Lue erityisesti luku 1.2
Hannu rainesto
Fasismi nousee Euroopassa
1.1 Lapulaiset tiennäyttäjinä ; 1.2 Mannerheimin miekka ja sen tuppi ; 1.3 Kansallisia erikoispiirteitä ; 1.4 Komiternin ohjelma ja Suomi ; Viitteet
1.1 Lapualaiset tiennäyttäjinä
Saksan nouseva fasismi keräsi uhkaavia sodan pilviä Euroopan ylle jo 1930-luvun alkuvuosista lähtien. Adolf Hitler oli ohjelmakirjassaan Taisteluni viitoittanut selkeästi Saksan fasismin päämäärät: Saksan nostaminen suurvallaksi edellytti aluevaltauksia, kansakunnan sisäinen eheys taas vaati työväenliikkeen murskaamista ja siihen liittyen kansainvälisen kommunismin tuhoamista.
Suomessa fasismin ilmenemismuodot kuohuttivat mieliä yli puoluerajojen. Mutta oli myös paljon niitä, jotka näkivät Hitlerin edustamat aatteet läheisinä ja tervetulleina. Samat aatteet olivat elähdyttäneet suomalaisia jo ennen Hitlerin valtaantuloa 1933.
Itse asiassa suomalainen äärioikeistolaisuus, lapuanliike, jolla oli tukijansa ja ymmärtäjänsä laajoissa yhteiskunnallisissa kerroksissa, ajoittui voimakkaimmillaan vuosikymmenen vaihteeseen. Sen aatteelliset päämäärät olivat lähes samanlaiset Saksan fasistien päämäärien kanssa: työväenliikkeen murskaaminen, kommunismin hävittäminen ja alueelliset vaatimukset.
"Karjalan vapauttaminen" bolshevismista kuului ohjelmaan lapuanliikkeen akateemisen herraklubin, Akateemisen Karjalaseuran myötävaikutuksella. Kun Työväen Urheiluliiton sihteeri V.J. Kostiainen ja urheilutoimittaja E.A. Pulli kiersivät Saksaa vuonna 1932, he hämmästyivät suomalaisen lapuanliikkeen ja Saksan fasismin samankaltaisuudesta. (Viite 1) Saksassa pahin oli kuitenkin vielä edessä. Lapuanliike Suomessa oli säästänyt sosialidemokraatit, mutta Saksassa tuhottiin koko työväenliike.
Vielä vuonna 1935 kommunististen puolueiden maailmanjärjestön Kominternin VII kongressissa puhunut Suomen Kommunistisen Puolueen silloinen pääsihteeri Arvo Tuominen vertasi suomalaista lapuanliikettä ja Saksan fasismia toisiinsa. Hän sanoi, että "Suomi kuuluu niihin maihin, joissa suurporvaristo pulan aikana turvautui fasistiseen diktatuuriin".
Hän totesi, että suurporvaristo järjesti lapuanliikkeen estääkseen pulan kouriin joutuneen talonpoikaiston kääntymisen pankkiherroja vastaan, tuhotakseen vallankumouksellisen työväestön poliittiset ja ammatilliset järjestöt ja painaakseen palkat alas.
Arvo Tuomisen mukaan Suomi oli sekä ajallisesti että käytännön toimissa edellä Saksaa fasismin käyttämisessä työväenliikettä vastaan, se saattoi jopa näyttää esimerkkiä Hitlerin Saksalle: "Suomen fasistit voivat ylpeillä, että he ainakin muutamissa koiruuksissa ovat olleet tiennäyttäjiä jopa itselleen Hitlerille ja Göringille." (Viite 2)
Arvo Tuominen esitti puheessaan vakuudeksi Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoa 1933 vastaavan tapauksen Suomesta, Rovaniemen "provokatiivisen murhapolton" vuonna 1930, jolloin fasistit "vangitsivat syyttömiä työläisnuoria, kiduttivat heitä mitä petomaisimmalla tavalla ja lopuksi tuomitsivat useiksi vuosiksi kuritushuoneeseen". (Viite 3)
Suomalaisen fasismin Arvo Tuominen kuvasi silloisella kielenkäytöllä suurelle kansainväliselle kuulijakunnalle varsin tiivistetysti:
"Suomen fasistit voivat ylpeillä työväen kirjapainojen hävittämisestä, työväen omaisuuden ryöstämisestä, työväentalojen polttamisesta, työväenliikkeen toimitsijain rääkkäyksestä ja kyydityksistä. He voivat ylpeillä tuhansista työläisvangitsemisista, hirvittävästä vankilaterrorista sekä työläismurhista sekä vankilanmuurien sisällä että ulkopuolella." (Viite 4)
On totta, että Saksan fasismin nousussa oli paljon yhteisiä piirteitä suomalaisen lapuanliikkeen ja sitä myötäilevän hallitusvallan toimien kanssa.
Suomessakin kuten Saksassa väkivaltaisuudet työväenliikkeen toimintamuotoja kohtaan alkoivat äärioikeistolaisten iskujoukkojen avulla. Marraskuussa 1929 Lapualla hyökättiin nuorten työläisten kulttuuritilaisuuteen tuhoten ja hävittäen. Jo tammikuussa 1930 eduskunta siunasi lapuanliikkeen painostuksesta muutoksen yhdistyslain 21. pykälään, jonka varjolla lakkautettiin lähes 4000 työväen järjestöä, urheiluseuroja, ammatillisia, poliittisia ja kulttuurijärjestöjä. (Viite 5)
Vasemmistotyöväen sanomalehdet lakkautettiin kesäkuussa 1930 ja päivää ennen lapualaisten marssia Helsinkiin 6.7. hyökkäsi suuri määrä poliiseja Helsingin Työväentalolle ja koko talo suljettiin. Sieltä vietiin autokuormittain ammatillisten järjestöjen papereita Etsivän Keskuspoliisin suojiin, joka merkitsi ammattiyhdistysliikkeen toiminnan päättymistä. (Viite 6 - 7)
Samana päivänä ennen lapualaismarssia hallitus ilmoitti koko sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän vangitsemisesta ja lapualaiset kyyditsivät eduskuntatalosta ryhmän jäsenet Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön.
Arvo Tuominen vierittää osasyyn Kominternin kongressissa suomalaisen fasismin esiinmarssista "taantumuksellisille sosialidemokraattisille johtajille" mainiten nimeltä Väinö Tannerin. Sosialidemokraattien syyksi hän luettelee mm. seuraavia asioita:
* kuristuslakien hyväksymisen työväestöä vastaan,
* samanaikainen toiminta lapuanliikkeen kanssa työväestön yhtenäisiä järjestöjä vastaan, mm. Suomen Ammattijärjestön hajottaminen,
* työväestön taistelutahdon murentaminen uskottelemalla, ettei pulaa tule,
* uskottelu, ettei pula-aikana voi taistella, vaan kaikkien on kannettava pulan rasitukset ja
* kehottaminen "rauhallisuuteen" ja fasistististen tekojen sietämiseen.
Yhteenvetona Arvo Tuominen totesi, että "Kommunistinen puolueemme on ainoa, joka kutsui työväkeä taisteluun päällekarkaavaa fasismia vastaan". Sekä suomalaisen lapuanliikkeen että Saksan fasismin rahoittajina toimi suurpääoma. Erkki Salomaa on tutkimuksessaan Suuri raha ja Isänmaa Co osoittanut, miten lapuanliikkeen taustavaikuttajina ja taloudellisina tukijoina olivat sen ajan suuryritykset. Vastalahjaksi ne saivat ennennäkemättömän nopean palkkatason laskun. Palkat laskivat työaloista riippuen 25-40 %, eräissä tapauksissa jopa 70%. (Viite 8)
Miten työväenliikkeen murskaaminen toteutettiin Saksassa?
Suomessa ilmestyi jo vuonna 1933 kustannusosakeyhtiö Kansanvallan kustantamana Englannin parlamentin jäsenen loordi Marleyn toimittama Ruskea kirja, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti Hitlerin valtaantulon ensi kuukausia.
Kun Hindernburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi tammikuun 30. päivänä 1933, lähestyivät fasismin ratkaisevat hetket. Hitler tarvitsi suurisuuntaisen provokaation tuhotakseen työväenliikkeen. Sellaiseksi suunniteltiin valtiopäivätalon tuhopoltto, joka lavastettiin kommunistien syyksi. (Viite 9)
Valtiopäivätalo paloi helmikuun 27. päivän iltana. Ennen kuin ainoatakaan tutkimusta palon syistä oli ehditty aloittaa, samana yönä kun liekit loimusivat valtiopäivätalolla, kiellettiin kaikki sosialidemokraattiset ja kommunistiset sanomalehdet.
Hitlerin jo 2.2.1933 antaman poikkeuslain nojalla pakkoluovutettiin Karl Liebknecht -talo jo paloa seuranneena päivänä. Saman lain nojalla pakkoluovutettiin kaikki kommunistisen puolueen lehtien kirjapainot ja toimitalot koko maassa.
Jo ennen provokaatiota oli Hitlerin aseistettu yksityisarmeija SA hyökännyt ammattiyhdistys- ja työväentaloja vastaan. Näissä kahakoissa käytettiin jo tuliaseita. Toukokuun 2. päivänä SA-joukot miehittivät ammattijärjestöjen toimistot. Siihen asti tuntematon "Saksalaisen työn suojelukomitea" ilmoitti, että ammattiyhdistykset nykyisessä muodossaan hävitetään.
Toukokuun 10. päivänä lehdet tiesivät kertoa, että Saksan sosialidemokraattisen puolueen ja sen lehtien omaisuus on takavarikoitu. Muodollisena syynä olivat "lukuisat väärinkäytökset", joita oli havaittu, kun fasistit olivat ottaneet ne hoitoonsa. Sama toistui kaikissa sosialidemokraatteja lähellä olevissa järjestöissä ja yrityksissä. Näin menivät mahtava työväen urheilujärjestö, pankit, kulutusosuuskunnat, vapaa-ajattelijain liitto ja ammattiyhdistysliikkeen omaisuus.
Sosdem. puolue lakkautettiin 23.6.1933. Sitä ei auttanut edes se, että puolue oli parlamentissa 17.5. tukenut Hitlerin ulkopoliittista ohjelmaa. Kommunistien toiminta oli virallisesti kielletty 27.5. - monta kuukautta sen jälkeen, kun puolueen toiminta oli jo tukahdutettu ja omaisuus takavarikoitu. (Viite 10)
Näin siis Suomi ja Saksa riensivät tasajalkaa samalla tiellä työväenliikkeen tuhoamiseksi. Saksalaisesta näkökulmasta lapuanliikkeen ja sen taustavoimien saavutukset Suomessa jäivät puolitiehen.
Mutta työväenliikkeen tuhoaminen oli vain yksi 1930-luvun fasismin tavoitteista. Tähtäimessä olivat myös aluevaltaukset ja "kansainvälisen kommunismin" tuhoaminen.
Tälläkin alalla Suomi ja Saksa löysivät toisensa.
Takaisin alkuun
________________________________________
1.2 Mannerheimin miekka ja sen tuppi
Myös sodan uhka oli Suomessa vanhempaa perua kuin Hitlerin Saksan 1930-luvulla nostattama sodanuhan ilmapiiri. Se juonsi juurensa meillä kansalaissodasta ja sen jälkeisestä tilanteesta. Sitä luonnehtivat erinomaisesti Mannerheimin miekantuppipuheet. Valkoisen armeijan ylipäällikkönä hän jo vuonna 1918 sanoi:
"Minä vannon, etten pane miekkaani tuppeen, ennen kuin viimeinen Leninin soturi on karkotettu sekä Suomesta että Neuvosto-Karjalasta." (Viite 11)
Heti kansalaissodan jälkeen tehtiin Suomesta kaksikin hyökkäysretkeä Neuvosto-Karjalaan, jotta Mannerheimin vala ei olisi aivan tyhjiin rauennut. Vuosina 1919 ja 1921-1922 suomalaiset valkokaartilaiset ja vapaaehtoisjoukot yrittivät piirtää rajaa idemmäksi ja "vapauttaa karjalaisia bolshevismin ikeestä". Sama suunta hallitsi myös Suomen ulkopolitiikkaa jatkossa. Vuosisadaksi kansalaissodassa kehuttu kommunismin hävittäminen ei ollut täysin onnistunut, kun suuri joukko punakaartilaisia työntyi rajan taa ja oli mukana Neuvosto-Venäjän perustamisessa ja sen puolesta käydyissä taisteluissa.
Kana jäi kynimättä ja vihollisuudet jatkuivat.
Kominternin VII kongressissa 1935 puhunut SKP:n edustaja Jukka Lehtosaari käsitteli puheenvuorossaan sodan uhkaa ja Suomen hallituksen ulkopoliittisia asenteita. Enteellisesti hän totesi, että Suomella on tärkeä osuus kansainvälisen taantumuksen "tukikohtana sotarintaman pohjoissiivellä hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan". Hänen mukaansa olivat "sodan pääsytyttäjät" Saksa ja Japani kiinnittäneet Suomeen suurta huomiota ja että "Suomi on tällä hetkellä Puolan jälkeen aktiivisin ja avonaisin Japanin ja Saksan sotapolitiikan kannattaja Neuvostoliittoa vastaan". (Viite 12)
Väitteidensä tueksi Lehtosaari luetteli lukuisan joukon esimerkkejä siitä, miten Suomessa vuoteen 1935 mennessä oli käytännön politiikassa asennoiduttu Neuvostoliittoa vastaan ja etsitty kumppaneita, joiden avulla parhaiten voisi kohentaa sotavarusteluaan. Samaan sarjaan kuuluivat monet sisäpoliittiset toimet vahvan suojeluskunta-armeijan luomisesta armeijan fasistisoimiseen. (Viite 13)
Vaikka Suomessakin alettiin näin luoda pohjaa kommunismin vastaisille ristiretkille, suurvaltaa rakentava voittoisa Hitler oli moninverroin tehokkaampi. Saksassa aloitettiin määrätietoinen mahtavan sotilaallisen koneiston luomistyö sitä myötäilevän aatteellisen sodanvalmistelun säestyksellä.
Takaisin alkuun
________________________________________
1.3 Kansallisia erikoispiirteitä
Kysymys fasismista ja sodanvaarasta ei siis ollut Suomessa yksinomaan riippuvainen eurooppalaisesta uhkasta. Suomalaisella työväenliikkeellä oli omasta takaa riittävästi kokemuksia siitä oikeistolaisesta ääri-ilmiöstä, jonka leimallisimmaksi kotimaaksi muodostui natsi-Saksa.
Siksi suomalaisen työväenliikkeen kamppailu fasismia ja sodanuhkaa vastaan sisälsi monia kansallisia piirteitä. Vaikka Kommunistisen Internationalen, Kominternin, kautta muillakin Euroopan kommunistisilla puolueilla oli läheiset suhteet kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen, Suomen kommunistien yhteydet fasismin päävihollisen, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kanssa, olivat historiallisista syistä poikkeuksellisen kiinteät.
Merkittävän kansallisen ongelman muodostivat jyrkät vastakohdat sosialidemokraattisen ja kommunistisen puolueen kesken. Ne juonsivat juurensa kansalaissodan jälkiselvittelyistä ja sen jälkeisestä asennoitumisesta kommunisteihin ja nuoreen neuvostovaltioon.
Myös suhde fasismiin erotti näitä puolueita toisistaan. Sosdem. puolue Suomessa oli jopa eduskunnassa hyväksymässä, muutamia edustajia lukuunottamatta, työläisiin kohdistuvia kuristuslakeja, koska ne kohdistuivat silloin ensi kädessä kommunisteja vastaan. (Viite 14)
Ja toisin kuin Saksassa sosialidemokraatit säästyivät lapuanliikkeen hyökkäyksiltä - poikkeuksia lukuun ottamatta.
Näin tapahtui mm. ammattiyhdistysliikkeessä, kun voimakas Suomen Ammattijärjestö SAJ lakkautettiin ja sosialidemokraatit korvasivat työväenliikkeen tappion perustamalla oman keskusliittonsa SAK:n. SAJ:n lakkauttamista ja SAK:n perustamista oli edeltänyt syksyllä 1929, lapuanlikkeen nousun aikaan, sosialidemokraattien Ammatillisten Järjestöjen Valtuuskunnan perustaminen.
Lapuanliikettä myötäilevät porvarit tervehtivät toimenpidettä tyytyväisinä ja uuden järjestön äänenkannattaja Palkkatyöläinenkin korosti ensimmäisessä numerossaan järjestön kommunismin vastaista luonnetta, yhtyen siten itse asiassa lapuanliikkeen tavoitteisiin. (Viite 15)
Mm. nämä kansalliset tekijät löivät leimansa Suomessa siihen yleiseurooppalaiseen liikkeeseen, jota ennen toista maailmansotaa nimitettiin kansanrintamapolitiikaksi ja jonka maailmanlaajuisena alullepanijana oli Komintern.
Tämä rauhan puolesta käyty toiminta sodanuhkaa vastaan ilmeni myös Pohjois-Hämeessä monin eri tavoin. Siihen liittyi yleisten piirteiden ohella useita kansallisista olosuhteista johtuvia erityisiä kamppailuja, kuten mm. Suomen vasemmiston vaatimukset politiikan muuttamisesta suhteessa Neuvostoliittoon, vaatimukset kansan demokraattisten oikeuksien, järjestäytymis- ja sananvapauden palauttamisesta ja kamppailu ihmisoikeuksien puolesta kuolemanrangaistukseen tähtääviä lakiesityksiä vastaan.
Takaisin alkuun
________________________________________
1.4 Kominternin ohjelma ja Suomi
Vaikka Suomessa olikin ollut runsaasti sekä omakohtaista tietoa fasismista ja sen aiheuttamista uhkatekijöistä, niin sodan ja fasismin vastaisten taistelun periaatteet ja nuotit myös SKP:n Tampereen piiriä varten kirjoitettiin Kommunistisen Internationalen VII maailmankongressissa 25.7. - 21.8. 1935 Moskovassa.
Kommunisteille oli nousevan fasismin myötä selvää, että maailma oli ajautumassa uuteen hirvittävään sotaan. Sen vuoksi kommunistit pyrkivät kokoamaan kaikki sodan ja fasisminvastaiset voimat yhteiseen rintamaan uuden tuhon estämiseksi.
Kominternin VII kongressi merkitsi suurta muutosta kommunististen puolueitten siihenastisiin sekä teoreettisiin että strategisiin lähtökohtiin. Georgi Dimitrov totesi, ettei nyt valita proletariaatin diktatuurin tai porvarillisen demokratian välillä, vaan porvarillisen demokratian ja fasismin välillä. (Viite 16)
Kun fasismi nähtiin uhkatekijänä myös porvarillisen demokratian puolueille, arvioitiin, että ne oli mahdollista saada yhteistyöhön fasismin vastaiseen rintamaan. Kongressissa todettiin, että kommunistit ovat demokratian kannattajia eikä sen vuoksi ollut yhdentekevää, millaisissa oloissa työväenliike joutui taistelemaan. (Viite 17)
Vuonna 1935 Komintern, johon eivät vielä olleet iskeneet Stalinin vainot, arvioi kaukonäköisesti, että fasismin valtaannousu Saksassa loi entistä suuremman uhan maailmansodan syttymiselle ja Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan.
Asiasta alustanut Palmiro Togliatti kiisti väitteet, että kommunistit toivoisivat sotaa, koska vain se mahdollistaisi proletaarisen vallankumouksen. Kongressi luonnehti Saksan fasismin rauhan pääviholliseksi Italian ja Japanin ohella. Neuvostoliiton puolustaminen näiden maiden hyökkäystä vastaan nähtiin kommunistien keskeiseksi tehtäväksi. (Viite 18)
Kommunistisen Internationalen tunnukset koottiin jo 11-20.9.1935 Moskovassa SKP:n VI puoluekokokouksessa päätöksiksi ja ohjeiksi suomalaisille kommunisteille. Kokouksen päätökset jakautuivat neljään pääkohtaan, fasismin uhkaan Suomessa, työväenluokan yhteisrintaman kehittämiseen, fasisminvastaisen kansanrintaman luomiseen ja kommunistisen puolueen vahvistamiseen.
Kansanrintamaa koskevissa päätöksissä esitettiin kolme vaatimusta:
* Lapuanliikkeen jälkeen fasismin iskunyrkiksi muodostuneen Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n lakkauttaminen,
* poikkeuslakien kumoaminen ja kansalaisvapauksien palauttaminen ja
* rehellinen rauhanpolitiikka suhteessa Neuvostoliittoon.
Kansanrintamapolitiikan lähemmässä erittelyssä korostettiin mm. seuraavia asioita:
* Nuoret, naiset ja sivistyneistö on herätettävä taistelemaan demokraattisten oikeuksien loukkauksia vastaan,
* ahdingossa elävä talonpoikaisväestö on saatava yhteistyöhön etujensa puolesta työväestön kanssa,
* ruotsinkieliselle väestönosalle on selvitettävä, miten suomalainen fasismi käyttää kansalliskiihkoa välineenään hyökkäyksissä kansallista vähemmistöä vastaan ja miten vain kansanrintamassa fasismia vastaan voidaan puolustaa heidän etujaan,
* kansalaisvihan kylvö venäläisiä vastaan ja sen pohjalle perustuva vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon on kansalle paljastettava ja vaadittava rehellista rauhapolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa. (Viite 19)
SKP:n VI edustajakokous 1935 asetti toivonsa erityisesti sosdem. puolueen sisällä vaikuttaviin vasemmistovoimiin eikä suotta. Akateeminen Sosialistiseura oli jo toukokuussa 1933 sosialidemokraattien Tampereella pidetylle puoluekokoukselle tehnyt esityksen yhteisrintamasta, joka oli tullut entistä ajankohtaisemmaksi "fasististen liikkeitten hyökkäyksistä".
Mauri Ryömä saattoikin aiheellisesti myöhemmin todeta, että "joitakin ituja" SKP:n VI puoluekokouksen 1935 tehtäväksi asettamasta kansanrintamasta näkyi Suomessa jo 1934. (Viite 20)
Itse asiassa suomalaista kansanrintamaa oli pohjustanut SKP:n päätös vuonna 1933 työläisten yhteisrintamasta ja kehotus lapuanliikkeen johdosta lakkautettujen järjestöjen jäsenille liittymisestä sosialidemokraattien perustamiseen ammatillisiin ja muihin järjestöihin. Kominternin VII kongressissa SKP:n edustaja Hannes Mäkinen selosti puheenvuorossaan tämän politiikan tuloksia ja sai suurta huomiota osakseen. (Viite 21)
Kuten Kominternin VII kongressi, SKP:n puoluekokouskin korosti työväen yhteisrintaman kehittämistä, josta oli vuoden 1933 päätöksen jälkeen saatu jo runsaasti kokemuksia. Parhaiten oli menestytty ammattiyhdistysliikkeessä. Tuloksena oli sosialidemokraattien hajotusjärjestöiksi perustamien ammattiosastojen jäsenmäärän kasvu ja sitä tietä myös aktiivisuus työläisten etujen puolustamisessa.
Niinpä SKP:n kongressin päätöslauselmassa todetaan, että etenkin rakennustyöläiset ovat näin saaneet tuntuvasti korotetuksi palkkojaan (50-100%), vaikkakaan eivät vielä sille tasolle, jolle ne lapualaishyökkäyksen ja ammatillisen liikkeen hajottamisen seurauksena pudotettiin. (Viite 22)
Takaisin alkuun ; Lukuun 2: SKP:n vaikutus ja toiminta Tampereella
________________________________________
Viitteet lukuun 1:
1) Seppo Hentilä: Suomen työläisurheilun historia siv.392. Paluu tekstiin.
2) Arvo Tuomisen puhe Kominternin VII kongressissa 1935. Paluu tekstiin.
3) Sama. Paluu tekstiin.
4) Sama. Paluu tekstiin.
5) Lakkautetut järjestöt. Sisäasianministeriön julkaisu 1934. Paluu tekstiin.
6) Erkki Salomaa, Suuri raha ja Isänmaa Co, siv. 120-121.
7) Kipinästä tuli syttyi siv. 135-162. Paluu tekstiin.
8) Erkki Salomaa, kuten edellä, siv. 146. Paluu tekstiin.
9) Marley (toim.), Ruskea Kirja, Kansanvalta 1933, siv. 39 -109. Paluu tekstiin.
10) Sama siv. 110 - 126. Paluu tekstiin.
11) Jukka Lehtosaaren puhe Kominternin VII kongressissa. Paluu tekstiin.
12) Sama. Paluu tekstiin.
13) Sama. Paluu tekstiin.
14) Kipinästä tuli syttyi, siv. 150. Paluu tekstiin.
15) Erkki Salomaa, Suuri raha ja isänmaa Co, siv. 115-118. Paluu tekstiin.
16) Kommunistinen Internationaali, Edistys, Moskova siv. 371. Paluu tekstiin.
17) Sama siv. 378-383. Paluu tekstiin.
18) Sama siv. 288-391. Paluu tekstiin.
19) SKP:n VI puoluekokouksen päätös v. 1935. SKP:n vuosikirja 1946, siv. 148-162. Paluu tekstiin.
20) Mauri Ryömä, Kansanrintamaliikkeestä. SKP taistelujen tiellä siv. 114-129. Paluu tekstiin.
21) Hannes Mäkisen puhe Kominternin VII kongressissa. Paluu tekstiin.
22) SKP:n puoluekokouksen päätöslauselma. Vuosikirja 1954 siv. 152-155. Paluu tekstiin.
Takaisin alkuun
Hannu rainesto
Fasismi nousee Euroopassa
1.1 Lapulaiset tiennäyttäjinä ; 1.2 Mannerheimin miekka ja sen tuppi ; 1.3 Kansallisia erikoispiirteitä ; 1.4 Komiternin ohjelma ja Suomi ; Viitteet
1.1 Lapualaiset tiennäyttäjinä
Saksan nouseva fasismi keräsi uhkaavia sodan pilviä Euroopan ylle jo 1930-luvun alkuvuosista lähtien. Adolf Hitler oli ohjelmakirjassaan Taisteluni viitoittanut selkeästi Saksan fasismin päämäärät: Saksan nostaminen suurvallaksi edellytti aluevaltauksia, kansakunnan sisäinen eheys taas vaati työväenliikkeen murskaamista ja siihen liittyen kansainvälisen kommunismin tuhoamista.
Suomessa fasismin ilmenemismuodot kuohuttivat mieliä yli puoluerajojen. Mutta oli myös paljon niitä, jotka näkivät Hitlerin edustamat aatteet läheisinä ja tervetulleina. Samat aatteet olivat elähdyttäneet suomalaisia jo ennen Hitlerin valtaantuloa 1933.
Itse asiassa suomalainen äärioikeistolaisuus, lapuanliike, jolla oli tukijansa ja ymmärtäjänsä laajoissa yhteiskunnallisissa kerroksissa, ajoittui voimakkaimmillaan vuosikymmenen vaihteeseen. Sen aatteelliset päämäärät olivat lähes samanlaiset Saksan fasistien päämäärien kanssa: työväenliikkeen murskaaminen, kommunismin hävittäminen ja alueelliset vaatimukset.
"Karjalan vapauttaminen" bolshevismista kuului ohjelmaan lapuanliikkeen akateemisen herraklubin, Akateemisen Karjalaseuran myötävaikutuksella. Kun Työväen Urheiluliiton sihteeri V.J. Kostiainen ja urheilutoimittaja E.A. Pulli kiersivät Saksaa vuonna 1932, he hämmästyivät suomalaisen lapuanliikkeen ja Saksan fasismin samankaltaisuudesta. (Viite 1) Saksassa pahin oli kuitenkin vielä edessä. Lapuanliike Suomessa oli säästänyt sosialidemokraatit, mutta Saksassa tuhottiin koko työväenliike.
Vielä vuonna 1935 kommunististen puolueiden maailmanjärjestön Kominternin VII kongressissa puhunut Suomen Kommunistisen Puolueen silloinen pääsihteeri Arvo Tuominen vertasi suomalaista lapuanliikettä ja Saksan fasismia toisiinsa. Hän sanoi, että "Suomi kuuluu niihin maihin, joissa suurporvaristo pulan aikana turvautui fasistiseen diktatuuriin".
Hän totesi, että suurporvaristo järjesti lapuanliikkeen estääkseen pulan kouriin joutuneen talonpoikaiston kääntymisen pankkiherroja vastaan, tuhotakseen vallankumouksellisen työväestön poliittiset ja ammatilliset järjestöt ja painaakseen palkat alas.
Arvo Tuomisen mukaan Suomi oli sekä ajallisesti että käytännön toimissa edellä Saksaa fasismin käyttämisessä työväenliikettä vastaan, se saattoi jopa näyttää esimerkkiä Hitlerin Saksalle: "Suomen fasistit voivat ylpeillä, että he ainakin muutamissa koiruuksissa ovat olleet tiennäyttäjiä jopa itselleen Hitlerille ja Göringille." (Viite 2)
Arvo Tuominen esitti puheessaan vakuudeksi Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoa 1933 vastaavan tapauksen Suomesta, Rovaniemen "provokatiivisen murhapolton" vuonna 1930, jolloin fasistit "vangitsivat syyttömiä työläisnuoria, kiduttivat heitä mitä petomaisimmalla tavalla ja lopuksi tuomitsivat useiksi vuosiksi kuritushuoneeseen". (Viite 3)
Suomalaisen fasismin Arvo Tuominen kuvasi silloisella kielenkäytöllä suurelle kansainväliselle kuulijakunnalle varsin tiivistetysti:
"Suomen fasistit voivat ylpeillä työväen kirjapainojen hävittämisestä, työväen omaisuuden ryöstämisestä, työväentalojen polttamisesta, työväenliikkeen toimitsijain rääkkäyksestä ja kyydityksistä. He voivat ylpeillä tuhansista työläisvangitsemisista, hirvittävästä vankilaterrorista sekä työläismurhista sekä vankilanmuurien sisällä että ulkopuolella." (Viite 4)
On totta, että Saksan fasismin nousussa oli paljon yhteisiä piirteitä suomalaisen lapuanliikkeen ja sitä myötäilevän hallitusvallan toimien kanssa.
Suomessakin kuten Saksassa väkivaltaisuudet työväenliikkeen toimintamuotoja kohtaan alkoivat äärioikeistolaisten iskujoukkojen avulla. Marraskuussa 1929 Lapualla hyökättiin nuorten työläisten kulttuuritilaisuuteen tuhoten ja hävittäen. Jo tammikuussa 1930 eduskunta siunasi lapuanliikkeen painostuksesta muutoksen yhdistyslain 21. pykälään, jonka varjolla lakkautettiin lähes 4000 työväen järjestöä, urheiluseuroja, ammatillisia, poliittisia ja kulttuurijärjestöjä. (Viite 5)
Vasemmistotyöväen sanomalehdet lakkautettiin kesäkuussa 1930 ja päivää ennen lapualaisten marssia Helsinkiin 6.7. hyökkäsi suuri määrä poliiseja Helsingin Työväentalolle ja koko talo suljettiin. Sieltä vietiin autokuormittain ammatillisten järjestöjen papereita Etsivän Keskuspoliisin suojiin, joka merkitsi ammattiyhdistysliikkeen toiminnan päättymistä. (Viite 6 - 7)
Samana päivänä ennen lapualaismarssia hallitus ilmoitti koko sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän vangitsemisesta ja lapualaiset kyyditsivät eduskuntatalosta ryhmän jäsenet Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön.
Arvo Tuominen vierittää osasyyn Kominternin kongressissa suomalaisen fasismin esiinmarssista "taantumuksellisille sosialidemokraattisille johtajille" mainiten nimeltä Väinö Tannerin. Sosialidemokraattien syyksi hän luettelee mm. seuraavia asioita:
* kuristuslakien hyväksymisen työväestöä vastaan,
* samanaikainen toiminta lapuanliikkeen kanssa työväestön yhtenäisiä järjestöjä vastaan, mm. Suomen Ammattijärjestön hajottaminen,
* työväestön taistelutahdon murentaminen uskottelemalla, ettei pulaa tule,
* uskottelu, ettei pula-aikana voi taistella, vaan kaikkien on kannettava pulan rasitukset ja
* kehottaminen "rauhallisuuteen" ja fasistististen tekojen sietämiseen.
Yhteenvetona Arvo Tuominen totesi, että "Kommunistinen puolueemme on ainoa, joka kutsui työväkeä taisteluun päällekarkaavaa fasismia vastaan". Sekä suomalaisen lapuanliikkeen että Saksan fasismin rahoittajina toimi suurpääoma. Erkki Salomaa on tutkimuksessaan Suuri raha ja Isänmaa Co osoittanut, miten lapuanliikkeen taustavaikuttajina ja taloudellisina tukijoina olivat sen ajan suuryritykset. Vastalahjaksi ne saivat ennennäkemättömän nopean palkkatason laskun. Palkat laskivat työaloista riippuen 25-40 %, eräissä tapauksissa jopa 70%. (Viite 8)
Miten työväenliikkeen murskaaminen toteutettiin Saksassa?
Suomessa ilmestyi jo vuonna 1933 kustannusosakeyhtiö Kansanvallan kustantamana Englannin parlamentin jäsenen loordi Marleyn toimittama Ruskea kirja, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti Hitlerin valtaantulon ensi kuukausia.
Kun Hindernburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi tammikuun 30. päivänä 1933, lähestyivät fasismin ratkaisevat hetket. Hitler tarvitsi suurisuuntaisen provokaation tuhotakseen työväenliikkeen. Sellaiseksi suunniteltiin valtiopäivätalon tuhopoltto, joka lavastettiin kommunistien syyksi. (Viite 9)
Valtiopäivätalo paloi helmikuun 27. päivän iltana. Ennen kuin ainoatakaan tutkimusta palon syistä oli ehditty aloittaa, samana yönä kun liekit loimusivat valtiopäivätalolla, kiellettiin kaikki sosialidemokraattiset ja kommunistiset sanomalehdet.
Hitlerin jo 2.2.1933 antaman poikkeuslain nojalla pakkoluovutettiin Karl Liebknecht -talo jo paloa seuranneena päivänä. Saman lain nojalla pakkoluovutettiin kaikki kommunistisen puolueen lehtien kirjapainot ja toimitalot koko maassa.
Jo ennen provokaatiota oli Hitlerin aseistettu yksityisarmeija SA hyökännyt ammattiyhdistys- ja työväentaloja vastaan. Näissä kahakoissa käytettiin jo tuliaseita. Toukokuun 2. päivänä SA-joukot miehittivät ammattijärjestöjen toimistot. Siihen asti tuntematon "Saksalaisen työn suojelukomitea" ilmoitti, että ammattiyhdistykset nykyisessä muodossaan hävitetään.
Toukokuun 10. päivänä lehdet tiesivät kertoa, että Saksan sosialidemokraattisen puolueen ja sen lehtien omaisuus on takavarikoitu. Muodollisena syynä olivat "lukuisat väärinkäytökset", joita oli havaittu, kun fasistit olivat ottaneet ne hoitoonsa. Sama toistui kaikissa sosialidemokraatteja lähellä olevissa järjestöissä ja yrityksissä. Näin menivät mahtava työväen urheilujärjestö, pankit, kulutusosuuskunnat, vapaa-ajattelijain liitto ja ammattiyhdistysliikkeen omaisuus.
Sosdem. puolue lakkautettiin 23.6.1933. Sitä ei auttanut edes se, että puolue oli parlamentissa 17.5. tukenut Hitlerin ulkopoliittista ohjelmaa. Kommunistien toiminta oli virallisesti kielletty 27.5. - monta kuukautta sen jälkeen, kun puolueen toiminta oli jo tukahdutettu ja omaisuus takavarikoitu. (Viite 10)
Näin siis Suomi ja Saksa riensivät tasajalkaa samalla tiellä työväenliikkeen tuhoamiseksi. Saksalaisesta näkökulmasta lapuanliikkeen ja sen taustavoimien saavutukset Suomessa jäivät puolitiehen.
Mutta työväenliikkeen tuhoaminen oli vain yksi 1930-luvun fasismin tavoitteista. Tähtäimessä olivat myös aluevaltaukset ja "kansainvälisen kommunismin" tuhoaminen.
Tälläkin alalla Suomi ja Saksa löysivät toisensa.
Takaisin alkuun
________________________________________
1.2 Mannerheimin miekka ja sen tuppi
Myös sodan uhka oli Suomessa vanhempaa perua kuin Hitlerin Saksan 1930-luvulla nostattama sodanuhan ilmapiiri. Se juonsi juurensa meillä kansalaissodasta ja sen jälkeisestä tilanteesta. Sitä luonnehtivat erinomaisesti Mannerheimin miekantuppipuheet. Valkoisen armeijan ylipäällikkönä hän jo vuonna 1918 sanoi:
"Minä vannon, etten pane miekkaani tuppeen, ennen kuin viimeinen Leninin soturi on karkotettu sekä Suomesta että Neuvosto-Karjalasta." (Viite 11)
Heti kansalaissodan jälkeen tehtiin Suomesta kaksikin hyökkäysretkeä Neuvosto-Karjalaan, jotta Mannerheimin vala ei olisi aivan tyhjiin rauennut. Vuosina 1919 ja 1921-1922 suomalaiset valkokaartilaiset ja vapaaehtoisjoukot yrittivät piirtää rajaa idemmäksi ja "vapauttaa karjalaisia bolshevismin ikeestä". Sama suunta hallitsi myös Suomen ulkopolitiikkaa jatkossa. Vuosisadaksi kansalaissodassa kehuttu kommunismin hävittäminen ei ollut täysin onnistunut, kun suuri joukko punakaartilaisia työntyi rajan taa ja oli mukana Neuvosto-Venäjän perustamisessa ja sen puolesta käydyissä taisteluissa.
Kana jäi kynimättä ja vihollisuudet jatkuivat.
Kominternin VII kongressissa 1935 puhunut SKP:n edustaja Jukka Lehtosaari käsitteli puheenvuorossaan sodan uhkaa ja Suomen hallituksen ulkopoliittisia asenteita. Enteellisesti hän totesi, että Suomella on tärkeä osuus kansainvälisen taantumuksen "tukikohtana sotarintaman pohjoissiivellä hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan". Hänen mukaansa olivat "sodan pääsytyttäjät" Saksa ja Japani kiinnittäneet Suomeen suurta huomiota ja että "Suomi on tällä hetkellä Puolan jälkeen aktiivisin ja avonaisin Japanin ja Saksan sotapolitiikan kannattaja Neuvostoliittoa vastaan". (Viite 12)
Väitteidensä tueksi Lehtosaari luetteli lukuisan joukon esimerkkejä siitä, miten Suomessa vuoteen 1935 mennessä oli käytännön politiikassa asennoiduttu Neuvostoliittoa vastaan ja etsitty kumppaneita, joiden avulla parhaiten voisi kohentaa sotavarusteluaan. Samaan sarjaan kuuluivat monet sisäpoliittiset toimet vahvan suojeluskunta-armeijan luomisesta armeijan fasistisoimiseen. (Viite 13)
Vaikka Suomessakin alettiin näin luoda pohjaa kommunismin vastaisille ristiretkille, suurvaltaa rakentava voittoisa Hitler oli moninverroin tehokkaampi. Saksassa aloitettiin määrätietoinen mahtavan sotilaallisen koneiston luomistyö sitä myötäilevän aatteellisen sodanvalmistelun säestyksellä.
Takaisin alkuun
________________________________________
1.3 Kansallisia erikoispiirteitä
Kysymys fasismista ja sodanvaarasta ei siis ollut Suomessa yksinomaan riippuvainen eurooppalaisesta uhkasta. Suomalaisella työväenliikkeellä oli omasta takaa riittävästi kokemuksia siitä oikeistolaisesta ääri-ilmiöstä, jonka leimallisimmaksi kotimaaksi muodostui natsi-Saksa.
Siksi suomalaisen työväenliikkeen kamppailu fasismia ja sodanuhkaa vastaan sisälsi monia kansallisia piirteitä. Vaikka Kommunistisen Internationalen, Kominternin, kautta muillakin Euroopan kommunistisilla puolueilla oli läheiset suhteet kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen, Suomen kommunistien yhteydet fasismin päävihollisen, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kanssa, olivat historiallisista syistä poikkeuksellisen kiinteät.
Merkittävän kansallisen ongelman muodostivat jyrkät vastakohdat sosialidemokraattisen ja kommunistisen puolueen kesken. Ne juonsivat juurensa kansalaissodan jälkiselvittelyistä ja sen jälkeisestä asennoitumisesta kommunisteihin ja nuoreen neuvostovaltioon.
Myös suhde fasismiin erotti näitä puolueita toisistaan. Sosdem. puolue Suomessa oli jopa eduskunnassa hyväksymässä, muutamia edustajia lukuunottamatta, työläisiin kohdistuvia kuristuslakeja, koska ne kohdistuivat silloin ensi kädessä kommunisteja vastaan. (Viite 14)
Ja toisin kuin Saksassa sosialidemokraatit säästyivät lapuanliikkeen hyökkäyksiltä - poikkeuksia lukuun ottamatta.
Näin tapahtui mm. ammattiyhdistysliikkeessä, kun voimakas Suomen Ammattijärjestö SAJ lakkautettiin ja sosialidemokraatit korvasivat työväenliikkeen tappion perustamalla oman keskusliittonsa SAK:n. SAJ:n lakkauttamista ja SAK:n perustamista oli edeltänyt syksyllä 1929, lapuanlikkeen nousun aikaan, sosialidemokraattien Ammatillisten Järjestöjen Valtuuskunnan perustaminen.
Lapuanliikettä myötäilevät porvarit tervehtivät toimenpidettä tyytyväisinä ja uuden järjestön äänenkannattaja Palkkatyöläinenkin korosti ensimmäisessä numerossaan järjestön kommunismin vastaista luonnetta, yhtyen siten itse asiassa lapuanliikkeen tavoitteisiin. (Viite 15)
Mm. nämä kansalliset tekijät löivät leimansa Suomessa siihen yleiseurooppalaiseen liikkeeseen, jota ennen toista maailmansotaa nimitettiin kansanrintamapolitiikaksi ja jonka maailmanlaajuisena alullepanijana oli Komintern.
Tämä rauhan puolesta käyty toiminta sodanuhkaa vastaan ilmeni myös Pohjois-Hämeessä monin eri tavoin. Siihen liittyi yleisten piirteiden ohella useita kansallisista olosuhteista johtuvia erityisiä kamppailuja, kuten mm. Suomen vasemmiston vaatimukset politiikan muuttamisesta suhteessa Neuvostoliittoon, vaatimukset kansan demokraattisten oikeuksien, järjestäytymis- ja sananvapauden palauttamisesta ja kamppailu ihmisoikeuksien puolesta kuolemanrangaistukseen tähtääviä lakiesityksiä vastaan.
Takaisin alkuun
________________________________________
1.4 Kominternin ohjelma ja Suomi
Vaikka Suomessa olikin ollut runsaasti sekä omakohtaista tietoa fasismista ja sen aiheuttamista uhkatekijöistä, niin sodan ja fasismin vastaisten taistelun periaatteet ja nuotit myös SKP:n Tampereen piiriä varten kirjoitettiin Kommunistisen Internationalen VII maailmankongressissa 25.7. - 21.8. 1935 Moskovassa.
Kommunisteille oli nousevan fasismin myötä selvää, että maailma oli ajautumassa uuteen hirvittävään sotaan. Sen vuoksi kommunistit pyrkivät kokoamaan kaikki sodan ja fasisminvastaiset voimat yhteiseen rintamaan uuden tuhon estämiseksi.
Kominternin VII kongressi merkitsi suurta muutosta kommunististen puolueitten siihenastisiin sekä teoreettisiin että strategisiin lähtökohtiin. Georgi Dimitrov totesi, ettei nyt valita proletariaatin diktatuurin tai porvarillisen demokratian välillä, vaan porvarillisen demokratian ja fasismin välillä. (Viite 16)
Kun fasismi nähtiin uhkatekijänä myös porvarillisen demokratian puolueille, arvioitiin, että ne oli mahdollista saada yhteistyöhön fasismin vastaiseen rintamaan. Kongressissa todettiin, että kommunistit ovat demokratian kannattajia eikä sen vuoksi ollut yhdentekevää, millaisissa oloissa työväenliike joutui taistelemaan. (Viite 17)
Vuonna 1935 Komintern, johon eivät vielä olleet iskeneet Stalinin vainot, arvioi kaukonäköisesti, että fasismin valtaannousu Saksassa loi entistä suuremman uhan maailmansodan syttymiselle ja Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan.
Asiasta alustanut Palmiro Togliatti kiisti väitteet, että kommunistit toivoisivat sotaa, koska vain se mahdollistaisi proletaarisen vallankumouksen. Kongressi luonnehti Saksan fasismin rauhan pääviholliseksi Italian ja Japanin ohella. Neuvostoliiton puolustaminen näiden maiden hyökkäystä vastaan nähtiin kommunistien keskeiseksi tehtäväksi. (Viite 18)
Kommunistisen Internationalen tunnukset koottiin jo 11-20.9.1935 Moskovassa SKP:n VI puoluekokokouksessa päätöksiksi ja ohjeiksi suomalaisille kommunisteille. Kokouksen päätökset jakautuivat neljään pääkohtaan, fasismin uhkaan Suomessa, työväenluokan yhteisrintaman kehittämiseen, fasisminvastaisen kansanrintaman luomiseen ja kommunistisen puolueen vahvistamiseen.
Kansanrintamaa koskevissa päätöksissä esitettiin kolme vaatimusta:
* Lapuanliikkeen jälkeen fasismin iskunyrkiksi muodostuneen Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n lakkauttaminen,
* poikkeuslakien kumoaminen ja kansalaisvapauksien palauttaminen ja
* rehellinen rauhanpolitiikka suhteessa Neuvostoliittoon.
Kansanrintamapolitiikan lähemmässä erittelyssä korostettiin mm. seuraavia asioita:
* Nuoret, naiset ja sivistyneistö on herätettävä taistelemaan demokraattisten oikeuksien loukkauksia vastaan,
* ahdingossa elävä talonpoikaisväestö on saatava yhteistyöhön etujensa puolesta työväestön kanssa,
* ruotsinkieliselle väestönosalle on selvitettävä, miten suomalainen fasismi käyttää kansalliskiihkoa välineenään hyökkäyksissä kansallista vähemmistöä vastaan ja miten vain kansanrintamassa fasismia vastaan voidaan puolustaa heidän etujaan,
* kansalaisvihan kylvö venäläisiä vastaan ja sen pohjalle perustuva vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon on kansalle paljastettava ja vaadittava rehellista rauhapolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa. (Viite 19)
SKP:n VI edustajakokous 1935 asetti toivonsa erityisesti sosdem. puolueen sisällä vaikuttaviin vasemmistovoimiin eikä suotta. Akateeminen Sosialistiseura oli jo toukokuussa 1933 sosialidemokraattien Tampereella pidetylle puoluekokoukselle tehnyt esityksen yhteisrintamasta, joka oli tullut entistä ajankohtaisemmaksi "fasististen liikkeitten hyökkäyksistä".
Mauri Ryömä saattoikin aiheellisesti myöhemmin todeta, että "joitakin ituja" SKP:n VI puoluekokouksen 1935 tehtäväksi asettamasta kansanrintamasta näkyi Suomessa jo 1934. (Viite 20)
Itse asiassa suomalaista kansanrintamaa oli pohjustanut SKP:n päätös vuonna 1933 työläisten yhteisrintamasta ja kehotus lapuanliikkeen johdosta lakkautettujen järjestöjen jäsenille liittymisestä sosialidemokraattien perustamiseen ammatillisiin ja muihin järjestöihin. Kominternin VII kongressissa SKP:n edustaja Hannes Mäkinen selosti puheenvuorossaan tämän politiikan tuloksia ja sai suurta huomiota osakseen. (Viite 21)
Kuten Kominternin VII kongressi, SKP:n puoluekokouskin korosti työväen yhteisrintaman kehittämistä, josta oli vuoden 1933 päätöksen jälkeen saatu jo runsaasti kokemuksia. Parhaiten oli menestytty ammattiyhdistysliikkeessä. Tuloksena oli sosialidemokraattien hajotusjärjestöiksi perustamien ammattiosastojen jäsenmäärän kasvu ja sitä tietä myös aktiivisuus työläisten etujen puolustamisessa.
Niinpä SKP:n kongressin päätöslauselmassa todetaan, että etenkin rakennustyöläiset ovat näin saaneet tuntuvasti korotetuksi palkkojaan (50-100%), vaikkakaan eivät vielä sille tasolle, jolle ne lapualaishyökkäyksen ja ammatillisen liikkeen hajottamisen seurauksena pudotettiin. (Viite 22)
Takaisin alkuun ; Lukuun 2: SKP:n vaikutus ja toiminta Tampereella
________________________________________
Viitteet lukuun 1:
1) Seppo Hentilä: Suomen työläisurheilun historia siv.392. Paluu tekstiin.
2) Arvo Tuomisen puhe Kominternin VII kongressissa 1935. Paluu tekstiin.
3) Sama. Paluu tekstiin.
4) Sama. Paluu tekstiin.
5) Lakkautetut järjestöt. Sisäasianministeriön julkaisu 1934. Paluu tekstiin.
6) Erkki Salomaa, Suuri raha ja Isänmaa Co, siv. 120-121.
7) Kipinästä tuli syttyi siv. 135-162. Paluu tekstiin.
8) Erkki Salomaa, kuten edellä, siv. 146. Paluu tekstiin.
9) Marley (toim.), Ruskea Kirja, Kansanvalta 1933, siv. 39 -109. Paluu tekstiin.
10) Sama siv. 110 - 126. Paluu tekstiin.
11) Jukka Lehtosaaren puhe Kominternin VII kongressissa. Paluu tekstiin.
12) Sama. Paluu tekstiin.
13) Sama. Paluu tekstiin.
14) Kipinästä tuli syttyi, siv. 150. Paluu tekstiin.
15) Erkki Salomaa, Suuri raha ja isänmaa Co, siv. 115-118. Paluu tekstiin.
16) Kommunistinen Internationaali, Edistys, Moskova siv. 371. Paluu tekstiin.
17) Sama siv. 378-383. Paluu tekstiin.
18) Sama siv. 288-391. Paluu tekstiin.
19) SKP:n VI puoluekokouksen päätös v. 1935. SKP:n vuosikirja 1946, siv. 148-162. Paluu tekstiin.
20) Mauri Ryömä, Kansanrintamaliikkeestä. SKP taistelujen tiellä siv. 114-129. Paluu tekstiin.
21) Hannes Mäkisen puhe Kominternin VII kongressissa. Paluu tekstiin.
22) SKP:n puoluekokouksen päätöslauselma. Vuosikirja 1954 siv. 152-155. Paluu tekstiin.
Takaisin alkuun
Vastaukset 16
Vanhimmat
sinä se elät mennyttä aikaa, etkö voisi taas palata nykyaikaan ja mennä vaikka äänestämään huomenna.
Mitä väliä sillä mitä kauan sitten kuolleet ovat sanoneet ennen kuin sinä olet syntynyt? Koeta nyt jo saada edes yksi valoisa ajatus!
Tämän päivän politiikkaa hoitavat eri ihmiset kuin 1900 luvun alkupuolen. Ainoastaan Venäjän uhka on jäljellä sen ajan politiikasta ja sitä pitää edelleen vastustaa kaikin voimin ja keinoin. Kun Venäjä muuttuu tavalliseksi ystävälliseksi naapuriksi jolla ei ole laajenemishaluja niin muutaman sukupolven kuluessa tilanne normalisoituu.
Eikö sinulla ole itselläsi mitään asiaa kun jatkuvasti tuppaat tänne joidenkin ulkopuolisten tarinoita?
http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari1.htm
Kaikki vaan kopioimaan palstalle kirjoja omiin nimiinsä.
"Yhteenvetona Arvo Tuominen totesi, että "Kommunistinen puolueemme on ainoa, joka kutsui työväkeä taisteluun päällekarkaavaa fasismia vastaan"."
Juu kyllä poika Tuominen antoi muistelmissaan toisenlaisia lausuntoja. Poika vakuutti kommunismin ja natsismin olevan sukulais oppeja.
Niin, kenen tekstin olet nyt kopioinut omanasi??
sulla on päässä vikaa
Voisit varmaan tutustua hänen elämäänsä hiukan enempikin. Kääntyi myöhemmin ministerisosialismin kannattajaksi.
http://wapedia.mobi/fi/Arvo_Tuominen
Siitä sinun Rainesto pitäisi olla eniten huolissasi!
Fasismin noususta pitää aina ja kaikkialla olla huolissaan. Venäjällä se ei kuitenkaan tule saamaan mitään roolia, sillä venäläiset kyllä tietävät mitä fasismi tarkoittaa, vaikka joukko typeryksi ei totuudesta olekaan kiinnostuneita.
Suomessa fasismi on taasen kiinni pöydänjalassa, eikä se lähde kuin repimällä siitä irti. Suomalainen oikeisto on fasismin perinnettä kunnioittavaa, mutta tekee sitä edelleen peitellysti.
On "fasismi" sisään rakennettuna.
Vallankumouksen himoamisen muodossa.
Olet mukamas "väkivallaton" mutta jos "porvarit
alkavat puolustamaan omaansa" olet "pakoitettu
väkivaltaan" ja syy on "porvareiden"..
Fasismi on perseessäsi.
Kaivelet sieltä ja maistelet.
Entisessä kommari keitaassasi on kommunismin
jäljiltä voimissaan kunnon perinteet toismielisten
kriminalisoinnista ja tarvittaessa tappamisesta.
Viittaan Anna Politkovskajaan.
Menet vaan omalle pesälle ja kysyt että miksi?
Ylevän kommunismin jälkeläiset toimivat kuin
elukat?
Tule kertomaan kun saat selville.
Suomessa ei "fasismia" ole kuin perssuomalaisten
eli anusfinlandistien ja kommarien kuten sinun
päässä.
Me muut, jotka olemme enemmistöä, olemme moisesta
henkisestä köyhyydestä vapaita.
Skandinaavisia demokraatteja, joiden edess kommu-
nisti voi vain kumartaa globaalisti.
Tai mennä mitään sanomatta hirttämään itsensä
lähimpään koivun oksaan.
Teikäläinen on sen luokan valehtelija että toveri
Urpokin alkaa pikku hiljaa uskoman mielenterveys-
potilaiden heitteille jättöön, jonka aloitus
sattuu siihen kun demarit ja vasuritunkio olivat
hallitusvastuussa.
Miten niin ei Venäjällä tarvitse olla huolissaan fasismin noususta? Venäjällähän on mitä fasistisin hallinto, joka on pannut Neuvostoliiton aikaiset kansan rahat omiin taskuihinsa ja jatkaa omaisuuden keräämistä kansalta.
Vai onko sittenkin niin, että vain ilmansuunnalla on väliä? Tärkeintä on olla rähmällään itäänpäin, olipa siellä vallassa kommunistit tai fasistit.
Perseennuoleminen on aina rumaa katseltavaa.
..analyysisi on ala-arvoinen.
Se, mitä Venäjällä on menossa, on jotain aivan muuta kuin fasismia, siellä on menossa aivan normaali kapitalismin nousuvaihe, siirtymäkausi surkeuksineen ja kehityksineen, mutta nyt askel taaksepäin muodossa. Kapitalistinen vaihe tuotantotapojen ketjussa on selvästi välttämätön vaihe, jotta tuotantovälineet kehittyisivät huippuunsa ja jotta sosialismiin siirtyminen ei olisi taka-askel vaan askel eteenpäin. Tämä tarkoittaa, että juuri reformismi politiikalla pitää samalla korjata kapitalismin epäkohtia ja nyt siis tämä tulee tehdä myös Venäjällä.
Fasismi ei ole samaa kuin kapitalismi, fasismi on kapitalismin sisältämä objektiivinen mahdollisuus, mutta ei deterministinen välttämättömyys. Välttämättömyys on muutos, mutta sen muoto ei ole kirkossa kuulutettu, sillä se on sidoksissa juuri tuotannon kulloiseenkin kehitysvaiheeseen. Siksi myös Venäjän on käytävä kapitalisminsa läpi, mutta minimi vahingoin.
Minä en ole havainnut mitään muuta, kuin kapitalismin nousua Venäjällä, jolla olisi jotain merkitystä. Paitsi tietysti kommunistien kehittyminen, mutta ilman jatkuvaa itseäänkorjaavuutta ei siitä tule mitään. Joten meneillään oleva ajanjakso heidän tulee käyttää oikein. On opiskeltava mm. moraalia, sillä NKP:n toimissa oli paljon arvosteltavaa ja erittäin tuomittavaa. Sama ei saa toistua, kun kommunistit astuvat uudelleen työväenluokan etujoukoksi. Eikä siltä saa ummistaa silmiään hetkeksikään. Kommunistien johdossa ei saa olla psykopaatteja, kuten nyt kapitalistien ja porvarien johdossa lähes poikkeuksetta on. Kommunistien tulee rakentaa pyramiditon hallinto, jossa hierarkia perustuu Ihmisen ja elämän kunnioittamiseen.
Kun kommunistit edellisen kerran astuivat työväenluokan etujoukoiksi, heidän joukossaan oli pääasiassa psykopaatteja, jotka rakensivat pyramidimallisen hallinnon, jossa hierarkia perustui täydelliseen ihmisen ja elämän kunnioituksen puuttumiseen.
Tästä oli kommunisteille etua siten, että he saivat keskitettyä kaiken vallan käsiinsä ja pääsivät itse valitsemaan etunsa, joita jaettiin kansalle, jos niitä sattui vielä kommunistien jäljiltä jäämään.
Mikä ihme sinut saa kuvittelemaan, että jos mainostamallasi "seuraavalla kerralla" kommunistien valittavana on vanha tuttu tie, jossa valta keskitetään heille ja toisaalta, joku, sinällään ehkä kommunistisen teorian mukainen, mutta täysin tuntematon ja teoreettinen tie, jonka lopputuloksesta ei kukaan voi olla varma, ellei sitä ole koskaan vielä tosissaan päästy kokeilemaan, kommunistit valitsisivatkin tämän jälkimmäisen, aatteellisesti oikeamman tien ja haluaisivat oppia vanhasta ja luoda täysin uusia, kommunistisen teorian mukaisia käytäntöjä, sen sijaan että pitäytyisivät vanhassa, joka sentään takasi heille kritiikittömän diktatuurin ja kaikki järjestettävissä olevat edut?
On erittäin naiivia uskoa kirkasotsaisesti kommunistisen teorian voittokulkuun. Siinä äkkiä idealistit tallotaan jalkoihin ja päättävät päivänsä työleireillä tai teloituskomppanian edessä. Ehkä vallankumouksen jälkeen vanhan linjan kommunistit puhdistavatkin joukostaan "rainestolaiset" ja teloittavat puhdistuksissa puolet omistaan? Näin on käynyt ennenkin.
Kenen joukoissa seisot? Oletko varma, että olet lopullisen voittajan puolella?
Kun kommunistit edellisen kerran astuivat työväenluokan etujoukoiksi, heidän joukossaan oli pääasiassa psykopaatteja, jotka rakensivat pyramidimallisen hallinnon, jossa hierarkia perustui täydelliseen ihmisen ja elämän kunnioituksen puuttumiseen.
HR: Mihin perustat tämän ennusteesi, jossa pyrit todistamaan, että kommunistit astuvat työväenluokan johtoon.
Tästä oli kommunisteille etua siten, että he saivat keskitettyä kaiken vallan käsiinsä ja pääsivät itse valitsemaan etunsa, joita jaettiin kansalle, jos niitä sattui vielä kommunistien jäljiltä jäämään.
HR: Kommunistit eivät keskitä valtaa itselleen vaan työväenluokalle.
Mikä ihme sinut saa kuvittelemaan, että jos mainostamallasi "seuraavalla kerralla" kommunistien valittavana on vanha tuttu tie, jossa valta keskitetään heille ja toisaalta, joku, sinällään ehkä kommunistisen teorian mukainen, mutta täysin tuntematon ja teoreettinen tie, jonka lopputuloksesta ei kukaan voi olla varma, ellei sitä ole koskaan vielä tosissaan päästy kokeilemaan, kommunistit valitsisivatkin tämän jälkimmäisen, aatteellisesti oikeamman tien ja haluaisivat oppia vanhasta ja luoda täysin uusia, kommunistisen teorian mukaisia käytäntöjä, sen sijaan että pitäytyisivät vanhassa, joka sentään takasi heille kritiikittömän diktatuurin ja kaikki järjestettävissä olevat edut?
HR: asia on hyvin yksinkertainen kun käännät sanan joka sinulle kummittelee suomenkielelle eli kommunismi on ”yhteisöllisyys”. Yhteisöllisyys siis ottaa vallan ja johtaa itse itseään. Se tuottaa itselleen eli kaikille oikeudenmukaisesti perustarpeensa, koska ei ole enää omistajaa ja omistettua, on vain tasavertainen ihmiskunta.
On erittäin naiivia uskoa kirkasotsaisesti kommunistisen teorian voittokulkuun. Siinä äkkiä idealistit tallotaan jalkoihin ja päättävät päivänsä työleireillä tai teloituskomppanian edessä. Ehkä vallankumouksen jälkeen vanhan linjan kommunistit puhdistavatkin joukostaan "rainestolaiset" ja teloittavat puhdistuksissa puolet omistaan? Näin on käynyt ennenkin.
HR: Ei se ole naivia, että uskoo yhteisön lyövän yksilökeskeisyyden, se on oikeastaan hyvin loogista, kun vertaa yksilökeskeisyyden lukumäärää yhteisöllisyyden lukumäärään. Yksi kymmenes osa kuluttaa maailman kaikesta varallisuudesta 90%.
Kenen joukoissa seisot? Oletko varma, että olet lopullisen voittajan puolella?
HR: Seison yhteisöllisten joukossa, maailman syrjäytetyn ehdottoman enemmistön, olen taatusti heidän puolellaan ja he voittavat yksilökeskeisyyden, sillä heillä on siihen tarve. Heidän perheidensä nälkäisten suiden tarve, meillä on vain aseet jolla heitä tuhoamme, mutta meidän aseemme osaavat myös ajatella, koska niitä käyttää työläiset.
HR: Mihin perustat tämän ennusteesi, jossa pyrit todistamaan, että kommunistit astuvat työväenluokan johtoon.
Ai, kuulostiko oudolta? Aika omituista, sillä tekstihän on suora lainaus omista teksteistäsi, nimittäin: "Sama ei saa toistua, kun kommunistit astuvat uudelleen työväenluokan etujoukoksi." (HR 29.10.)
HR: Kommunistit eivät keskitä valtaa itselleen vaan työväenluokalle.
No tähän astisen historian perusteella asia on poikkeuksetta ollut juuri niin, kuin väitin. Toinen asia on, jos tulevaisuudessa asiat ovat toisin, mutta juuri siitähän tässä keskustelemme.
HR: asia on hyvin yksinkertainen kun käännät sanan joka sinulle kummittelee suomenkielelle eli kommunismi on ”yhteisöllisyys”. Yhteisöllisyys siis ottaa vallan ja johtaa itse itseään. Se tuottaa itselleen eli kaikille oikeudenmukaisesti perustarpeensa, koska ei ole enää omistajaa ja omistettua, on vain tasavertainen ihmiskunta.
On erittäin sinisilmäistä kuvitella, että kommunismin voittokulku tuo ihmisestä esiin vain hänen hyvät puolensa, että vallankumous avaa ihmisen sisimmät toiveet ja että uusi maailma on ihanteellinen. On paljon todennäköisempää, että itsekkyys, vallanhimo, ahneus, viha ja saavat ratkaisevaa jalansijaa ja valtarakenteet muodostuvat näin, hyvin todennäköisesti, samantapaisiksi kuin aiemmissa kommunistisissa kokeiluissa. Tämä johtaa myös toisinajattelevien idealistien ja kriitikkojen eliminointiin tavalla tai toisella.
Kommunisteilla on historian valossa ollut paha tapa haudata (jopa ihan kirjaimellisesti) kirkasotsaiset idealistinsa, kun kommunismia on alettu soveltaa käytäntöön. Näin kävi mm. Trotskille, joka oli tunnettu stalinilaiskriitikko mutta joka ajettiin maanpakoon ja vaiennettiin. Trotskin mukaanhan Neuvostoliitto ei ollut sen paremmin sosialistinen kuin valtiokapitalistinenkaan, vaan "rappeutunut työväenvaltio", jota johti loisiva byrokratia. Tunnettu trotskilainen oli puolestaan Tony Cliff, joka katsoi, että Neuvostoliitossa valtio oli ottanut kapitalistiluokan paikan työläisten riistäjänä.
Tähän asti kommunistinen idealismi ja käytännön yhteiskuntakokeilut eivät ole kohdanneet missään. Päinvastoin, silloin kun kommunistisiksi itseään kutsuvat valtiot, joita johtavat kommunisteiksi itseään kutsuvat henkilöt ja puolueet, jotka katsovat edustavansa työväenluokkaa ja saavan sitä kautta valtakirjansa, ovat joutuneet idealistien kritiikin kohteeksi, on idealistit poikkeuksetta vaimennettu vaihtelevan kovin ottein.
HR: Mihin perustat tämän ennusteesi, jossa pyrit todistamaan, että kommunistit astuvat työväenluokan johtoon.
Ai, kuulostiko oudolta? Aika omituista, sillä tekstihän on suora lainaus omista teksteistäsi, nimittäin: "Sama ei saa toistua, kun kommunistit astuvat uudelleen työväenluokan etujoukoksi." (HR 29.10.)
HR1: Kysynkin sinun perusteluasi, en omaani.
HR: Kommunistit eivät keskitä valtaa itselleen vaan työväenluokalle.
No tähän astisen historian perusteella asia on poikkeuksetta ollut juuri niin, kuin väitin. Toinen asia on, jos tulevaisuudessa asiat ovat toisin, mutta juuri siitähän tässä keskustelemme.
HR1: Tähänastisen historian perusteella ei ole ollut kommunismia missään, ei koskaan. Aseta asiat aikajanlle, tutki niiden olemusta, konkreettista, eleistä ja yksityistä, ja vertaa heijastusteoriaan…
HR: asia on hyvin yksinkertainen kun käännät sanan joka sinulle kummittelee suomenkielelle eli kommunismi on ”yhteisöllisyys”. Yhteisöllisyys siis ottaa vallan ja johtaa itse itseään. Se tuottaa itselleen eli kaikille oikeudenmukaisesti perustarpeensa, koska ei ole enää omistajaa ja omistettua, on vain tasavertainen ihmiskunta.
On erittäin sinisilmäistä kuvitella, että kommunismin voittokulku tuo ihmisestä esiin vain hänen hyvät puolensa, että vallankumous avaa ihmisen sisimmät toiveet ja että uusi maailma on ihanteellinen. On paljon todennäköisempää, että itsekkyys, vallanhimo, ahneus, viha ja saavat ratkaisevaa jalansijaa ja valtarakenteet muodostuvat näin, hyvin todennäköisesti, samantapaisiksi kuin aiemmissa kommunistisissa kokeiluissa. Tämä johtaa myös toisinajattelevien idealistien ja kriitikkojen eliminointiin tavalla tai toisella.
HR1: Kommunismin voittokulku on sitä vasta, kun on ensin kommunismi. Siihen asti täyttyy tyytyä ensin luokkataisteluun ja sitten sosialismin siirtymäaikaan eli työväenluokan diktatuuriin. Nuo määritteet joita tuossa esität, ovat menneen ja nykyisen maailman määritteitä, ei tulevan kommunismin. Kerro minulle miten mistä perustasta nostat ja kuinka siirrät nuo määritteet tulevaisuuteen? Et osaa, joten yrität kiertää ja kieroilla, mutta jos kuitenkin yrittäisit ja sitten tunnustaisit olevasi hukassa???
Minä kerron sitten, miten kaikki tapahtuu, on tapahtunut tähän asti ja tapahtuu myös tulevaisuudessa…
Kommunisteilla on historian valossa ollut paha tapa haudata (jopa ihan kirjaimellisesti) kirkasotsaiset idealistinsa, kun kommunismia on alettu soveltaa käytäntöön. Näin kävi mm. Trotskille, joka oli tunnettu stalinilaiskriitikko mutta joka ajettiin maanpakoon ja vaiennettiin. Trotskin mukaanhan Neuvostoliitto ei ollut sen paremmin sosialistinen kuin valtiokapitalistinenkaan, vaan "rappeutunut työväenvaltio", jota johti loisiva byrokratia. Tunnettu trotskilainen oli puolestaan Tony Cliff, joka katsoi, että Neuvostoliitossa valtio oli ottanut kapitalistiluokan paikan työläisten riistäjänä.
HR1: Kommunismia ei ole historiassa ollut, on ollut vain siirtymäaikaa feodalismista ja kapitalismista sosialismiin, joka sekin on jäänyt aina kesken. Tulee olla objektiivinen ja rehellinen, kun väittää jotain. Koska tuotantotapojen muutos perustuu tuotannollistaloudelliseen laadulliseen muutokseen, ei siihen ole ollut vielä täyttä tarvetta ja kykyä. Tilanne kuitenkin kehittyy, koska kapitalismi kehittyy ja keskittyy, voimatta sille itse mitään. Kapitalismi on luonnonvoimaisen olemuksensa vanki ja pitää samalla meitä vankinaan. Ihminen haluaa vapautta, eikä sitä voi saada orjuudessa, ei hyvässäkään. Te porvarit olette orjuuden vartijoita, konservatiiveja, vankileirin vartijoita, joita kiinnostaa vain oma läskimaha.
Tähän asti kommunistinen idealismi ja käytännön yhteiskuntakokeilut eivät ole kohdanneet missään. Päinvastoin, silloin kun kommunistisiksi itseään kutsuvat valtiot, joita johtavat kommunisteiksi itseään kutsuvat henkilöt ja puolueet, jotka katsovat edustavansa työväenluokkaa ja saavan sitä kautta valtakirjansa, ovat joutuneet idealistien kritiikin kohteeksi, on idealistit poikkeuksetta vaimennettu vaihtelevan kovin ottein.
HR1: Kommunismi ei ole idealismia, koska sillä on objektiiviset perusteet. Se, että esitetään hypoteesi ja perustellaan se, on tieteellisen teorian tulos. Käytännön kokeiluja kommunismista ei ole, ei siis voi vetää mitään johtopäätöksiä, on vain teoreettisia kokeita ja määrityksiä, joita ei ole pystytty kumoamaan. On myös todellisuus, mennyt ja nykyinen ja niistä voi ja pitää vetää johtopäätöksiä, ja niiden avulla voi johtaa tulevaa, mutta siihen te porvari raukat ette pysty. Teitä pelottaa totuus, joka tuomitsee teidät helvettiin, helvettiin köyhyyden levittämisenne kanssa. Teistä jää historiaan musta sivu, täynnä murhia ja tappoja, loputonta kurjuutta ja ahneutta oleva aikakausi, joka uhrasi Ihmisen ahneen etunsa vuoksi.
Iljettävä limanahkainen hikoileva konnajoukko, porvaristo. Anteeksi, menen välillä oksentamaan…