Kokoomuksen oppositiopolitiikka on herättänyt ymmärrettävää äimistelyä etenkin joidenkin lehtien pääkirjoitusosastoissa. Monet kirjoittajat ovat ihmetelleet, kuinka 16 vuotta yhtäjaksoisesti hallituksessa istunut puolue ei oppositioon jouduttuaan jäänytkään ripottelemaan tuhkaa päälleen, vaan otti heti terhakkaasti vastaan sille tarjotun roolin johtavana oppositiopuolueena. Tätä on pidetty jopa jonkinlaisena takinkääntönä ja epäuskottavana.
Johtavan porvaripuolueen uusissa otteissa ei kuitenkaan ole mitään taivasteltavaa. Vaikka Kokoomuksen nykyisessä eduskuntaryhmässä on vain neljä sellaista kansanedustajaa, jotka ovat istuneet eduskunnassa myös puolueensa aiemman oppositiokauden aikana, ei tästä aiheudu mitään oppositiopolitiikan osaamisvajetta.
Ehkäpä on pikemminkin päinvastoin, sillä jälkikäteen arvioiden voidaan perustellusti katsoa, että edellisen oppositiotaipaleen aikainen politiikka oli liiankin hampaatonta. Sillä oli kuitenkin hieman erilaiset tavoitteet ja aika oli toinen. Ennen vuoden 1987 hallitusratkaisua Kokoomus koetti esittää yhteistyökykyään jo oppositiosta käsin. Nyt sellaiseen ei ole tarvetta, sillä takana on 16 vuoden koeteltu yhteistyökyky.
On toki myönnettävä, että aivan oppositiotaipaleen alku oli varsin räväkkä. Sille oli kuitenkin selvä tilaus, kun Anneli Jäätteenmäen (kesk.) hallitus heti alkumetreillään salasi hallitusohjelmaan liittyviä olennaisia asiakirjoja ja pääministeri itse kiisti kokonaan niiden olemassaolon. Niinpä Kokoomus käytti tilaisuutta hyväkseen ja savusti salatut paperit esiin hallituksen kassakaapista.
Osoittautui, että keskustajohtaja/pääministeri oli valehdellut koko eduskunnalle ja samalla Suomen kansalle. Tästä alkoi Jäätteenmäen alamäki, joka huipentui Irak-vuotojen ja taas uusien valheiden jälkeen siihen, että myös hallituskumppanit menettivät viimeisenkin luottamuksensa häneen ja lopulta pääministeri joutui eroamaan. Päätöksen lopullisesta luottamuspulasta tekivät viime kädessä sosialidemokraatit, kuten sittemmin on osoittautunut.
Jäätteenmäen salaamat paperit paljastivat, että hallitusohjelma ei ole mitenkään sovitettavissa yhteen sen taustaksi sovittujen budjettikehysten kanssa. Hallitusohjelmassa oli tukuttain hyviä lupauksia ja aikomuksia, joita sinne kirjattaessa on kirjoittajien itsensäkin täytynyt tietää, ettei niitä mitenkään kyetä toteuttamaan.
Hallitusohjelma on valheille rakennettu. Pääministerin nimen muuttuminen ei muuta tätä tosiasiaa toiseksi, koska hallituspohja säilyi samana ja vanha ohjelma hyväksyttiin sellaisenaan myös Matti Vanhasen (kesk.) hallituksen ohjelmaksi. Vanhat lupaukset säilyivät entisellään. Ne eivät ole muuttuneet yhtään sen realistisimmiksi kuin olivat ennenkään. Ehkäpä jopa päinvastoin.
Kokoomus ryhtyi rohkeasti haastamaan hallitusta heti sen alkumetreillä. Se otti itselleen sen "tahtopolitiikan" roolin, joka keskustalta vapautui ja jonka Vanhanen puoluejohtajaksi valintansa jälkeen myös ensitöikseen julkisesti kenelle hyvänsä luovutti. Ehkäpä hänellä ei sosialidemokraattien paineen alla mielestään ollut muuta mahdollisuutta, koska hän ei edeltäjistään poiketen ole profiloitunut tahtopoliitikkona ja keskusta on omaksunut strategiakseen roikkua sylivauvan tavoin demarien rinnoilla meni sitten syteen taikka saveen.
Entinen keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen pitää tahtopolitiikasta luopumista ehdottomana antautumisena sosialidemokraattien edessä ja katsoo sen olevan keskustalta paha ja väistämättä vaalitappioon johtava virhe. Tähän käsitykseen yhtynee myös toinen keskustan haastajan roolia korostavan ja vaihtoehtoja esiintuovan linjan luoja Seppo Kääriäinen, joka tuoreessa väitöskirjassaan kertoo sen olleen tietoinen ja onnistunut strateginen valinta. Kääriäisen suu on kuitenkin nyt tukittu, koska hän ei tietenkään keskustan ministerinä voi arvostella puoluejohdon linjaa.
Kokoomus ei kuitenkaan haasta hallitusta haastamisen vuoksi tai keskity valtapoliittisiin kysymyksiin, vaikka Paavo Lipponen (sd.) näin tarkoituksenmukaisuussyistä väittää. Puolue haastaa hallituksen asiakysymyksillä, kuten esimerkiksi tuorein konkreettinen ja kustannusvaikutuksia myöten perusteellisesti selvitetty opintotukialoite osoittaa.
Asiakysymykset jäävät kuitenkin julkisuudessa helposti muiden kysymysten varjoon, koska niistä on vaikea saada raflaavia otsikoita. Niinpä poliittinen todellisuus ei välttämättä välity satunnaiselle lukijalle sellaisena, kuin se esimerkiksi eduskunnassa esiintyy. Tämä tosiasia ei ole muutettavissa, joten siihen on vain sopeuduttava.
Kokoomusjohto tekee viisaasti, kun se jatkaa valitsemallaan linjalla huolimatta siitä, että sosialidemokraatit ja keskusta eivät uudistuneesta entistä ärhäkkäämmästä porvaripuolueesta pidä. Sehän nyt tästä vielä puuttuisi, että Kokoomus antaisi poliittisten kilpailijoiden sanella itselleen millaista oppositiopolitiikkaa se saa harjoittaa ja millaista ei.
Maassa on jo yksi sosialidemokraattien sylikoiraksi alentunut "puudelipuolue" eli keskusta, eikä edes ikuinen hallituspuolue RKP ole myöntyväisyys- ja nuoleskelupolitiikassa vajonnut yhtä alas kuin se. Tämäkin tosiasia on vain jaksettava osoittaa suomalaisille kerta toisensa jälkeen eikä se tule olemaan edes vaikeaa. Uusia näyttöjä keskustan tahdottomasta apupuolue- ja ajopuuroolista saadaan päivittäin
Johtavan porvaripuolueen uusissa otteissa ei kuitenkaan ole mitään taivasteltavaa. Vaikka Kokoomuksen nykyisessä eduskuntaryhmässä on vain neljä sellaista kansanedustajaa, jotka ovat istuneet eduskunnassa myös puolueensa aiemman oppositiokauden aikana, ei tästä aiheudu mitään oppositiopolitiikan osaamisvajetta.
Ehkäpä on pikemminkin päinvastoin, sillä jälkikäteen arvioiden voidaan perustellusti katsoa, että edellisen oppositiotaipaleen aikainen politiikka oli liiankin hampaatonta. Sillä oli kuitenkin hieman erilaiset tavoitteet ja aika oli toinen. Ennen vuoden 1987 hallitusratkaisua Kokoomus koetti esittää yhteistyökykyään jo oppositiosta käsin. Nyt sellaiseen ei ole tarvetta, sillä takana on 16 vuoden koeteltu yhteistyökyky.
On toki myönnettävä, että aivan oppositiotaipaleen alku oli varsin räväkkä. Sille oli kuitenkin selvä tilaus, kun Anneli Jäätteenmäen (kesk.) hallitus heti alkumetreillään salasi hallitusohjelmaan liittyviä olennaisia asiakirjoja ja pääministeri itse kiisti kokonaan niiden olemassaolon. Niinpä Kokoomus käytti tilaisuutta hyväkseen ja savusti salatut paperit esiin hallituksen kassakaapista.
Osoittautui, että keskustajohtaja/pääministeri oli valehdellut koko eduskunnalle ja samalla Suomen kansalle. Tästä alkoi Jäätteenmäen alamäki, joka huipentui Irak-vuotojen ja taas uusien valheiden jälkeen siihen, että myös hallituskumppanit menettivät viimeisenkin luottamuksensa häneen ja lopulta pääministeri joutui eroamaan. Päätöksen lopullisesta luottamuspulasta tekivät viime kädessä sosialidemokraatit, kuten sittemmin on osoittautunut.
Jäätteenmäen salaamat paperit paljastivat, että hallitusohjelma ei ole mitenkään sovitettavissa yhteen sen taustaksi sovittujen budjettikehysten kanssa. Hallitusohjelmassa oli tukuttain hyviä lupauksia ja aikomuksia, joita sinne kirjattaessa on kirjoittajien itsensäkin täytynyt tietää, ettei niitä mitenkään kyetä toteuttamaan.
Hallitusohjelma on valheille rakennettu. Pääministerin nimen muuttuminen ei muuta tätä tosiasiaa toiseksi, koska hallituspohja säilyi samana ja vanha ohjelma hyväksyttiin sellaisenaan myös Matti Vanhasen (kesk.) hallituksen ohjelmaksi. Vanhat lupaukset säilyivät entisellään. Ne eivät ole muuttuneet yhtään sen realistisimmiksi kuin olivat ennenkään. Ehkäpä jopa päinvastoin.
Kokoomus ryhtyi rohkeasti haastamaan hallitusta heti sen alkumetreillä. Se otti itselleen sen "tahtopolitiikan" roolin, joka keskustalta vapautui ja jonka Vanhanen puoluejohtajaksi valintansa jälkeen myös ensitöikseen julkisesti kenelle hyvänsä luovutti. Ehkäpä hänellä ei sosialidemokraattien paineen alla mielestään ollut muuta mahdollisuutta, koska hän ei edeltäjistään poiketen ole profiloitunut tahtopoliitikkona ja keskusta on omaksunut strategiakseen roikkua sylivauvan tavoin demarien rinnoilla meni sitten syteen taikka saveen.
Entinen keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen pitää tahtopolitiikasta luopumista ehdottomana antautumisena sosialidemokraattien edessä ja katsoo sen olevan keskustalta paha ja väistämättä vaalitappioon johtava virhe. Tähän käsitykseen yhtynee myös toinen keskustan haastajan roolia korostavan ja vaihtoehtoja esiintuovan linjan luoja Seppo Kääriäinen, joka tuoreessa väitöskirjassaan kertoo sen olleen tietoinen ja onnistunut strateginen valinta. Kääriäisen suu on kuitenkin nyt tukittu, koska hän ei tietenkään keskustan ministerinä voi arvostella puoluejohdon linjaa.
Kokoomus ei kuitenkaan haasta hallitusta haastamisen vuoksi tai keskity valtapoliittisiin kysymyksiin, vaikka Paavo Lipponen (sd.) näin tarkoituksenmukaisuussyistä väittää. Puolue haastaa hallituksen asiakysymyksillä, kuten esimerkiksi tuorein konkreettinen ja kustannusvaikutuksia myöten perusteellisesti selvitetty opintotukialoite osoittaa.
Asiakysymykset jäävät kuitenkin julkisuudessa helposti muiden kysymysten varjoon, koska niistä on vaikea saada raflaavia otsikoita. Niinpä poliittinen todellisuus ei välttämättä välity satunnaiselle lukijalle sellaisena, kuin se esimerkiksi eduskunnassa esiintyy. Tämä tosiasia ei ole muutettavissa, joten siihen on vain sopeuduttava.
Kokoomusjohto tekee viisaasti, kun se jatkaa valitsemallaan linjalla huolimatta siitä, että sosialidemokraatit ja keskusta eivät uudistuneesta entistä ärhäkkäämmästä porvaripuolueesta pidä. Sehän nyt tästä vielä puuttuisi, että Kokoomus antaisi poliittisten kilpailijoiden sanella itselleen millaista oppositiopolitiikkaa se saa harjoittaa ja millaista ei.
Maassa on jo yksi sosialidemokraattien sylikoiraksi alentunut "puudelipuolue" eli keskusta, eikä edes ikuinen hallituspuolue RKP ole myöntyväisyys- ja nuoleskelupolitiikassa vajonnut yhtä alas kuin se. Tämäkin tosiasia on vain jaksettava osoittaa suomalaisille kerta toisensa jälkeen eikä se tule olemaan edes vaikeaa. Uusia näyttöjä keskustan tahdottomasta apupuolue- ja ajopuuroolista saadaan päivittäin
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oikein hyvää analyysiä.
Kirjoitat kokoomuksesta hyvin myönteisesti. Oletan, että asenteesi kokoomusta kohtaan on myönteinen ja mielikuvasi kokoomuksesta hyvin positiivinen. OK. En siis kinaa mielipiteitäsi vastaan, mutta täydennän hieman kriittisemmillä kommenteilla.
Olen seurannut kokoomuksen oppositiopolitiikkaa mediasta - siis vain mediasta niin kuin valtaosa kansasta - ja olen saanut mielikuvan, että kokoomusjohto osoittelee tehokkaasti sormellaan mm. seuraavia asioita:
- hallitus teki kokoomuksen politiikkaa, kun se alkoi alentaa tuloveroja
- keskusta petti kaikki vaalilupauksensa, kun... (lukuisia esimerkkejä on lueteltu eri puheissa)
- hallitus ei ole ottanut huomioon... isoja ongelmia on, eikä hallitus tee mitään... jne... eli kokoomus on osannutluetella suunnattoman määrän korjattavia asioita
- vasemmistolla on liikaa valtaa, vaikka niillä on vain neljännes kannatuksesta, kun SAK/SDP hallitsee ja lannistaa keskustan tahtoonsa, siispä kokoomus "haastaa tämän "koalition".
Konkreettisia opposition vaihtoehtoisia asiaesityksiä hallituksen politiikalle kokoomukselta on minun mielestäni tullut hyvin vähän. Työnantajamaksujen alentamisen kiirehtiminen ja opintotuki lienevät ainoita - en ainakaan muita muista.
Kaikesta tästä jää monelle päällimmäiseksi mielikuva, että kokoomus ei juurikaan ole kummempi kuin keskusta 8 vuoden oppositiossaan: osoittelee sormellaan, arvostelee ja "haastaa", mutta missä on kokoomuksen vaihtoehto?
Hyvä kysymys. Kokoomuksen hallituskaudelta se jäi hyvin mieleen, kun Ben Zyskowicz huusi jokaisessa suorassa tv-lähetyksessä eduskunnassa Pekkariselle, että "edustaja Pekkarinen, kertokaa nyt vihdoinkin, mikä on keskustan vaihtoehto, mit keskusta tekisi toisin ja mitä se maksaisi".
En toivoisi, että edellä kärjistämäni mielikuva kokoomuksesta toteutuisi yleisemmin, sillä se oli tässä nyt oma kärjistykseni, että pointti tulisi kirkkaasti selväksi.
Minun mielestäni kokoomuksella ei ole mitään muuta keinoa kasvattaa kannatustaan kun seurata Matti Vanhasen viitoittamaa tietä ja ottaa Lipposen örventelystä opikseen: Käydä kiinni hallitukseen asiakysymysten kautta, asiat edellä, selkeästi perustellen ja asioiden kautta osoittaen, missä hallituksen heikkoudet ovat. Eli jatkoa kahdelle edellä esiintulleelle konkreettiselle aloitteelle pitää minusta tulla äkkiä ja paljon.
Tilanne nimitäin on minusta se, että demarit ovat viimeisen 8 vuoden aikana tulleet suunnattomasti oikealle. SDP on työntynyt kokoomuksen tontille niin vahvasti, että se minusta vastaa jo yli 5 %-yksikön kannatusosuutta, jonka voisin väittää valuneen kokoomuksesta SDP:lle.
Kannatuksen siirtymien syistä voidaan esittää erilaisia selityksiä. Minun selitykseni on se, että SDP on liikkunut oikealle ja saanut liikkuessaan siitä rajapinnasta kokoomuksen entisiä kannattajia siirtymään SDP:n kannattajiksi.
Kokoomuslaiset siis eivät ole vasemmistolaistuneet, vaan SDP oikeistolaistunut.
Mitä tästä seuraa, jos em. logiikka hyväksytään?
Pitäisikö kokoomuksen siirtyä enemmän oikealle, pois SDP:n tieltä? Miksi? Miksi juuri kokoomuksen pitäisi väistyä. Onko kokoomuksesta enemmän oikealla edes äänestäjiä? Tuskin kovinkaan paljoa. Itse en ainakaan usko että olisi.
Näin ajatellen minusta kokoomukselle jää vain yksi vaihtoehto. Kokoomusen on ryhdyttävä epäkohtien osoittelusta, hallituspuolueiden piikittelystä ja "haastamisesta" selkeämmin asiapohjaisen oppositiopolitiuikan linjalle.
kokoomuksen on todistettava ja perusteltava uskottavalla tavalla äänestäjille, että se hoitaisi SAMAT ASIAT, kuin hallitus hoitaa, mutta PAREMMIN kuin hallitus osa ne hoitaa.
Vain tätä kautta minun kielestni voi kokoomuksen oppositiopolitiikka onnistua niin, että kokoomuksen kannatus kasvaa kestävällä tavalla.
Minä nimittäin en pidä merkittävänä sitä, että kokoomus saa ns. oppositiohyötyä kannatusgallupeissa. se kannatus ei ole pysyvää, koska se tulees itä kautta, että kokoomuksen valitsevat ne ihmiset, jotka ovat vielä tyytymättömämpiä kaikkiin muihin puolueisiin kuin kokoomukseen. Ei vähiten huonona vaihtoehtona olemiseen kannata pyrkiä, vaan asiapolitiikalla sellaiseksi vaihtohdoksi, johon uudet kannattajat voivat aidosti sitoutua.
Itse olen lojaali kokoomuksen kannattaja, mutta hieman huolissani kokoomuken viimeaikaisesta linjasta, josta en ole mielestäni löytänyt riittävästi asiallita uskottavuutta.