elää täysipainoisesti ilman mitään painajaismaisia hörhötyksiä. Sairaalat ovat jo täynnä onnettomia ja toivottavasti huhuissa on perää että lahkot kielletään laissa. Uskonnon harjoittamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.