Olen usein toistanut vuosikymmeniä sitten lukemaani ajatusta: ”Rahat meni vähän meni, maine meni, paljon meni, rohkeus meni, kaikki meni!
Tämä lause on ollut mielessä kohdatessani viime kuukausien aikana suurissa vaikeuksissa eläviä lähimmäisiäni. Monet ovat olleet aivan kestokykynsä äärirajoilla. Huonostihan heitä on osannut palvella. On kuitenkin yrittänyt viitata johonkin Raamatun sanaan ja välillä käyttänyt tuotakin sananpartta apuna. Usein on ollut kuitenkin vaikea löytää yhteistä kieltä. Ehkä vain lisää kuormaa ennestään kuormitetulle. Mutta en ole päässyt siitä ajatuksesta irti, että tärkeintä on kuitenkin kaikissa elämän tilanteissa ja vaiheissa säilyttää rohkeus.
Emme ehkä kykene määrittelemään, mitä on tämä rohkeus. Kai siinä on kysymys itsensä koossa pitämisestä eikä päästämisestä hajalle, seisomisesta paikallaan eikä antautumisesta pakokauhun valtaan, kyvystä ottaa vastaan, mitä tulee ja kestämisestä. Juuri kestämiseen liittyy eräs Raamatun määritelmä rohkeudesta. ”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää? (San 18:14). Jeesus puhuessaan lopunajan kauheuksista sanoi: ”Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn” (Luuk 21:28). Rohkeus on pään pitämistä pystyssä tilanteessa, jossa olemme antamassa periksi masennukselle ja toivottomuudelle (Hepr 12:3). Rohkeus on hervonneitten käsien ja halvaantuneiden polvien oikaisemista (12:12). Halvaantuneen jäsenen kuntouttaminen vaatiikin aikamoista sisua, kärsivällisyyttä ja periksi antamattomuutta.
Olen joskus ihmetellyt, miksi juuri Joosuan kohdalla Pyhä Henki on tallettanut Raamattuun niin monta kertaa kehotuksen olla rohkea? Eikä yksi kerta olisi riittänyt? Ensin Herra sanoi Moosekselle: ”Vala häneen rohkeutta” (5 Moos 1:38). Kehotus toistettiin: ”Rohkaise ja vahvista häntä” (3:28). Mooses sanoikin kaikkien kuulleen Joosualle: "Ole vahva ja rohkea.” ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää" (5 Moos 31:7-8). Herran sana tuli myös henkilökohtaisesti Joosualle: ”Ole vahva ja rohkea.” ”Minä olen sinun kanssasi" (31:23). Kehotukseen olla rohkea liittyi lupaus siitä, että Herra on hänen kanssaan. Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Joosuan kirja alkaa neljä kertaa toistuvalla kehotuksella: Ole rohkea ja luja (Joos 1:6,7,9,18). Tämä Herran sana juurtuikin niin syvään, että Joosua muisti sanoa sen eräässä vaarallisessa tilanteessa kansalleen: "Älkää pelätkö älkääkä lannistuko, olkaa rohkeat ja lujat” (Joos 10:25).
Mitä on lujuus ja rohkeus meidän elämässämme? Se ei ole Jumalan vaatimus, vaan Jumalan lahja. Olemme rohkeita, koska luotamme Herran lupaukseen siitä, että hän on kanssamme. Siksi mitä suurinta rohkeutta on turvata Herran laupeuteen ja kaikkivaltiuteen aina ja kaikissa elämän tilanteissa. Luottaa silloinkin, kun ei ymmärrä miksi kaikki se tapahtuu, mikä tapahtuu.
Se on rohkeutta, että odotamme tämän hetken pimeyden keskellä valon kajastusta. Se on rohkeutta, että masennuksen ja lamaannuksen tukahduttavan pilven keskellä käännymme Herran puoleen, pysymme hiljaa ja odotamme häntä (Jes 30:15). On rohkeutta huutaa yötä päivää avuksi Herran Jeesuksen nimeä (Luuk 18:7). On rohkeutta epäonnistumisista ja lankeemuksista huolimatta mennä Jeesuksen Kristuksen luo
Mitä suurinta rohkeutta vaatii luottaa Herran armoon silloinkin kun omasta sydämestä jatkuvasti löytyy uhmaa, jopa vihaakin Herraa kohtaan (5 Moos 7:10). Rohkeutta on tunkeutua synneistämme huolimatta Golgatan ristin juurelle ja kuunnella huutoa: Se on täytetty!.
Se on rohkeutta, että pidämme kiinni evankeliumista sellaisena kuin se on talletettuna Roomalais- ja Galatalaiskirjeessä ja uskallamme uskoa sen omalle kohdallemme. Silloin luotamme tänäänkin siihen, että Kristus uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden (Gal 1:4) ja että tässä hänen kuolemassa on meillä iankaikkinen elämä (Room 8:1).
AINOA TÄRKEÄ ASIA
Kylväjä-lehti 7-8/1999
On lopulta vain yksi asia, josta haluaisin kerta toisensa jälkeen puhua Jumalan kansalle. Mutta juuri siitä en kykene puhumaan niin kirkkaasti ja aidosti kuin haluisin. En löydä oikeita sanoja enkä saa sitä elämään kuulijoilleni, vaikka omalla kohdallani tajuankin, että kaikki elämässäni on juuri siitä kiinni. Sen eteen haluan pysähtyä joka päivä, vaikka en siihen aina kykenekään.
Kuinka hyvin aikoinaan ystäväni Per Wallendorff sanoikaan: "Olen huomannut julistustyössäni, että jolleivät ihmiset muuten haukottele kirkossa, he alkavat haukotella viimeistään silloin, kun aletaan puhua evankeliumin keskuksesta. Me olemme niin tottuneet kuulemaan ja lukemaan Jeesuksen sovitustyöstä, että kadotamme helposti tajun sen tuoreudesta jokapäiväisessä syntien anteeksisaamisessa. Meidän on kuitenkin yhä uudestaan saatava kuulla tästä perustotuudesta, että Jumalan sisimmässä on nyt suuri rauhan meri, joka Kristuksen kautta koskettaa ihmistä. Vaikkei tämä totuus jokaisena opetuskertana koskettaisikaan ihmisen sisintä, niin että hän ilostuisi hengessään ja kiittäisi halleluja, se koskettaa silti ainakin hänen järkeään ja auttaa häntä tiedollisesti juurtumaan tähän totuuteen, niin että siitä tulee hänen elämänsä vankka perusta, josta hän ei hevin suostu pois."
Siksi haluan uudelleen ja uudelleen VT:n äärellä kerrata niitä havainnollisia ja eläviä tapahtumia joiden avulla tämä sama sanoma sovituksesta tulee lähelle ja käsin kosketeltavaksi.
Juuri tämän ainoaan tärkeään asiaan viittasi Aabelin uhri - lampaittensa esikoiskaritsa. Karitsan turvissa Jumalaa lähestyessä, Jumala katsoi suopeasti Abeliin. Jos minäkin tänään lähestyn Jumalaa Karitsan turvissa, on minullakin hänen suosionsa ja hän katsoo myös minuun tänään kuten katsoi Abeliin (1 Moos 4:4). Vain Jumalan Karitsan suojassa saan armon ja olen Herralle mieluinen kuten Nooa (6:8). Vain karitsan peittämänä olen tänäänkin vanhurskas ja voin vaeltaa Herran yhteydessä (6:9). Siinä on se ainoa vanhurskaus, joka kelpaa Jumalalle (7:1). Vain sen alla on elämäni suloinen tuoksu Herralle, vaikka samaan aikaan ajatuksistani ja teoistani löytyy paljon pahaa (8:20-21). Siinä on se Herran lupaus, johon Abrahamin tavoin saan uskoa ja jonka uskon Herra lukee minulle vanhurskaudeksi (15:6). Siinä on se Abrahamin siemen, joka antaa siunauksen kaikkien maailman kansojen jäsenille ja siis minullekin (22:18).
Katso siinä on se karitsa, jonka veri ainoastaan voi tuoda turvan viimeisenä kauhujen ja tuhon yönä (2 Moos 12:13). Siinä on se tangon päähän ripustettu pronssikäärme, johon katsomalla saamme iankaikkisen elämän (4 Moos 21:9). Siinä on se varma merkki, se punainen nauha, joka, joka pelastaa iankaikkiselta kuolemalta (Joos 2:12-13, 21).
Lopulta tärkeintä elämässämme on se, että Jumalan karitsasta tulee meille mitä todellisin ja hänen kuolemansa meidän syntimme tähden on meille jatkuvan kiitoksen ja iloni aihe. Tämän sovituksen todellisuuden kohtaamme joka kerta ehtoollisessa hänen ruumistaan syödessämme ja verta juodessamme. Siihen pöytään astuessamme laulamme tuon elämän laulun ja valitettavasti aivan liian usein sitä syvemmin miettimättä: "Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda minua".
Tästä todellisesta henkilöstä ja tapahtumasta kertova hyvä uutinen voi vakuuttaa meille, että saamme syntimme anteeksi. Vakuutus syntiemme anteeksiantamuksesta synnyttää sydämessämme syvää luottamusta. Juuri siinä on varma ja luja iankaikkisen elämän toivo. Vain siinä on ainoa tyydyttävä vastaus ihmisenä olemisen arvoituksellisuuteen. Vasta siinä toteutuu elämme tarkoitus. Saavutamme päämäärämme. ”Ristisi on kunniani, veresi on aarteeni, autuuteni, iloni. Siinä turva syntiselle sielun ahdistuksissa, siinä toivo ainoa” (virsi 56:10).
Syntiemme keskeltä Jumalan sana rohkaisee meitä nostamaan katseemme Kristukseen Jumalan karitsana, huutamaan häntä avuksemme ja turvautumaan yksin häneen. Emmekä totisesti joudu häpeään häntä avuksi huutaessamme!
VALITKAA TÄNÄ PÄIVÄNÄ
Kylväjä-lehti 9/1999
Jumalan Sana on kohtikäyvää sanaa ja siksi joskus hyvinkin pelottavaa ja jopa vastenmielistä. "Se iskee syvään ja viiltää halki… se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme" (Hepr 4:12). Annetaan tänään Sanan olla sellainen. Mennään sana alle ja otetaan se vastaan itsellemme tarkoitettuna. Ei lähdetä pakoon eikä tehdä sitä tyhjäksi vastaväitteillä tai viisastelulla. Jos sana kysyy meiltä jotain, ei loukkaannuta siihen, vaan annetaan selvä vastaus!
Joosuan kirjassa oleva Jumalan sana asettaa meidät valinnan eteen. Mitä vastaamme sen selvään kysymykseen: "Valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette" (Joos 24:15). Sana odottaa meidän tekevän selväksi itsellemme ketä tahdomme seurata ja kenen ääntä kuuntelemme. Joosuan kirjan kysymys alkoi johdannolla: "Palvelkaa Herraa. Mutta jos te ette tahdo palvella Herraa, niin valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette: haluatteko palvella niitä jumalia, joita esi-isänne palvelivat" (Joos 24:14-15). On kysymys siitä, mitä tahdomme, mitä haluamme!
Raamattu odottaa, että sanomme selvästi ja rehellisesti haluammeko palvella Jumalaa. Ennen kuin vastaamme on ehkä hyvä kerrata, mitä Luther sanoo ensimmäisen käskyn selityksessä: "Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan… Nämä kaksi nimittäin kuuluvat yhteen, usko ja Jumala. Sinun Jumalasi on oikeastaan - näin sanon - se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot."
Joosua uskalsi vastata suoraan: "Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa". Hänen valintansa oli selvä. Sanoiko hän kuitenkin liikaa? Ihmissydänhän on niin petollinen. Miten hän saattoi olla näin varma itsestään?
Raamattu kertoo vähän aikaisemmin, että Joosua oli sanonut: "Minun lähtöni hetki on jo lähellä" (23:14). Hän tajusi elämänsä illan tulleen. Hän koki olevansa rajalla.
Vanhana ja kypsänä ihmisenä hän oli kuitenkin niin monet kerrat kokenut kuinka Herra oli kaikessa auttanut. Hänen sydämessään oli syntynyt vuosikymmenien elämänkokemuksen pohjalta syvä luottamus Herraa kohtaan. Hän oli oppinut hädässä huutamaan avuksi Herraa (24:7), nähnyt, ettei oma apu ja voima auta (24:12), kokenut kuinka Herra oli ollut hänen kanssaan (24:8,11) ja oli vakuuttunut siitä, ettei yksikään Jumalan lupauksista jää täyttymättä (23:14). Hänelle oli kypsynyt samanlainen vakaumus, jonka näemme olleen myös Paavalilla, kun hän kirjoitti vähän ennen kuolemaansa: "Minä tunnen hänet, johon minä uskon ja olen varma" (2 Tim 1:12). Palveleminen tarkoittaa tässä samaa kuin usko.
Samanlainen vakaumus oli kypsymässä jo nuorella Pietarillakin. Hänhän vastasi Jeesuksen suoraan kysymykseen tahdotteko tekin mennä pois: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat" (Joh 6:68). Myöhemmin hän sanoi suoraan, ettei ole pelastusta yhdessäkään toisessa nimessä (Apt 4:14).
Mitä me vastaamme tänään? Kehen uskomme, ketä palvelemme? Ehkä on avuksi, jos kaivamme Raamatustamme esiin tuon Joosuan kirjan kohdan (24:15) ja kirjoitamme siihen päivämäärän ja nimikirjaimemme.
MISSÄ KOHTAAMME JUMALAN?
Kylväjä-lehti 10/1999
Etsimme Jumalaa. Kaipaamme yhteyttä häneen. Raamattua ja nimenomaan VT:a lukiessamme kai olemme oppineet sen, ettemme voi kohdata Jumalaa, ellei hän tee aloitetta ja ensin ilmoita itseään.
Siksi emme voi emmekä saa etsiä Jumalaa korkeudesta emmekä hänen majesteettisuudestaan. Emme yritä kurottautua rajan taakse. Emme janoa yleviä kokemuksia ja taivasmatkoja. Emme kestäisi niitä.
Haluamme olla tekemisissä vain sen Jumalan kanssa, joka ilmoittaa itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. VT:ssa ilmoitus verhoutuu moniin varjokuviin ja vertauksiin. Tarvitsemme selittäjää. Vasta UT.ssa on itse asian olemus ja siellä kohtaamme Jumalan käsin kosketeltavalla tavalla. Siksi etsimme Jumalaa Raamatun kuvaamasta ihmisestä, jonka nimi on Jeesus Nasaretilainen.
Aloitamme Jumalan etsimisen neitsyen kohdusta, äidin rinnoilta ja seimestä. Mutta vielä mitättömämpään paikkaan ja tapahtumaan, vielä alemmaksi meidän on mentävä. Voiko mikään olla sen alempana kuin Pääkallonpaikka? Siellä mestataan rikollisia, siellä pilkkahuudot kaikuvat ja ihmiset sylkevät ihmistä. Siellä lyödään lyötyä. Juuri siellä on Jumala.
Siellä on Jumala, joka ei auta kaikkivaltiudellaan, vaan heikkoudellaan. Hän heikko ja kuitenkin hän kantaa kaikkien ihmisten pahuuden ja kurjuuden. Hän nääntyy sen taakan alle.
Edessämme on nyt surmattuna Jumalan Karitsa, joka juuri surmattuna ottaa pois maailman synnit (Joh 1:29). Siinä on tangon päähän korotettu vaskikäärme, johon katsomalla syntinen saa elämän (Joh 3:14-15). Hän on se, joka antaa lihansa maailman elämän puolesta (Joh 6:51) ja jonka lihan syöminen ja veren juominen antaa iankaikkisen elämän (Joh 6:54). Hän on se, hyvä Paimen, joka antaa henkensä lammasten edestä (Joh 10:11). Hän on se maahan pudonnut vehnänjyvä, joka kuolee, mutta tuottaa sadon (Joh 12:24) ja se suurin rakkaus, joka antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh 15:13). Hän on se yksi, joka kuolee kansan edestä, ettei koko kansa hukkuisi (Joh 11:50).
Juuri tässä halvassa ja heikossa Jumalassa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteen kätkettyinä. Juuri hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Vasta Golgatalla ja vain ristillä riippujassa pääsemme tuntemaan todellisen Jumalan.
"Ilman Herraa Kristusta me emme ikinä olisi voineet oppia tuntemaan Isän suosiota ja armoa. Kristus on Jumalan isällisen sydämen kuvastin. Jos hänen ohitseen katsomme, emme näe mitään muuta kuin kauhistavan vihaisen tuomarin. Kristuksesta taas emme voisi mitään tietää ilman Pyhän Hengen välittämää ilmoitusta" (Luther).
Ristillä kohtaamme Jumalan, joka ottaa vastaan meitä, jotka olemme pahoja ihmisiä, syntisiä, tuskaisia ja masentuneita. Hän ottaa vastaan sillä tavoin, että hän kärsii meidän puolestamme ja tähtemme. Siellä hän antaa anteeksi ja antaa iankaikkisen elämän ja autuuden, vaikka nyt jättääkin meidät hetkeksi pimeyteen, tuskaan, sairauteen ja kuolemaan.
Paavali aivan avoimesti asetti lähetystyössään kuulijoittensa silmien eteen ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen (Gal 3:1). Ristin sanassa muinaiset galatalaisetkin kohtasivat Jumalan ja saivat Pyhän Hengen (Gal 3:2). Samassa sovituksen sanassa mekin tänään kotaamme Jumalan ja saamme Pyhän Hengen. Siksi emme saa kyllästyä koskaan kuulemaan evankeliumia syntiemme tähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta. Menemme nyt polvillemme ristin juurelle, häpeäpaalun ääreen, jossa Jumala on heikko ja voimaton, mutta jossa hänen rakastaa meitä ilman mitään meihin kohdistuneita vaatimuksia.
"Jeesus Kristus on sydämen lohdutus, ilo, aarre ja kiitos. Uskolla riipun kiinni Karitsan pelastusuhrissa. Sitä isona ja janoan. Se on toivoni ja tyydytykseni. Raamatun sana tahtoo opastaa meidät käsittämään, että oikea uskon ja jumalisuuden tunnusmerkkinä on luottamus Kristuksen sovintouhriin. Emme saa asettaa luottamustamme mihinkään meissä itsessämme olevaan - ei Hengen vaikutuksiin, ei uskoomme, vielä vähemmän uskon hedelmiin rakkauteen ja Jumalan pelkoon. Kristus itse sanoo: "Sillä minun lihani on totinen ruoka ja minun vereni totinen juoma". Katso, tämä on oikean kristityn tuntomerkki - Jumalan Karitsa. Se on hänen lohdutuksensa. Se yksin tyydyttää hänen sydämensä" (Rosenius).
PELOTTAVA HERRAN SANA
Kylväjä-lehti 11/1999
Miksi Raamattu onkaan säilyttänyt tällaisen pelottavan ilmoituksen Herrasta: "Ette te pysty palvelemaan Herraa! Herra on pyhä Jumala, hän on kiivas Jumala, joka ei anna anteeksi teidän rikkomuksianne eikä syntejänne" (Joos 24:19).
Kaiken lisäksi tämä sama ilmoitus toistetaan muuallakin Raamatussa.
Herra lupasi Israelin autiomaamatkalle enkelin johdattajaksi ja sanoi: "Muista, että hän on lähelläsi, tottele häntä äläkä vihastuta häntä. Hän ei anna anteeksi niskoittelua, sillä hän toimii minun nimissäni" (2 Moos 23:21). Kansa ei pystynyt tottelemaan, vaan niskoitteli matkalla monet kerrat.
Sama pelottava ilmoitus annettiin myös silloin, kun Jumalan kansa oli Luvatun maan rajalla: "Teidän joukossanne ei saa olla ketään, joka kylvää ympärilleen synnin myrkkyä ja turmion siementä ja joka tästä liitosta välittämättä itsevarmasti ajattelee, että hänen käy hyvin, vaikka hän mielensä paaduttaen pysyykin luopumuksessaan. Hän saattaisi tuhoon teidät kaikki, niin hyvät kuin pahatkin. Tällaiselle luopiolle Herra ei anna anteeksi, vaan kääntää hehkuvan vihansa ja kiivautensa häntä vastaan" (5 Moos 29:17-19). Olenko minäkin uskovien joukossa tuollainen synnin ja turmion myrkyn kylväjä ja kaiken lisäksi itsevarma ja paatunut? Pakkohan minun on myöntää, että ainakin minussa on ainesta kaikkeen tuohon .
Oli miten oli, jos tänäänkin pitää paikkansa, ettei Herran anna anteeksi rikkomuksia ja syntejä, niin ei minulla ole mitään toivoa. Kuinka uskallan edes lähestyä tällaista Herraa?
Jos en mistään muusta uskoelämässäni voi olla varma, niin ainakin siitä olen varma, että olen ajatuksin, sanoin ja töin rikkonut jatkuvasti Jumalan pyhän tahdon. Kuinka tuskaisen totta ovatkaan kahden laulun sanat: "Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan". "Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan."
Enkö todellakaan noiden Mooseksen ja Joosuan saamien Herran sanojen tähden voi saada päivittäisiä rikkomuksiani ja syntejäni anteeksi? Kuitenkin olen uskaltanut ajatella, että juuri Kristuksen tarjoaman pysyvän ja jatkuvan syntien anteeksiantamuksen tähden minun käy hyvin. Onko tällainen ajatus tuota väärää itsevarmuutta?
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin jälleen opetella Raamatulla kamppailemaan Raamattu vastaan ja evankeliumin harvoilla sanoilla voittamaan lain monet sanat. Sanokoon Herra laissaan mitä sanoo, hän sanoo myös: "Ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois" (Joh 6:37).
Herra on sanonut: "Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki" ( 5 Moos 32:39). Menen tämän Herran luo. Jeesuksen lupauksen perusteella uskon, että pääsen hänen luokseen. Sitten hän, jonka vallassa kaikki on, tehköön minulle mitä hyväksi näkee.
Uskallan vedota myös Joosuan saamaan lupaukseen: "Minä olen sinun kanssasi… Minä en jätä enkä hylkää sinua" (Joos 1:5). Siksi rohkenen olla luja (Joos 1:6) ja riippua kiinni armon lupauksessa, vaikka joudunkin tunnustamaan, etten pysty noudattamaan tarkoin Herran lakia, vaan liian usein poikkean siitä. Ehkä juuri siksi en menestykään (Joos 1:7). Mutta haluan pitää Kristuksen armon evankeliumin sanoja aina huulillani ja tutkia niitä päivin ja öin (Joos 1:8). Minulla ei yksinkertaisesti ole muuta toivoa.
Pystyn ainakin huutamaan Herraa avukseni ja toistamaan sokean kerjäläisen tavoin: "Jeesus Daavidin Poika, armahda minua" (Luuk 18:38). Sittenkin uskallan turvautua Jumalan Karitsan veren puhdistukseen keskellä syntimertani ja syntieni seassa ollessani.
Tämä lause on ollut mielessä kohdatessani viime kuukausien aikana suurissa vaikeuksissa eläviä lähimmäisiäni. Monet ovat olleet aivan kestokykynsä äärirajoilla. Huonostihan heitä on osannut palvella. On kuitenkin yrittänyt viitata johonkin Raamatun sanaan ja välillä käyttänyt tuotakin sananpartta apuna. Usein on ollut kuitenkin vaikea löytää yhteistä kieltä. Ehkä vain lisää kuormaa ennestään kuormitetulle. Mutta en ole päässyt siitä ajatuksesta irti, että tärkeintä on kuitenkin kaikissa elämän tilanteissa ja vaiheissa säilyttää rohkeus.
Emme ehkä kykene määrittelemään, mitä on tämä rohkeus. Kai siinä on kysymys itsensä koossa pitämisestä eikä päästämisestä hajalle, seisomisesta paikallaan eikä antautumisesta pakokauhun valtaan, kyvystä ottaa vastaan, mitä tulee ja kestämisestä. Juuri kestämiseen liittyy eräs Raamatun määritelmä rohkeudesta. ”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää? (San 18:14). Jeesus puhuessaan lopunajan kauheuksista sanoi: ”Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn” (Luuk 21:28). Rohkeus on pään pitämistä pystyssä tilanteessa, jossa olemme antamassa periksi masennukselle ja toivottomuudelle (Hepr 12:3). Rohkeus on hervonneitten käsien ja halvaantuneiden polvien oikaisemista (12:12). Halvaantuneen jäsenen kuntouttaminen vaatiikin aikamoista sisua, kärsivällisyyttä ja periksi antamattomuutta.
Olen joskus ihmetellyt, miksi juuri Joosuan kohdalla Pyhä Henki on tallettanut Raamattuun niin monta kertaa kehotuksen olla rohkea? Eikä yksi kerta olisi riittänyt? Ensin Herra sanoi Moosekselle: ”Vala häneen rohkeutta” (5 Moos 1:38). Kehotus toistettiin: ”Rohkaise ja vahvista häntä” (3:28). Mooses sanoikin kaikkien kuulleen Joosualle: "Ole vahva ja rohkea.” ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää" (5 Moos 31:7-8). Herran sana tuli myös henkilökohtaisesti Joosualle: ”Ole vahva ja rohkea.” ”Minä olen sinun kanssasi" (31:23). Kehotukseen olla rohkea liittyi lupaus siitä, että Herra on hänen kanssaan. Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Joosuan kirja alkaa neljä kertaa toistuvalla kehotuksella: Ole rohkea ja luja (Joos 1:6,7,9,18). Tämä Herran sana juurtuikin niin syvään, että Joosua muisti sanoa sen eräässä vaarallisessa tilanteessa kansalleen: "Älkää pelätkö älkääkä lannistuko, olkaa rohkeat ja lujat” (Joos 10:25).
Mitä on lujuus ja rohkeus meidän elämässämme? Se ei ole Jumalan vaatimus, vaan Jumalan lahja. Olemme rohkeita, koska luotamme Herran lupaukseen siitä, että hän on kanssamme. Siksi mitä suurinta rohkeutta on turvata Herran laupeuteen ja kaikkivaltiuteen aina ja kaikissa elämän tilanteissa. Luottaa silloinkin, kun ei ymmärrä miksi kaikki se tapahtuu, mikä tapahtuu.
Se on rohkeutta, että odotamme tämän hetken pimeyden keskellä valon kajastusta. Se on rohkeutta, että masennuksen ja lamaannuksen tukahduttavan pilven keskellä käännymme Herran puoleen, pysymme hiljaa ja odotamme häntä (Jes 30:15). On rohkeutta huutaa yötä päivää avuksi Herran Jeesuksen nimeä (Luuk 18:7). On rohkeutta epäonnistumisista ja lankeemuksista huolimatta mennä Jeesuksen Kristuksen luo
Mitä suurinta rohkeutta vaatii luottaa Herran armoon silloinkin kun omasta sydämestä jatkuvasti löytyy uhmaa, jopa vihaakin Herraa kohtaan (5 Moos 7:10). Rohkeutta on tunkeutua synneistämme huolimatta Golgatan ristin juurelle ja kuunnella huutoa: Se on täytetty!.
Se on rohkeutta, että pidämme kiinni evankeliumista sellaisena kuin se on talletettuna Roomalais- ja Galatalaiskirjeessä ja uskallamme uskoa sen omalle kohdallemme. Silloin luotamme tänäänkin siihen, että Kristus uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden (Gal 1:4) ja että tässä hänen kuolemassa on meillä iankaikkinen elämä (Room 8:1).
AINOA TÄRKEÄ ASIA
Kylväjä-lehti 7-8/1999
On lopulta vain yksi asia, josta haluaisin kerta toisensa jälkeen puhua Jumalan kansalle. Mutta juuri siitä en kykene puhumaan niin kirkkaasti ja aidosti kuin haluisin. En löydä oikeita sanoja enkä saa sitä elämään kuulijoilleni, vaikka omalla kohdallani tajuankin, että kaikki elämässäni on juuri siitä kiinni. Sen eteen haluan pysähtyä joka päivä, vaikka en siihen aina kykenekään.
Kuinka hyvin aikoinaan ystäväni Per Wallendorff sanoikaan: "Olen huomannut julistustyössäni, että jolleivät ihmiset muuten haukottele kirkossa, he alkavat haukotella viimeistään silloin, kun aletaan puhua evankeliumin keskuksesta. Me olemme niin tottuneet kuulemaan ja lukemaan Jeesuksen sovitustyöstä, että kadotamme helposti tajun sen tuoreudesta jokapäiväisessä syntien anteeksisaamisessa. Meidän on kuitenkin yhä uudestaan saatava kuulla tästä perustotuudesta, että Jumalan sisimmässä on nyt suuri rauhan meri, joka Kristuksen kautta koskettaa ihmistä. Vaikkei tämä totuus jokaisena opetuskertana koskettaisikaan ihmisen sisintä, niin että hän ilostuisi hengessään ja kiittäisi halleluja, se koskettaa silti ainakin hänen järkeään ja auttaa häntä tiedollisesti juurtumaan tähän totuuteen, niin että siitä tulee hänen elämänsä vankka perusta, josta hän ei hevin suostu pois."
Siksi haluan uudelleen ja uudelleen VT:n äärellä kerrata niitä havainnollisia ja eläviä tapahtumia joiden avulla tämä sama sanoma sovituksesta tulee lähelle ja käsin kosketeltavaksi.
Juuri tämän ainoaan tärkeään asiaan viittasi Aabelin uhri - lampaittensa esikoiskaritsa. Karitsan turvissa Jumalaa lähestyessä, Jumala katsoi suopeasti Abeliin. Jos minäkin tänään lähestyn Jumalaa Karitsan turvissa, on minullakin hänen suosionsa ja hän katsoo myös minuun tänään kuten katsoi Abeliin (1 Moos 4:4). Vain Jumalan Karitsan suojassa saan armon ja olen Herralle mieluinen kuten Nooa (6:8). Vain karitsan peittämänä olen tänäänkin vanhurskas ja voin vaeltaa Herran yhteydessä (6:9). Siinä on se ainoa vanhurskaus, joka kelpaa Jumalalle (7:1). Vain sen alla on elämäni suloinen tuoksu Herralle, vaikka samaan aikaan ajatuksistani ja teoistani löytyy paljon pahaa (8:20-21). Siinä on se Herran lupaus, johon Abrahamin tavoin saan uskoa ja jonka uskon Herra lukee minulle vanhurskaudeksi (15:6). Siinä on se Abrahamin siemen, joka antaa siunauksen kaikkien maailman kansojen jäsenille ja siis minullekin (22:18).
Katso siinä on se karitsa, jonka veri ainoastaan voi tuoda turvan viimeisenä kauhujen ja tuhon yönä (2 Moos 12:13). Siinä on se tangon päähän ripustettu pronssikäärme, johon katsomalla saamme iankaikkisen elämän (4 Moos 21:9). Siinä on se varma merkki, se punainen nauha, joka, joka pelastaa iankaikkiselta kuolemalta (Joos 2:12-13, 21).
Lopulta tärkeintä elämässämme on se, että Jumalan karitsasta tulee meille mitä todellisin ja hänen kuolemansa meidän syntimme tähden on meille jatkuvan kiitoksen ja iloni aihe. Tämän sovituksen todellisuuden kohtaamme joka kerta ehtoollisessa hänen ruumistaan syödessämme ja verta juodessamme. Siihen pöytään astuessamme laulamme tuon elämän laulun ja valitettavasti aivan liian usein sitä syvemmin miettimättä: "Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda minua".
Tästä todellisesta henkilöstä ja tapahtumasta kertova hyvä uutinen voi vakuuttaa meille, että saamme syntimme anteeksi. Vakuutus syntiemme anteeksiantamuksesta synnyttää sydämessämme syvää luottamusta. Juuri siinä on varma ja luja iankaikkisen elämän toivo. Vain siinä on ainoa tyydyttävä vastaus ihmisenä olemisen arvoituksellisuuteen. Vasta siinä toteutuu elämme tarkoitus. Saavutamme päämäärämme. ”Ristisi on kunniani, veresi on aarteeni, autuuteni, iloni. Siinä turva syntiselle sielun ahdistuksissa, siinä toivo ainoa” (virsi 56:10).
Syntiemme keskeltä Jumalan sana rohkaisee meitä nostamaan katseemme Kristukseen Jumalan karitsana, huutamaan häntä avuksemme ja turvautumaan yksin häneen. Emmekä totisesti joudu häpeään häntä avuksi huutaessamme!
VALITKAA TÄNÄ PÄIVÄNÄ
Kylväjä-lehti 9/1999
Jumalan Sana on kohtikäyvää sanaa ja siksi joskus hyvinkin pelottavaa ja jopa vastenmielistä. "Se iskee syvään ja viiltää halki… se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme" (Hepr 4:12). Annetaan tänään Sanan olla sellainen. Mennään sana alle ja otetaan se vastaan itsellemme tarkoitettuna. Ei lähdetä pakoon eikä tehdä sitä tyhjäksi vastaväitteillä tai viisastelulla. Jos sana kysyy meiltä jotain, ei loukkaannuta siihen, vaan annetaan selvä vastaus!
Joosuan kirjassa oleva Jumalan sana asettaa meidät valinnan eteen. Mitä vastaamme sen selvään kysymykseen: "Valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette" (Joos 24:15). Sana odottaa meidän tekevän selväksi itsellemme ketä tahdomme seurata ja kenen ääntä kuuntelemme. Joosuan kirjan kysymys alkoi johdannolla: "Palvelkaa Herraa. Mutta jos te ette tahdo palvella Herraa, niin valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette: haluatteko palvella niitä jumalia, joita esi-isänne palvelivat" (Joos 24:14-15). On kysymys siitä, mitä tahdomme, mitä haluamme!
Raamattu odottaa, että sanomme selvästi ja rehellisesti haluammeko palvella Jumalaa. Ennen kuin vastaamme on ehkä hyvä kerrata, mitä Luther sanoo ensimmäisen käskyn selityksessä: "Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan… Nämä kaksi nimittäin kuuluvat yhteen, usko ja Jumala. Sinun Jumalasi on oikeastaan - näin sanon - se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot."
Joosua uskalsi vastata suoraan: "Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa". Hänen valintansa oli selvä. Sanoiko hän kuitenkin liikaa? Ihmissydänhän on niin petollinen. Miten hän saattoi olla näin varma itsestään?
Raamattu kertoo vähän aikaisemmin, että Joosua oli sanonut: "Minun lähtöni hetki on jo lähellä" (23:14). Hän tajusi elämänsä illan tulleen. Hän koki olevansa rajalla.
Vanhana ja kypsänä ihmisenä hän oli kuitenkin niin monet kerrat kokenut kuinka Herra oli kaikessa auttanut. Hänen sydämessään oli syntynyt vuosikymmenien elämänkokemuksen pohjalta syvä luottamus Herraa kohtaan. Hän oli oppinut hädässä huutamaan avuksi Herraa (24:7), nähnyt, ettei oma apu ja voima auta (24:12), kokenut kuinka Herra oli ollut hänen kanssaan (24:8,11) ja oli vakuuttunut siitä, ettei yksikään Jumalan lupauksista jää täyttymättä (23:14). Hänelle oli kypsynyt samanlainen vakaumus, jonka näemme olleen myös Paavalilla, kun hän kirjoitti vähän ennen kuolemaansa: "Minä tunnen hänet, johon minä uskon ja olen varma" (2 Tim 1:12). Palveleminen tarkoittaa tässä samaa kuin usko.
Samanlainen vakaumus oli kypsymässä jo nuorella Pietarillakin. Hänhän vastasi Jeesuksen suoraan kysymykseen tahdotteko tekin mennä pois: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat" (Joh 6:68). Myöhemmin hän sanoi suoraan, ettei ole pelastusta yhdessäkään toisessa nimessä (Apt 4:14).
Mitä me vastaamme tänään? Kehen uskomme, ketä palvelemme? Ehkä on avuksi, jos kaivamme Raamatustamme esiin tuon Joosuan kirjan kohdan (24:15) ja kirjoitamme siihen päivämäärän ja nimikirjaimemme.
MISSÄ KOHTAAMME JUMALAN?
Kylväjä-lehti 10/1999
Etsimme Jumalaa. Kaipaamme yhteyttä häneen. Raamattua ja nimenomaan VT:a lukiessamme kai olemme oppineet sen, ettemme voi kohdata Jumalaa, ellei hän tee aloitetta ja ensin ilmoita itseään.
Siksi emme voi emmekä saa etsiä Jumalaa korkeudesta emmekä hänen majesteettisuudestaan. Emme yritä kurottautua rajan taakse. Emme janoa yleviä kokemuksia ja taivasmatkoja. Emme kestäisi niitä.
Haluamme olla tekemisissä vain sen Jumalan kanssa, joka ilmoittaa itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. VT:ssa ilmoitus verhoutuu moniin varjokuviin ja vertauksiin. Tarvitsemme selittäjää. Vasta UT.ssa on itse asian olemus ja siellä kohtaamme Jumalan käsin kosketeltavalla tavalla. Siksi etsimme Jumalaa Raamatun kuvaamasta ihmisestä, jonka nimi on Jeesus Nasaretilainen.
Aloitamme Jumalan etsimisen neitsyen kohdusta, äidin rinnoilta ja seimestä. Mutta vielä mitättömämpään paikkaan ja tapahtumaan, vielä alemmaksi meidän on mentävä. Voiko mikään olla sen alempana kuin Pääkallonpaikka? Siellä mestataan rikollisia, siellä pilkkahuudot kaikuvat ja ihmiset sylkevät ihmistä. Siellä lyödään lyötyä. Juuri siellä on Jumala.
Siellä on Jumala, joka ei auta kaikkivaltiudellaan, vaan heikkoudellaan. Hän heikko ja kuitenkin hän kantaa kaikkien ihmisten pahuuden ja kurjuuden. Hän nääntyy sen taakan alle.
Edessämme on nyt surmattuna Jumalan Karitsa, joka juuri surmattuna ottaa pois maailman synnit (Joh 1:29). Siinä on tangon päähän korotettu vaskikäärme, johon katsomalla syntinen saa elämän (Joh 3:14-15). Hän on se, joka antaa lihansa maailman elämän puolesta (Joh 6:51) ja jonka lihan syöminen ja veren juominen antaa iankaikkisen elämän (Joh 6:54). Hän on se, hyvä Paimen, joka antaa henkensä lammasten edestä (Joh 10:11). Hän on se maahan pudonnut vehnänjyvä, joka kuolee, mutta tuottaa sadon (Joh 12:24) ja se suurin rakkaus, joka antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh 15:13). Hän on se yksi, joka kuolee kansan edestä, ettei koko kansa hukkuisi (Joh 11:50).
Juuri tässä halvassa ja heikossa Jumalassa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteen kätkettyinä. Juuri hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Vasta Golgatalla ja vain ristillä riippujassa pääsemme tuntemaan todellisen Jumalan.
"Ilman Herraa Kristusta me emme ikinä olisi voineet oppia tuntemaan Isän suosiota ja armoa. Kristus on Jumalan isällisen sydämen kuvastin. Jos hänen ohitseen katsomme, emme näe mitään muuta kuin kauhistavan vihaisen tuomarin. Kristuksesta taas emme voisi mitään tietää ilman Pyhän Hengen välittämää ilmoitusta" (Luther).
Ristillä kohtaamme Jumalan, joka ottaa vastaan meitä, jotka olemme pahoja ihmisiä, syntisiä, tuskaisia ja masentuneita. Hän ottaa vastaan sillä tavoin, että hän kärsii meidän puolestamme ja tähtemme. Siellä hän antaa anteeksi ja antaa iankaikkisen elämän ja autuuden, vaikka nyt jättääkin meidät hetkeksi pimeyteen, tuskaan, sairauteen ja kuolemaan.
Paavali aivan avoimesti asetti lähetystyössään kuulijoittensa silmien eteen ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen (Gal 3:1). Ristin sanassa muinaiset galatalaisetkin kohtasivat Jumalan ja saivat Pyhän Hengen (Gal 3:2). Samassa sovituksen sanassa mekin tänään kotaamme Jumalan ja saamme Pyhän Hengen. Siksi emme saa kyllästyä koskaan kuulemaan evankeliumia syntiemme tähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta. Menemme nyt polvillemme ristin juurelle, häpeäpaalun ääreen, jossa Jumala on heikko ja voimaton, mutta jossa hänen rakastaa meitä ilman mitään meihin kohdistuneita vaatimuksia.
"Jeesus Kristus on sydämen lohdutus, ilo, aarre ja kiitos. Uskolla riipun kiinni Karitsan pelastusuhrissa. Sitä isona ja janoan. Se on toivoni ja tyydytykseni. Raamatun sana tahtoo opastaa meidät käsittämään, että oikea uskon ja jumalisuuden tunnusmerkkinä on luottamus Kristuksen sovintouhriin. Emme saa asettaa luottamustamme mihinkään meissä itsessämme olevaan - ei Hengen vaikutuksiin, ei uskoomme, vielä vähemmän uskon hedelmiin rakkauteen ja Jumalan pelkoon. Kristus itse sanoo: "Sillä minun lihani on totinen ruoka ja minun vereni totinen juoma". Katso, tämä on oikean kristityn tuntomerkki - Jumalan Karitsa. Se on hänen lohdutuksensa. Se yksin tyydyttää hänen sydämensä" (Rosenius).
PELOTTAVA HERRAN SANA
Kylväjä-lehti 11/1999
Miksi Raamattu onkaan säilyttänyt tällaisen pelottavan ilmoituksen Herrasta: "Ette te pysty palvelemaan Herraa! Herra on pyhä Jumala, hän on kiivas Jumala, joka ei anna anteeksi teidän rikkomuksianne eikä syntejänne" (Joos 24:19).
Kaiken lisäksi tämä sama ilmoitus toistetaan muuallakin Raamatussa.
Herra lupasi Israelin autiomaamatkalle enkelin johdattajaksi ja sanoi: "Muista, että hän on lähelläsi, tottele häntä äläkä vihastuta häntä. Hän ei anna anteeksi niskoittelua, sillä hän toimii minun nimissäni" (2 Moos 23:21). Kansa ei pystynyt tottelemaan, vaan niskoitteli matkalla monet kerrat.
Sama pelottava ilmoitus annettiin myös silloin, kun Jumalan kansa oli Luvatun maan rajalla: "Teidän joukossanne ei saa olla ketään, joka kylvää ympärilleen synnin myrkkyä ja turmion siementä ja joka tästä liitosta välittämättä itsevarmasti ajattelee, että hänen käy hyvin, vaikka hän mielensä paaduttaen pysyykin luopumuksessaan. Hän saattaisi tuhoon teidät kaikki, niin hyvät kuin pahatkin. Tällaiselle luopiolle Herra ei anna anteeksi, vaan kääntää hehkuvan vihansa ja kiivautensa häntä vastaan" (5 Moos 29:17-19). Olenko minäkin uskovien joukossa tuollainen synnin ja turmion myrkyn kylväjä ja kaiken lisäksi itsevarma ja paatunut? Pakkohan minun on myöntää, että ainakin minussa on ainesta kaikkeen tuohon .
Oli miten oli, jos tänäänkin pitää paikkansa, ettei Herran anna anteeksi rikkomuksia ja syntejä, niin ei minulla ole mitään toivoa. Kuinka uskallan edes lähestyä tällaista Herraa?
Jos en mistään muusta uskoelämässäni voi olla varma, niin ainakin siitä olen varma, että olen ajatuksin, sanoin ja töin rikkonut jatkuvasti Jumalan pyhän tahdon. Kuinka tuskaisen totta ovatkaan kahden laulun sanat: "Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan". "Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan."
Enkö todellakaan noiden Mooseksen ja Joosuan saamien Herran sanojen tähden voi saada päivittäisiä rikkomuksiani ja syntejäni anteeksi? Kuitenkin olen uskaltanut ajatella, että juuri Kristuksen tarjoaman pysyvän ja jatkuvan syntien anteeksiantamuksen tähden minun käy hyvin. Onko tällainen ajatus tuota väärää itsevarmuutta?
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin jälleen opetella Raamatulla kamppailemaan Raamattu vastaan ja evankeliumin harvoilla sanoilla voittamaan lain monet sanat. Sanokoon Herra laissaan mitä sanoo, hän sanoo myös: "Ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois" (Joh 6:37).
Herra on sanonut: "Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki" ( 5 Moos 32:39). Menen tämän Herran luo. Jeesuksen lupauksen perusteella uskon, että pääsen hänen luokseen. Sitten hän, jonka vallassa kaikki on, tehköön minulle mitä hyväksi näkee.
Uskallan vedota myös Joosuan saamaan lupaukseen: "Minä olen sinun kanssasi… Minä en jätä enkä hylkää sinua" (Joos 1:5). Siksi rohkenen olla luja (Joos 1:6) ja riippua kiinni armon lupauksessa, vaikka joudunkin tunnustamaan, etten pysty noudattamaan tarkoin Herran lakia, vaan liian usein poikkean siitä. Ehkä juuri siksi en menestykään (Joos 1:7). Mutta haluan pitää Kristuksen armon evankeliumin sanoja aina huulillani ja tutkia niitä päivin ja öin (Joos 1:8). Minulla ei yksinkertaisesti ole muuta toivoa.
Pystyn ainakin huutamaan Herraa avukseni ja toistamaan sokean kerjäläisen tavoin: "Jeesus Daavidin Poika, armahda minua" (Luuk 18:38). Sittenkin uskallan turvautua Jumalan Karitsan veren puhdistukseen keskellä syntimertani ja syntieni seassa ollessani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
>>>Jeesus Daavidin Poika, armahda minua"