Nyt kerron teille hieman eräästä juutalaisesta miehestä joka oli ateisti ja etsi elämälleen tarkoitusta tästä pahasta ja vihamielisestä maailmasta. Miehen nimi on Arthur Katz. Mies oli pettynyt maailman menoon ja etsi jotain vaikka ei tiennyt mitä.
Mies oli vankkumaton ateisti ja vihasi esim. saksalaisia jotka olivat tuhonneet hänen kansaansa juutalaisia sodan aikana. Mies kävi Dachaun keskitysleirilläkin ja oli sen jälkeen aivan kuin juopunut näkemastään, kompuroi eikä saanut sanaakaan suustaan.
Mies ajatteli ruveta parantamaan maailmaa lukemalla itsensä professoriksi ja opettamalla ihmisiä elämään paremmin, mikään ei muuttunut, oppilaat olivat yhtä pinnallisia kuin ennenkin, autoja, naisia, huvituksia.
Tässä ote kirjasta jossa mies oli päätynyt eurooppaan liftariksi ja eräs mies otti hänet kyytiinsä. Arthur alkoi kertoa autonkuljettajalle elämäntarinaansa:
Ja tuo mies kuunteli minua tavalla, jolla kukaan toinen ei koskaan ole kuunnellut. Hän vastaanotti elämäni jokaisen likaisen teon, likaisen tapahtuman omanaan. Ja kun olin lopettanut, olin täysin uupunut, nojauduin taaksepäin, enkä enää tiennyt, mitä olisin sanonut. Olin kuin ihminen, joka on viety voimiensa loppuun. Koskaan ennen en ollut kokenut omalla tai muiden kohdalla mitään vastaavaa.
Mielessäni risteilivät ajatukset, mitä tuo pakanamies tulee minulle kertomaan. Tuleeko hän kenties puhumaan filosofiaa. Olin ollut marksisti, eksistentialisti, mitä tahansa. Aikooko hän kenties kertoa jotakin politiikasta, massaliikkeistä. Minä olin kuulunut puoleen tusinaan järjestöön. Tässä maailmassa ei ollut mitään uutta, mistä en olisi ollut tietoinen. Mitä hän yrittäisi minulle kertoa?
Hän katsoi minuun ja sanoi:
- Art, tiedätkö sinä, mitä maailma tarvitsee?
Katselin häntä ovelan, ivallisen ja kuitenkin odottavan näköisenä ihmetellen, mitä hän tulisi minulle kertomaan.
- Maailma tarvitsee sitä, että ihmiset pesevät toinen toisensa jalat.
Tiedätkö mitä sydämessäni sillä hetkellä tapahtui? Koko sisimpäni hajosi kappaleiksi. Tunsin kuinka osaset murtuivat vielä pienemmiksi. Haukoin henkeäni, vapisin. Tuo yksinkertainen lausahdus sai minut kirjaimellisesti kappaleiksi.
Tähän päivään asti olen kysellyt, kuinka tuo mies tiesi. Kuinka hän tiesi, että suurin tuska, mitä olin vuosikausia kantanut sydämessäni oli se , etteivät ihmiset sopineet keskenään elämään. Minne tahansa katsoin, näin vihamielisyyttä, kateutta, taistelua.
Ollessani koulussa, oppilaat kokivat meidät opettajat vihollisinaan. Me opettajat emme olleet yhtään sen parempia, sillä meillä oli ylempiämme kohtaan samanlaiset tunteet. Ja jokin sisälläni huusi minulle, ettei tämä ole sitä todellista elämää.
Ensimmäistä kertaa minä sain kuulla elämän sanoja. Sanoja joilla oli merkitystä. Jo lapsuudesta asti olin hokenut oikeudenmukaisuutta, totuutta, armahtavaisuutta. Mutta koskaan en ollut tajunnut niiden todellista merkitystä. Minä olin vain etsinyt ja etsinyt.
Minä en tiennyt, mitä nuo sanat merkitsivät, mutta minä tiesin, että ne liittyivät todelliseen elämään. Monta vuotta olin ollut kuivin suin ja äkkiä aloin lausua uudestaan näitä sanoja, jotka merkitsivät nyt jotakin. Sillä minä tiesin että ne olivat tosia.
Sitten tämä mies johdatti minut Jeesuksen tuntemiseen. Mielessäni ei ollut epäilystäkään siitä, etten olisi kuullut totuutta. Hämmästynyt olin siitä, että kaiken keskuksena oli Jeesus. Olin hämmästynyt, että tuo totuus liittyi Kristukseen ja kristinuskoon, joka niin paljon oli näinä kuluneina 1900 vuotena painostanut, vainonnut ja tehnyt pahaa juutalaisille. Minä en pystynyt ymmärtämään sitä.
Muutamaa viikkoa myöhemmin minä tapasin nuoren tytön, jonka kanssa minulla ei periaatteessa olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Tyttö oli amerikkalainen, Kansasista kotoisin. Hän oli puolet nuorempi kuin minä, puolet vähemmän kouluja käynyt kuin minä. Minä en tiennyt, mitä minä oikein hänestä etsin, mutta jokin vain kiinnitti minut hänen seuraansa.
Hän oli kaikkea sitä, mitä halveksin amerikkalaisessa elämäntyylissä. Hän oli pakana. Hän oli Euroopassa lomamatkalla ystäviensä kanssa ja minä törmäsin häneen. Minun olisi pitänyt polkea hänet jalkoihini, mutta tuossa tytössä oli jotakin - aivan kuin miehessä, jonka tapasin sveitsissä. Me kuljimme ympäriinsä suuressa kaupungissa. Hän oli keskiluokan protestanttisen perheen tytär Kansasista. Koko päivän kyselin tuolta tytöltä.
- Kuinka sinä voit olla ystävällinen minulle? Etkö sinä yhtään pelkää?
Jokaiseen kysymykseeni hän vastasi hyvin kauniisti ja hyvin yksinkertaisesti. Juuri niin kuin kristityn tytön tuleekin. Ja mitä enemmän hän puhui, sitä epätoivoisemmaksi minä tulin. Ja lopulta päätin tehdä kysymykseni, jota käytin aina silloin kun jouduin tekemisiin kristittyjen kanssa. Kysymykselläni olin tähän mennessä saanut heidät hiljaisiksi. Hyvin ivallisesti olin sitten nauranut heidän hämmingilleen.
Ja nyt päätin kysyä kysymykseni tältä pieneltä tytöltä.
- Sinä olet puhunut koko päivän Jumalasta. Mistä tiedät, että Hän on olemassa?
Nauroin pilkallisesti ja odotin pientä sievää vastausta, joka opitaan pyhäkoulussa. Tyttö katsoi minuun hyvin rehellisesti:
- Art, minä tiedän, että Jumala on olemassa. Hän asuu minun sisälläni.
Minä olin järkyttynyt. Jälleen kerran sisimpäni meni kappaleiksi. Ajattelin: mitä merkillistä hänen sanoissaan on. Ei se ole mitenkään teologista, eikä mitään mitä olin varautunut kuulemaan. Mutta sisälläni minä tiesin, että se mitä hän sanoi, oli totta.
Tuossa tytössä oli jotakin merkillistä. Aivan kuin jokin magneetti olisi vetänyt minua hänen puoleensa. Hänen olemuksensa oli niin valoisa. Hän oli niin yksinkertainen. Minä olin kaksikertaa niin vanha kuin hän, moninverroin enemmän koulutusta saanut, sivistyneempi ja kuitenkin tuossa tytössä oli jotakin ihmeellistä. Sillä hän oli valossa. Ja minä pimeydessä.
Mies oli vankkumaton ateisti ja vihasi esim. saksalaisia jotka olivat tuhonneet hänen kansaansa juutalaisia sodan aikana. Mies kävi Dachaun keskitysleirilläkin ja oli sen jälkeen aivan kuin juopunut näkemastään, kompuroi eikä saanut sanaakaan suustaan.
Mies ajatteli ruveta parantamaan maailmaa lukemalla itsensä professoriksi ja opettamalla ihmisiä elämään paremmin, mikään ei muuttunut, oppilaat olivat yhtä pinnallisia kuin ennenkin, autoja, naisia, huvituksia.
Tässä ote kirjasta jossa mies oli päätynyt eurooppaan liftariksi ja eräs mies otti hänet kyytiinsä. Arthur alkoi kertoa autonkuljettajalle elämäntarinaansa:
Ja tuo mies kuunteli minua tavalla, jolla kukaan toinen ei koskaan ole kuunnellut. Hän vastaanotti elämäni jokaisen likaisen teon, likaisen tapahtuman omanaan. Ja kun olin lopettanut, olin täysin uupunut, nojauduin taaksepäin, enkä enää tiennyt, mitä olisin sanonut. Olin kuin ihminen, joka on viety voimiensa loppuun. Koskaan ennen en ollut kokenut omalla tai muiden kohdalla mitään vastaavaa.
Mielessäni risteilivät ajatukset, mitä tuo pakanamies tulee minulle kertomaan. Tuleeko hän kenties puhumaan filosofiaa. Olin ollut marksisti, eksistentialisti, mitä tahansa. Aikooko hän kenties kertoa jotakin politiikasta, massaliikkeistä. Minä olin kuulunut puoleen tusinaan järjestöön. Tässä maailmassa ei ollut mitään uutta, mistä en olisi ollut tietoinen. Mitä hän yrittäisi minulle kertoa?
Hän katsoi minuun ja sanoi:
- Art, tiedätkö sinä, mitä maailma tarvitsee?
Katselin häntä ovelan, ivallisen ja kuitenkin odottavan näköisenä ihmetellen, mitä hän tulisi minulle kertomaan.
- Maailma tarvitsee sitä, että ihmiset pesevät toinen toisensa jalat.
Tiedätkö mitä sydämessäni sillä hetkellä tapahtui? Koko sisimpäni hajosi kappaleiksi. Tunsin kuinka osaset murtuivat vielä pienemmiksi. Haukoin henkeäni, vapisin. Tuo yksinkertainen lausahdus sai minut kirjaimellisesti kappaleiksi.
Tähän päivään asti olen kysellyt, kuinka tuo mies tiesi. Kuinka hän tiesi, että suurin tuska, mitä olin vuosikausia kantanut sydämessäni oli se , etteivät ihmiset sopineet keskenään elämään. Minne tahansa katsoin, näin vihamielisyyttä, kateutta, taistelua.
Ollessani koulussa, oppilaat kokivat meidät opettajat vihollisinaan. Me opettajat emme olleet yhtään sen parempia, sillä meillä oli ylempiämme kohtaan samanlaiset tunteet. Ja jokin sisälläni huusi minulle, ettei tämä ole sitä todellista elämää.
Ensimmäistä kertaa minä sain kuulla elämän sanoja. Sanoja joilla oli merkitystä. Jo lapsuudesta asti olin hokenut oikeudenmukaisuutta, totuutta, armahtavaisuutta. Mutta koskaan en ollut tajunnut niiden todellista merkitystä. Minä olin vain etsinyt ja etsinyt.
Minä en tiennyt, mitä nuo sanat merkitsivät, mutta minä tiesin, että ne liittyivät todelliseen elämään. Monta vuotta olin ollut kuivin suin ja äkkiä aloin lausua uudestaan näitä sanoja, jotka merkitsivät nyt jotakin. Sillä minä tiesin että ne olivat tosia.
Sitten tämä mies johdatti minut Jeesuksen tuntemiseen. Mielessäni ei ollut epäilystäkään siitä, etten olisi kuullut totuutta. Hämmästynyt olin siitä, että kaiken keskuksena oli Jeesus. Olin hämmästynyt, että tuo totuus liittyi Kristukseen ja kristinuskoon, joka niin paljon oli näinä kuluneina 1900 vuotena painostanut, vainonnut ja tehnyt pahaa juutalaisille. Minä en pystynyt ymmärtämään sitä.
Muutamaa viikkoa myöhemmin minä tapasin nuoren tytön, jonka kanssa minulla ei periaatteessa olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Tyttö oli amerikkalainen, Kansasista kotoisin. Hän oli puolet nuorempi kuin minä, puolet vähemmän kouluja käynyt kuin minä. Minä en tiennyt, mitä minä oikein hänestä etsin, mutta jokin vain kiinnitti minut hänen seuraansa.
Hän oli kaikkea sitä, mitä halveksin amerikkalaisessa elämäntyylissä. Hän oli pakana. Hän oli Euroopassa lomamatkalla ystäviensä kanssa ja minä törmäsin häneen. Minun olisi pitänyt polkea hänet jalkoihini, mutta tuossa tytössä oli jotakin - aivan kuin miehessä, jonka tapasin sveitsissä. Me kuljimme ympäriinsä suuressa kaupungissa. Hän oli keskiluokan protestanttisen perheen tytär Kansasista. Koko päivän kyselin tuolta tytöltä.
- Kuinka sinä voit olla ystävällinen minulle? Etkö sinä yhtään pelkää?
Jokaiseen kysymykseeni hän vastasi hyvin kauniisti ja hyvin yksinkertaisesti. Juuri niin kuin kristityn tytön tuleekin. Ja mitä enemmän hän puhui, sitä epätoivoisemmaksi minä tulin. Ja lopulta päätin tehdä kysymykseni, jota käytin aina silloin kun jouduin tekemisiin kristittyjen kanssa. Kysymykselläni olin tähän mennessä saanut heidät hiljaisiksi. Hyvin ivallisesti olin sitten nauranut heidän hämmingilleen.
Ja nyt päätin kysyä kysymykseni tältä pieneltä tytöltä.
- Sinä olet puhunut koko päivän Jumalasta. Mistä tiedät, että Hän on olemassa?
Nauroin pilkallisesti ja odotin pientä sievää vastausta, joka opitaan pyhäkoulussa. Tyttö katsoi minuun hyvin rehellisesti:
- Art, minä tiedän, että Jumala on olemassa. Hän asuu minun sisälläni.
Minä olin järkyttynyt. Jälleen kerran sisimpäni meni kappaleiksi. Ajattelin: mitä merkillistä hänen sanoissaan on. Ei se ole mitenkään teologista, eikä mitään mitä olin varautunut kuulemaan. Mutta sisälläni minä tiesin, että se mitä hän sanoi, oli totta.
Tuossa tytössä oli jotakin merkillistä. Aivan kuin jokin magneetti olisi vetänyt minua hänen puoleensa. Hänen olemuksensa oli niin valoisa. Hän oli niin yksinkertainen. Minä olin kaksikertaa niin vanha kuin hän, moninverroin enemmän koulutusta saanut, sivistyneempi ja kuitenkin tuossa tytössä oli jotakin ihmeellistä. Sillä hän oli valossa. Ja minä pimeydessä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
tarinasi oli miltei kokettavam mutta lämmin, .Odotellaan tulevia amerikan presidentin-vaaleja ja katsellaan miten maailma muuttuu, jos niin on käydäkseen..
Sinä oli tarinaa kerrakseen. Liekö edes totta, sitähän emme tiedä.
No, sillä ei liene merkitystä. Kyllähän maailmaan tarinoita riittää.
Uskosta luopuneita myös riittää ja heidän tarinoitaan.
*haukotus*
Kerro seuraavaksi sitten se tarina jossa se kiinalainen tyttö kiipesi vuorelle jumalaa huutamaan?
Se on hyvä tarina koska se unettaa ja sen avulla saa vedettyä kohtuu hyvät päikkärit.
...voisit olla Satu-setä...tai Täti.
Lue muutama poliisi kertoo kirja. Niissä on hieman erilainen loppu, ja ne ovat tosi kertomuksia.
Siellä ei ole rukoukset auttaneet. Suosittelen.
Tämä Arthur Katzin tapaus on ihan tosi tarina, en ole sitä itse keksinyt.
Keskitysleirit, paha, kylmä ja kova maailma ja uskovaiset ovat kaikki ihan tosi asioita elävästä elämästä.
Lisää taikauskoista typeryyttä ja sokeaa idioottimaisuutta?
Sitäkö maailma todella tarvitsee?
Eikö sitä vielä ole tarpeeksi?
Mitä sinä raukkaparka tarvitsisit olisi normaali terve järki.
Valitettavasti olet kaukana sen tuolla puolen
ja kaiken avun ulottumattomissa.
Säälittävää.
on tosi, koska minäkin voin vastata, kuten tuo pieni tyttö:
""- Art, minä tiedän, että Jumala on olemassa. Hän asuu minun sisälläni.""
Olen aina tämän tiennyt, ja näin varttuneempana entistä ja aina vain entistä paremmin.
tuon jostain Valituista Paloista?
Kopsasin tämän Kathryn Kuhlmanin kirjasta "Ensimmäinen ja viimeinen ihme". Kirja löytyy kirjastosta jos ei muuten niin kaukolainana.
Jalkojen peseminen on alkujaan Intiasta. Jalkojen pesijä hyötyy tästä toimituksesta sillä lailla, että se jonka jalkoja pestään, ottaa vastaan kaikki pesijän synnit ja karman.
Voinko tulla pesemään jalkasi?
Jumala asuu toisen pyllyssä, hyij!
Onko Arthur Katzilla, tai hänestä muita kirjoja?
"- Maailma tarvitsee sitä, että ihmiset pesevät toinen toisensa jalat."
Ex-tyttöystävä valitteli minun jalkojen hajua, mutta kun aloin käyttämään S****ia, hajukin lähti. En tosin usko että jalkahiki olisi kovin suuri ongelma maailmassa.
Vihjeenä sinulle, "joku vaan", kirjoitat niin pitkiä juttuja, että niitä ei viitsi lukea kokonaan, kun kuitenkin on samaa hihhuli-propagandaa eri muodoissa, jokaisessa eri aloituksessa.
Jalkojen pesu oli vertauskuvallinen asia. Se tarkoittaa lähimmäisenrakkautta.
hyvä ihminen, viestini oli vitsi, minä en enää jaksa ottaa tällaisia aloituksia vakavasti.
Arvelinkin että se saattaa olla vitsi, mutta kaiken varalta selvensin kun hyvästä asiasta oli kyse. Mites on ilta mennyt mopopytyllä?
katselin Zorroa, ei kovin hyvä leffa. Entä itselläsi?
Ihan hyvin on ilta mennyt yks ystävä kävi kylässä ja sen jälkeen yks toinen ystävä soitti.
Siinähän tuo aika kuluu koneen ääressä istuessa.