Minulla 16 v tyttö jolla todettiin diabetes 12 v. Nyt opiskelee toisella paikkakunnalla ja ei huolehdi itsestään. Kapinointia vai? Hän on ollut 4 vuoden aikana sairaalassa tiputuksessa korkean sokerin takia 3 krt.Ongelma ei ole insuliinin pistäminen vaan sokerin mittaamatta jättäminen. Millä hänet saisi ymmärtämään että itelleen siinä harmia tekee kun ei hoida sairauttaan. Sanoo vaan että mun elämä, mitä sä siitä välität. Perheenjäsenet, lääkärit ym. on yrittänyt puhua mutta mistään ei apua. Äsken kävin häntä kattoos opiskelupaikkakunnalla kun äänensävystä kuulin et sokerit korkeella. Olin oikeessa, mittarissa HI. Mitä voisin tehdä? Viedä hypnotisoijalle? Puhe ei auta.
miten murkkuikäisen saa ottaan vastuun hoidostaan?
Äiti 42
1620
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla todettiin juuri teini-iän alussa epilepsia.
Kohtaukset lähinnä poissaolokohtauksia. Kuitenkin se oli vaikea hyväksyä, kun kaveripiiri oli terve. Kapinoin paljonkin. Jätin lääkkeet ottamatta ja sehän tiesi jatkuvaa sairaalassa juoksemista. Aina ennen verikokeitten otto otin lääkkeet, jotta pitoisuus veressä olisi kohdallaan. Joskus pitoisuus oli yli tai alle hoitotason. Taas lääkitystä muutettiin. Mitäs se sitten autto, kun en niitä syönyt. Tietysti jäin kiinni temppuilustani vanhemmille ja lääkärille. Ei paasaamisella ollu mitään vaikutusta, päin vastoin. Sanoin kuten tyytäresi.
Sitten sain poissaolokohtauksen kavereitten kanssa ollessa.
Muistan, kuinka äiti oli kutsunu kavereita kotiin ja siellä käytiin keskustelua, kuinka tärkeää on kavereitten hyväksyminen vikoineen päivineen.Sain heiltä haukkumiset siitä, kuinka olivat pelästynet. Siitä lähti keskustelu kavereitten kanssa, mikä mua vaivaa.
Kun tuli tunne, että kaverit on kaikesta huolimatta kavereita, aloin hoitaa itseeni, kuten piti.
Ollaan nyt vuosien jälkeen puhuttu äidin kanssa asiasta ja olen kiittänytkin siitä, että pyysi kavereita kotiin. Nyt olen jo 50 v.
Toivon, että tämä auttaa hiukan.