Paraneeko sairaalassa masennuksesta ?

juurikaan tapaa, kyllä se osastohoito perustuu vallan muulle kuin tiheisiin tapaamisiin lääk.kanssa

Ei sairaalassa mitään paranneta. Saat mielialalääkereseptin kouraan, ja jos et halua lääkkeitä syödä, sinua syyllistetään siitä. Riippuu ihmisarvostasi (eli taloudellisesta tuottavuudestasi) minkä verran sinuun satsataan. Jos olet niin kutsutusti menetetty tapaus, eli työtön tai matalapalkkatyöläinen, sinuun ei satsata. Hoitsut saattavat kanssasi keskustella, mutta psykiatrit ovat yli-ihmisiä, jotka keskittyvät reseptien kirjoittamiseen.

En halua tällä viestilläni sinua kiusata, olen vaan kokenut tässä yhteiskunnassa kovia, eikä kokemukseni ja näkemykseni palvelujärjestelmästämme ole hyviä. Tässä maassa voidaan huonosti. Jos sairaalassa pystyttäisiin ihmisiä oikeasti parantamaan, niin hyvinvointi lisääntyisi, ja niinhän ei tapahdu, päinvastoin.

Henkilökohtaisesti en edes usko, että masennus on yksilön sairaus. Ihminen kuvittelee olevansa yksilö, jotain ainutkertaista ja korvaamatonta. Tosi asiassa ihminen on osa yhteisöä, yhteiskuntaa ja maailmaa.

Ihminen voisi hyvin, jos voisi oikeasti ollakin osa tätä maailmaa. Liian moni kuitenkin tehdään järjestelmässämme tarpeettomaksi. Ihmisellä kuuluu olla tehtävä ja merkitys. Elämän merkitys ei ole se, että nousen aamulla sängystä, syön ja puuhaan vähän jotain muuta ja menen nukkumaan, ja sama toistuu hamaan maailmanloppuun. Merkitys on olla osa jotain suurempaa. Nykyään vain liian suuri osa ihmisistä on tehty tarpeettomiksi (ja osaltaan meitä on liikaakin). Eli masennus on yhteiskunnan tai maailman sairaus.

Sairaalassa asioihin suhtaudutaan toisin. Olet neiti/herra/rouva Serotoiinitason häiriö, joka korjataan lääkkeellä. Jos tämä diabetekseen verrattava elimistön häiriötila ei korjaannu lääkkeellä, oletkin sitten Tosi Hullu, jolle pitää syöttää vahvempia lääkkeitä, jotta pysyt hiljaa, kiltisti ja huomaamatta. Anteeksi kyynisyyteni.

Siis tarkoitan vakavalle masennukselle voi tai kannattaa lähteä hakemaan apua osastohoidon kautta.

Oman arvioni mukaan siellä saattaa laitostua ja kokea, että seinät kaatuvat päälle vielä pahemmin kuin kotona.

Toki, jos halutaan varmistua siitä, että lääkkeet tulevat otettua, ehkä sitten.

Lievään tai keskivaikeaan masennukseen sairastunut saattaa kokea osastoelämän ikäväksi. Masentuneet kun eivät välttämättä ole sitä pirteintä päiväkahviseuraa... =)

-
Nimimerkki "HUS-alue" kysyi:

"... Oletteko saaneet hyvää apua psykiatrisilta osastoilta ? Kauanko olitte sairaalassa ?"

En ole koskaan ollut osastohoidossa ja päiväsairaalajaksostanikin on kauan.

Luulen kuitenkin (perustuen omiin sekä muilta kuulemiini kokemuksiin), että tulet pahasti pettymään jos kuvittelet että pääset sairaalassa "puhumaan omista ongelmistasi lääkärin kanssa".
Luultavasti näet lääkäriä vain 1-2 kertaa, eli ensimmäisen kerran silloin kun sinut kirjataan osaston potilaaksi ja seuraavan kerran kun sinut kirjataan osastolta ulos.

Hyvällä onnella saat edes sen verran ammattitaitoisen omahoitajan, että hän jaksaa ja viitsii tavata sinua edes kerran viikossa eikä näytä tympiintymistään vastaamalla sinun tapaamispyyntöösi: "Sinä viet kyllä nyt aikaa muilta potilailta..."

Itse sain tuollaisen kommentin kun eräs päiväosaston työntekijä oli ollut sitä mieltä, että tarvitsisin keskusteluaikaa enemmän kuin kerran viikossa. Tapaamispyyntö ei siis ollut edes minusta lähtöisin!!

Ellen vallan väärin muista, kävin päiväsairaalassa kolme viikkoa (saattoi olla neljäkin - tai ainakin se tuntui pitemmältä ajalta).

Ai niin, ja kyse oli Jorvin päiväsairaalasta eli nykyistä HUS:ia sekin.

Olin sairaalan avoimella osastolla pari viikkoa. Sinä aikana en saanut puhua kuin yhden kerran hoitajan kanssa, joka oli erittäin töykeä. Sanoi minulle vain että "olet jo iso äijä, lopeta tämmönen masentelu jo"... ja saarnasi kuinka minun piäisi käyttäytyä.

Päivät kuluivat istumalla osaston sohvilla ja penkeillä lukemassa vuoden miekka ja kivi Seura lehtiä, toisin sanoen muinais jäännöksiä... Sitten välillä nousin ylös ja vaapuin käytävillä ja kattelin ulos ikkunoista joissa oli kalterit.... Ennemmin tai myöhemmin ruokalan tädit kärräsivät sisään ja kilauttivat kelloa ja kaikki hullut vaaputtiin yhdessä syömään. Sanottiin vaan "kiitos" tädeille ja sitten takaisin vaappumaan käytäville tai istumaan sohvalle jumittamaan.

En saanut yhtään apua sieltä, pelkkää syömistä ja olemista vaan.

ja siellä saa puhua hoitajien kanssa, ei lääkärin. Kyllähän se siellä olo saa taas elämän raiteille, mutta eipä se kauaa kestä kun on taas samassa tilassa kuin ennen osastoa. Olin noin. 2 kuukautta.