Kaveriton 6v

itseni kirjoittama..tosin olen yksinhuoltaja ja pojallani (myöskin 6v) ei ole sisaruksia. Lapseni on tällä hetkellä, arkisin siis, psykiatrisella osastolla hoidossa ja lääkitys aloitettu joku aika sitten (vaikutusta ei vielä havaittavissa). Viikonloput menee aikalailla kaksistaan ollessa tai sukulaisissa. Tällä asuin alueella ei kauheasti muita lapsia ole, jos on niin ulkomaalais syntyisiä (ei kyllä haittaa)...pelkään vain että lastani kiusataan hänen oman puheensakin takia. Haluaisin että poika jaksaisi sitten tulevaisuudessa käydä koulua ja saada sieltä ystäviä. Päiväkodissa kyllä osataan olla kavereita mutta vapaa-ajat on tälläisiä mitä on. Sairaalan esikoulusta oltiin sitä mieltä että ei kiirehdittäs kouluun menoa vaan poika kävisi kaksi eskari vuotta..kyllähän se vähän kirpaisi. Diagnoosi oli ennen ainakin F84.0 (lapsuuden laaja-alainen kehityshäiriö) ja nyt 90.1

Meillä taas samantyyppinen tarina, mutta kyseessä eskarityttö 6v. Ja erona se, että lähipiirissä, perhetutuissa on pari ystävää, joiden kanssa oppinut sujuvasti kotioloissa leikkimään ajan mittaan.

Mutta juuri sellainen vetäytyvä ja ujo, toisaalta omaehtoinen, kova määräilemään ja yrittänyt päästä leikkeihin joihin ollut ei-toivottu eskarissa. Se oli sydäntäsärkevää kuulla kun taas kerran oli jäänyt yksin.

Juttelin päiväkotiohjaajien kanssa, ja rauhoituin. He olivat ihanan asiantuntevia ja kannustavia, kertoivat että tytöllä on hitaampi tapa tutustua ja päästä mukaan ryhmään, lupasivat huomioida, ja tukea parhaansa mukaan.

Parin kk päästä jo tulikin mukavia uutisia tytöltä ja hoitajilta, leikit muiden kanssa alkoi sujua, lapset tottuivat toisiinsa ja erilaisiin ryhmätovereihin. Sama tyttö se on kuin ennekin, mutta alkanut tajuta itsekin kun on ystävällisesti ja kärsivällisesti selitetty, että muidenkin toiveita kannataa kuunnella niin voi päästä leikkeihin mukaan. Ja valettu luottamusta, että olet tosi kiva tyttö, ja ne eskarikaverit varmaan oppivat sinusta pitämään, aikka vielä eivät pitäisi tai osaisi leikkiä kanssasi.

Aiemmassa päiväkodissa tytön sosiaalisesta kehityksestä oltiin huolissaan ja ohjaamassa jo tutkimuksiin, ei kai ne haitaksi olisi nolleet, mutta ei menty kun neuvolassa ja lähipiirissä aina sanottiin että kaikki hyvin, ei syytä huoleen. On hyvä että ongelmiin voidaan puuttua ajoisa ja auttaa kehityksen ongelmissa, mutta on myös hyvä hyväksyä erilaisuutta, eikä aina olla patologisoimassa kaikkea. Jokainen kehittyy omaa tahtiaan eri alueilla eri tahtia -pääasia että kehittyy.

Niin neuvolaankin voi varata erikseen käyntiajan tai soitttoajan näistä asioita ja siellä osaavat ohjata eteenpäin jos tarvetta. Se helpottaa kun saa jakaa huolen ja vastuun.

Lapseen vaikuttaa tosi paljon se millaisena häntä pidetään, siitä hän peilaa paljon itseään - eli kannattaa vahvistaa niitä hyviä piirteitä, joita jo on, kysellä myönteisen kiinnostuneesta niist kavereista joiden kanssa on leikkinyt eskarissa, ja antaa hyvää palautetta, kiva että tänäänleikit sujuivat jne. Jos on avoimen huolissaan ja tahtomattaan osoittaa tyytymättömyyttä tilanteeseen, lapselle voi välittyä se kuva, että hän on jotenkin viallinen tai tuottaa pettymystä vanhemmilleen. Kaikin puolin on hyvä vahvistaa lapsen itsetuntoa, kehua niistä asioista joissa pärjää, ja niistäkin, joissa pientäkin edistystä on, tai halua yrittää...
Se että leikkii eskarissa muiden kanssa, vaikkei vielä kotiin haluaisi kavereitaa, on jo tosi hyvä merkki. Tiedän tosi monta hyvin pärjäävää ja tasapainoista aikuista, jotka ovat olleet tuollaisia lapsena.