Millainen aikuisen "raivo" on normaalia?

Ei kuulosta normaalilta ollenkaan, pidäthän varasi ettei satu mitään pahempaa. Eihän normaali aikuinen yleensä saa raivokohtauksia ollenkaan, voisiko hänen anssaa puhua siitä jonain rauhallisena hetkenä? Onko hän itse huolissaan, voisiko tehdä jotain (terapiaa?) Eikä tuollainen mustasukkaisuuskaan ole ihan normaalia.

Tuskin hän silmittömässä raivossaan pystyy hillitsemään ihmisiinkään kohdistuvaa väkivaltaa

Normaalia raivoamista tuo ei ole. Noin ala-arvoinen nimittely ja pelon aiheuttaminen ei ole missään nimessä normaalia. Ota asia esiin keskustellen ja tiedustele, että onko hän itse miettinyt, käyttytyykö hän omasta mielestään asiallisesti. Hakekaa ammattiapua. Älä anna alistaa itseäsi. Kenenkään ei tarvitse pelätä ja jos sinä pelkäät, niin silloin miehesi käytös ei ole normaalia.

normaalista!

Lähde vaikka kaverin luo vähäksi aikaa ja mieluiten heti. Voit soittaa sitten sieltä ja kysyä, onko miehesi rauhoittunut. Sait jo farkut päällesi, mitähän lentää seuraavan raivarin sattuessa?

Tuollainen käytös muistuttaa pikkulapsen kiukuttelua ja kertoo äärimmäisestä turhautumisesta. Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä hillitsemään itsensä, vaikkei asiat aina sujuisikaan niinkuin itse haluaa. Ethän sinä edes ollut tehnyt mitään. Ja tuo nimittely on ihan kamalaa, noin ei puhutella rakasta ihmistä.

Ehkä hän odotti sinulta jotain extra-huomiota työmatkasi jälkeen, mutta eihän sitä saa raivoamalla noin pelottavasti.

No ei se nyt ihan normaalia ole, että tavarat lentelee, mutta toisaalta hyvin monilla ihmisillä on potentiaalia raivostua useitakin kertoja elämänsä aikana niin turhautuneesti, että kamat lentelee. Olisko kuitenkin niin, että miehelläs on kovaa stressiä, ehkä hän kokee että rakennusprojektin oltua ohi häntä ei enää arvosteta tai jotakin muuta kummallista, mikä sitten pitää pinnan alvariinsa kireänä. Psykologinen tosiasia on sekin, että kireys ja aggression purkaukset yleensä lisäävät aggressiivisia emootioita. Eli säkin potkiminen ei auta aina vaan voi pahentaa.

Yks eittämättä selvä puoli kuvailemissasi raivonpuuskissa on ja se on miehen häpeä. Häntä nolotti avainten katoaminen aivan suunnattomasti. Ihmisen on aina vaikea ottaa vastaan tuollaista häpeää ja silloin se käännetään kaiken muun mahdollisen syyksi. Kaikki tuntevat tilanteen, jossa ihminen lyö päänsä kaapin oveen niin että sattuu kunnolla. Siitä seuraa välitön raivo ja tekisi mieli syyttää kaappia, mutta koska kaappi ei kuuntele, syytetään sitten lähintä ihmistä samassa huoneessa pään lyömisestä tyyliin "sinä veit huomioni muualle enkä takiasi tajunnut katsoa eteeni".

Se, että mies vielä joutui kertaalleen toistamaan avainten kohtalon sanallisesti, raivostutti kahta kauheammin, koska joutui tavallaan tuplaten tunnustamaan oman mokansa. Siitä sitten varmaan seurasi taas vaatteiden lentelyä.

En sano, että tuo on oikea ja kypsä tapa reagoida ja että se olisi oikein. Luulen kuitenkin, että tuolleen se mekaniikka menee. Vaimon ei nyt pitäisi ottaa asiaa liian henkilökohtaisesti tapauksena. Ei se mies vaimoaan tarkoittanut höykyyttää. Silti kyllä kohteli vaimoa väärin ja anteeksipyyntö on paikallaan.

Jotenkin raivoa pitäisi päästä käsittelemään, eikä niinkään raivoa, vaan niitä syitä, jotka siellä taustalla ovat - oli se sitten arvostuksen puuutteen kokeminen, työstressi tai mitä vaan. Yhtä huono vaihtoehto näet olisi se, että mies olisi kuin viilipytty päälle päin, vaikka sisällä kuohuisi stressi ja muu.

ap kirjoitti: Luulin, että raivokohtaukset liittyivät aikoinaan rakennusprojektiimme, mutta valitettavasti sama ilmiö toistui tänään ilman järjellistä syytä.

Onko tuosta rakennusprojektista miten pitkä aika? Jos "raivoilu" oli silloin yleistä, voi olla, että stressi on jäänyt päälle. Ja raivoaminen tuntuu olevan hänen tapansa selviytyä stressistä... itsehillintää on meidän kaikkien syytä opetella, erityisesti parisuhteessa elävien.
On myös mahdollista, että miehesi on (rakennusprojektista?) uupunut: kun henkiset voimat ovat vähissä, ihmisen stressinsietokyky laskee huimasti.

Vaikuttaa valitettavan tutulta..

http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=104&valikko=5

Et puhunut lapsista, joten ilmeisesti heitä ei (vielä?) ole.
Toivon että ymmärrät myös olla hankkimatta lapsia kyseisen miehen kanssa. Tuollainen käytös aiheuttaisi lapsille elinikäiset traumat, huolimatta siitä, ettei ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa kenties esiinny.

Kun pieni lapsi joutuu elämänsä alkutaipaleella pelkäämään juuri sitä ihmistä, jonka kuuluisi olla suurin turvan tuoja hänen elämässään, hänen perusturvallisuutensa ei pääse kehittymään. Hänelle jää loppuiäksi alitajuinen pelko siitä, että "jotain kamalaa pian tapahtuu". Pelokkaiden ihmisten elämänlaatu on heikko, kuten kaikki ymmärtävät.

miehesi tarvitsee terapiaa, ja se tulee olemaan vuosia kestävä projekti.

no en tiedä normaalista, mutta kirjoitan toisellaisen tarinan tähän, tässä kun on ollut jo muutamanlaisia edellä.

Minä ja mieheni olemme hyvin kiihkeitä ihmisiä ja miedän talodessa on hajonneet vaa'at, puhelimet, ovet, jugurtit, sängyt.... ja todella tiukassa riidassa me tönitään, kerran mä vedin miestäni korvasta. Me tehdään niin molemmat. Eikä me olla tästä niin ylpeitä.

Eli ei me osata riidellä vielä sillä tavalla mitä täällä puhutaan usein sellaisena lähtökohtana joka tulisi olla ennenkuin kannattaa mennä suhteeseen.

Mutta jokainen riita on vienyt eteenpäin. Minä opin ja sitten hän; ja usein se on ollut juuri jotain vastaavaa mitä ol playa kirjoittaa, häpeää, surua, mustasukkaisuutta, kokemusta ettei täytä mielikuvaa joka haluaisi olla, jostain mitä on ihmiselle on tapahtunut.

Kyllä se ihminen muuttuukin. Eikä meidän sielut tai suhde ole näistä rikkoontuneista tavaroista hajonnut, siitä on vaan tietänyt että nyt tuolle on tapahtunut jotain jota se ei kestä. Sitten on puhuttu. Eikä meille ole muodostunut tästä sellaista raskasta pelonilmapiiriä, vaan yllättäen olemme tulleet toisiamme läheisemmiksi ja luottavaisemmiksi. Se on se puhuminen avannut, tuntuu että oikeasti tuntee toisensa.

Eka koetettiin sellaista sääntöä, että jos rikkoo riidellessä jotain pitää tehdä jälkeenpäin pullaa. Se teki selväksi sen, että kumpikaan ei hyväksy tätä ja että koetetaan tehdä toisillemme hyvää. Mulle se antaa pari sekunttia lisää pinnaa, kun tajuan etten halua leipoa enää! Ja usein se riittää, vedän henkeä ja koetan ajatella uudelleen.

Nyt kun me ollaan tätä prosessoitu jo useita vuosia, on toimiva juttu meille ollut sellainen joka saattaa aluksi kuullostaa ja tuntua teennäiseltä, mutta on varsin vapauttavaa ja hyvä. Toinen katsoo kellosta viisi minuuttia. Tämän viiden minuutin ajan hän kuuntelee ja katselee toista joka saa sen ajan purkaa sydäntään kiusaavasta asiasta niin perinpohjin kuin kykenee. Kiukku on silloin helpompi ottaa vastaan ja toinen saa tuntea tulleensa kuulluksi.

Tuskin kannattaa ajatella mikä on normaalia. Jokaisella on takanaan taakkansa jota sitten setvii parisuhteessaan, kannattaa miettiä mitä itse jaksaa ja miten paljon kumpikin on valmiit työstämään yhdessä. Joku syyhän siihen raivostumiseen on, vaikka kokemuksesta tiedän että siihen menee pari vuotta että mies luottaa tarpeeksi voidakseen oikeasti puhua siitä missä on heikko.

Varmaan joku sanoisi meidän suhteesta että mielipuolia, hulluja, raivohulluja.

Mistä sen voi ulkoa tietää mikä on sisällä hullua ja mikä ei.

Olen pian 50 vuotta kestänyt raivokohtauksia, kaikki tulee yllätäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei hänelle pysty puhumaan, vaikka kuinka kauniisti puhuisi, saa olla
kuinka rauhallinen hetki tahansa. Hänen päässään ei ole mitään ajatuksia.
Pää on tyhjentynyt, eihän hänellä ole mitään, minä jaksan samaa levyä pyörittää.
Ei auta puhuminen ulkopuolisten terapia ihmisten kanssa, koska hän ei puhu.
Ilman raivokohtausta hän on ehkä liian kiltti.
Ei uskalla itseään, hän sulkee sen pois, vika on aina minun.

Mieheltäsi puuttu oitsehillintä ja sitä pitää opetella koksa ei kukaan normaali henkilö mitään raivonpuuskia saa koska on osattava hiilitä itsensä ja se siitä. Laitappa mieshesi terapeutin tai psykoloogon juttusille niin helpotta tai kysyppä onko hänelle lapsuudessa tapahtunut jotain mitä ei kerro.

Ei tuo varmaan normaalia ole monenkaan mielestä. Itse olen vähän samanlainen ja isänikin on. Muistan nuoruudestani, että ulkopuolisia hirvitti, jos joutuivat näkemään perheemme riitoja, meille se oli normaalia. Koskaan ei kyllä käyty käsiksi toisiimme, eli ei voi sanoa, että aina ennustaisi tulevaa väkivaltaisuutta. Vaikeinta kai on, jos toinen ihminen on sellainen, että pelkää tätä. Itse olen opetellut ihmissuhteissa hillitsemään voimakkaita raivonpuuskiani ja tiedostan sen sopimattomuuden. Toisaalta olen asunut myös maassa, jossa tulisuus hyväksytään ja jossa se jopa on vaatimus, muuten ei saa asioitaan esimerkiksi hoidettua ja vasta kun suutut, sinut otetaan vakavasti. Nuo pari vuotta elämässäni olivat aika rentouttavia, sain olla oma itseni ja huutaa naama punaisena ilman, että kukaan pelkäsi, vaan huusi samalla tavalla takaisin.

Ap:lle. Ei ole normaalia ja väkivallan esiasteita. En ihmettelis jos nyrkki heiluu jonain päivänä. Lähde heti.

On todella väsyttävää parisuhteessa aina kyttäillä toisen mielialoja ja yrittää mukautua niihin. Kokemusta on. Koko elämänlaatu paranee,kun ei enää tarvitse. Ex-mieheni on oikea kuumalle , onneksi ei enää tarvitse jakaa arkea hänen kanssaan.

Siis kuumakalle

Verbaalisen viestin vahvistamista. Yhteiselomme alkuvaiheessa jouduin kerran väistelemään lentäviä tekstiilejä.
Tapanani oli pudotella ulkovaatteet eteisen lattialle helposti poimittavaan muodostelmaan. Tämä ei tyydyttänyt vaimoani ja kokiessaan sanallisen viestin tehottomaksi hän mätti vaatteeni kerran vasten silmiäni. Joukossa ei ollut jalkineita.
Kyllä naisessa on oltava säpinää. En olisi viihtynyt 46:ta vuotta kynnysmaton kanssa.

Liian pitkälle menee silloin, kun toinen joutuu pelkäämään. Mielestäni nimittelykään ei ole normaalia, ainakaan hyväksyttävää. Se syö kunnioitusta, molemmin puolin.

Unen puute pakottaa tunnepuolen 3vuotiaan tasolle. Aivot eivät toimi normaalisti huonosti nukutun yön jälkeen. Ohjaa miehesi uniklinikalle ja varmista että unettomuus hoidetaan lääkkeettömästi.

Mikäli aiot jatkaa tuon hirviöriehujan kanssa, mene itsepuolustuskurssille. On vain ajan kysymys milloin nyrkkiä osoitetaan kohti sinua. Silloin ainakin osaat toimia oikein; puolustaa itseasi ja tyynnyttää riehujan jun tarpeeksi väännät kättä selän taakse.

Ellet viitsi nähdä vaivaa edes oppia fyysisesti puolustautumaan, vie kehosi hyvin kauasn riehumasta ja rivouksia latelevasta öykkäristäsi.

Vain laske se menemään ja etsi itsellesi normaalimpi, rauhallisempi kumppani. Sellaisiakin kun on olemassa. Tosin sekin vaatii vaivaa, on liian usein helpompaa vain olla pelossa. Ja naukua. Ja esittää marttyyriä.

Hei!
Onko parisuhde kunnossa? Tiedätkö mitä miehesi toivoo suhteeltanne? Saako hän vastakaikua toiveilleen? Edes arvostusta?

Exälle en itse ollut edes kulkukissan arvoinen. Rakensin meille unelma kodin. Kyllä se oli ensisijaisesti exän unelma. Kuvittelin että kun teen aina parhaani, saan rakkautta osakseni. Mutta olin hänen listallaan alimmaisena. Yritin enemmän ja sain enemmän paskaa niskaani. Sopimuksista ei tarvinnut kiinni pitää. Ei hänen eikä hänen vanhempien. Hänen vanhempansa toivottelivat mm. konkurssia yrityksellemme. Niitä paskoja kiusaajia kyllä piti aina olla auttamassa. Heidän avunkerjäämisellä ei ollut mitään rajaa. Lopulta jopa maksoin exän vanhemmille siitä että kiusaaminen loppuisi. Mutta exän isä pystyi 10 sekunttia olemaan sanomatta mitään ilkeää. Mutta minä olin väärässä kun olisin halunnut kiusaamiseni loppuvan. Olin myös ilkeä kun odotin että myös exän vanhemmat maksaisivat velkansa.

Romanttisin lause lienee viimeisen kymmenen vuoden aikana. *Yritä nyt saada*

Kyllä minä olin usein vihainen, turhautunut.
Exä petti ja lähtikin iloisemman huoripukin matkaan. Totesi vain että: Onko meillä muka ollut hauskaa?
Varmasti exäkin on kysellyt, onko vihaisuuteni ollut normaalia? Ei ole ollut. Mut ei ollut parisuhdekaan. Uskoin jo itsekin olevani hullu.

Nyt kun olen löytänyt maailman ihanimman ihmisen. Hän on oikeasti kiltein ihminen jonka olen koskaan tavannut. Eikä pelkästään minulle. Hän usein ottaa kyytiinsä naapurin mummoja, vieden heitä ostoksille ja lääkäriin. Huolehtii vanhemmistaan ja isovanhemmistaan rakkaudella, jota on vaikea käsittää.

Hänen teini poikansa on kuin äitinsä. Näkee kaikesta hänen olevan hyvin onnellinen. Minuun hän suhtautuu luontevasti.

Uudessa parisuhteessani saan rakkautta tulvimalla. Kuulen jokapäivä olevani paras mies maailmassa. Minua myös kannustetaan kaikessa. Ei tarvitse odotella, olisiko minulle edes hetki aikaa. Halata ja suukotella saa niin paljon kuin haluaa. Nyt sitä jopa pyydetään. Saa myös katsella, se on jopa suotavaa. Tulee myös puhelimeen, vihjailevia kuvia. Tietää olevansa varsin kaunis, vaikkei sitä myönnä. Mut hän kantaa vaatteensa kuin kuninkaallinen.

Naiseni matkustaa työasioissa usein. Huomennakin lähtee pariksi päiväksi. Soittaa minulle varmastikin ainakin aamulla ja illalla. Tiedän aina missä hän on ja kenen kanssa. Hän itse tahtoo asian olevan niin. Ei tosiaankaan tarvitse tuntea mustasukkaisuutta.

Huumorimme on hyväntahtoista ja pähkähullua. Kukaan muu ei sitä ymmärrä. Mut meillä on hulvattoman hauskaa yhdessä.

Lähdemme taas mm. viettämään honeymoonia. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Kyllä meillä on vähintäänkin kuohari-ilallisia. Valokuvaamokin on kuulemma jo varattu. Kimpun hän sitten valitsee paikan päällä. ruusuja ostetaan kylpyä varten jne.

Jostain syystä saamme hotelleissa normaalia parempaakin kohtelua, kun olemme viettämässä honeymoonia :)
On kyllä nimensä veroista kuherruskuukautta.

Yritämme tehdä toisemme onnelliseksi, kaikin keinoin, joka ikinen päivä.

Ei ole normaalia tämäkään, mut en valita :)

Taitaa olla nepsy oireita tuo vaikea tunteiden säätely.

Olisiko ADHD-tapaus? Poikani käyttäytyy usein samoin, kun ei ole ottanut lääkitystä.

Vai että farmarihoisuilla ätmi heitti- oliko ekstrakokoa kuten sinulla?

Kysy siltä x onko se perkele ihastunut tai ei tykkää susta muuten kun haluaa rikkoa teidän liiton vai onko jotaki muuta meneillään et hän itse pettääkin …
Raivo ja pettäminen kulkee usein käsi kädessä