Vuosia sitten edesmennyt isoisäni teki elämäntyönsä oppikoulun lehtorina eri puolilla Suomea. Ollessaan vielä työuransa alussa joskus 1920-30-lukujen vaihteessa hän oli nähnyt unen, jossa hänen luokkaansa oli tunkeutunut mustapukuinen mies, joka oli yksitellen ampunut kaikki oppilaat ja lopuksi isoisääni, jonka jälkeen uni oli loppunut. Uni oli ollut hyvin todentuntuinen, ja isoisäni oli koko opettajanuransa ajan uskonut unen toteutuvan hänen omalla kohdallaan. Tämän vuoksi isoisä kertoi eläneensä jokaisen päivänsä kuin se olisi viimeinen. Isoisäni uni ei kuitenkaan toteutunut hänelle itselleen vaan hän selvisi onnellisesti eläkkeelle.
Isoisä eli korkeaan ikään ja tulimme vuosien aikana hyvin läheisiksi. Hän kertoi minulle tuolloin myös unestaan, josta ei ollut kertonut kuin vaimolleen ja muutamalle luotetulle ystävälle. Viimeisinä elinvuosinaan isoisä myönsi, ettei uni ennustanut hänen omaa kuolemaansa, mutta hän uskoi loppuun saakka, että hänen unensa tulisi vielä joskus toteutumaan jossain päin Suomea. Isoisä tuntui myös aavistavan, että hänen unensa toteutuisi ehkä vasta sitten, kun hänen omat elinpäivänsä olisivat päättyneet.
Jokelan ja Kauhajoen murhenäytelmien jälkeen isoisäni uni on ollut usein mielessäni, ja uskon unen olleen enne juuri ko. tapahtumista. Isoisäni työaikana kouluammuskelut tuskin kävivät kenelläkään edes mielessä, mutta isoisä oli muuten nähnyt elämänsä aikana paljon väkivaltaa. Hän oli osallistunut vuoden 1918 sotaan valkoisten puolella ja joutunut tahtomattaan seuraamaan punaisten teloituksia. Talvi- ja jatkosodan aikana isoisä taas oli toiminut rintamaupseerina. Hän omisti myös aseita, koska oli kuulunut suojeluskuntaan ennen sotia. Tuohon aikaan myös monet hänen oppilaistaan olivat kuuluneet suojeluskuntaan ja omistaneet useitakin aseita.
Isoisä kertoi vanhoilla päivillään, että oli unensa jälkeen pohtinut joka päivä kuolemaa ja iankaikkisuutta. Hän sanoi unensa olleen käännekohta hänen elämässään. Isoisä kehotti minuakin aina muistamaan oman kuolevaisuuteni ja sen, että jokainen päivä saattoi olla viimeinen. Uskonnollisena miehenä isoisä kehotti minua myös pitämään hyvät suhteet " yläkertaan ". Nämä hänen neuvonsa olen koettanut muistaa.
Isoisä eli korkeaan ikään ja tulimme vuosien aikana hyvin läheisiksi. Hän kertoi minulle tuolloin myös unestaan, josta ei ollut kertonut kuin vaimolleen ja muutamalle luotetulle ystävälle. Viimeisinä elinvuosinaan isoisä myönsi, ettei uni ennustanut hänen omaa kuolemaansa, mutta hän uskoi loppuun saakka, että hänen unensa tulisi vielä joskus toteutumaan jossain päin Suomea. Isoisä tuntui myös aavistavan, että hänen unensa toteutuisi ehkä vasta sitten, kun hänen omat elinpäivänsä olisivat päättyneet.
Jokelan ja Kauhajoen murhenäytelmien jälkeen isoisäni uni on ollut usein mielessäni, ja uskon unen olleen enne juuri ko. tapahtumista. Isoisäni työaikana kouluammuskelut tuskin kävivät kenelläkään edes mielessä, mutta isoisä oli muuten nähnyt elämänsä aikana paljon väkivaltaa. Hän oli osallistunut vuoden 1918 sotaan valkoisten puolella ja joutunut tahtomattaan seuraamaan punaisten teloituksia. Talvi- ja jatkosodan aikana isoisä taas oli toiminut rintamaupseerina. Hän omisti myös aseita, koska oli kuulunut suojeluskuntaan ennen sotia. Tuohon aikaan myös monet hänen oppilaistaan olivat kuuluneet suojeluskuntaan ja omistaneet useitakin aseita.
Isoisä kertoi vanhoilla päivillään, että oli unensa jälkeen pohtinut joka päivä kuolemaa ja iankaikkisuutta. Hän sanoi unensa olleen käännekohta hänen elämässään. Isoisä kehotti minuakin aina muistamaan oman kuolevaisuuteni ja sen, että jokainen päivä saattoi olla viimeinen. Uskonnollisena miehenä isoisä kehotti minua myös pitämään hyvät suhteet " yläkertaan ". Nämä hänen neuvonsa olen koettanut muistaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olipa koskettava viestisi, etkä varmaan halua kommentteja.
Ajattelen vaan miten suomen sota-ajan miehet on joutuneet viisikin vuotta nuorina miehinä rintamalla jatkuvan kuolemanuhan alla elämään.
Ja sodan jälkeen ei tietoakaan siitä että olisi mitään kriisiryhmiä perustettu sotilaita auttamaan.
Ei vaan heti vaan maata jälleenrakentamaan ja työnhakuun.
Mutta silloin on Suomessa rukoiltu ja turvattu Jumalaan, kun on ollut ahtaat ajat.
Nyt kun on näennäinen hyvinvointi niin pahoinvoivia on paljon kuitenkin ja rukous on unohtunut.
Isoisäsikin oli oppinut turvautumaan Jumalaa ja opetti sinullekin tämän ihanan asian.
Kunhan hänkin olisi ollut vapaa siitä pelosta ettei joka työpäivä olisi mitään pyssymiehiä tarvinnut pelätä.
Jumala on meidän apumme ja turvamme aivan vahva.