Ystäväpiirissäni on tapahtunut ilmiö,että luterilai-
sesta kirkosta eroaa paljon porukkaa ja samalla il-
moittaudutaan ortodoksikirkkoon,katoliseen,muslimi
ja erilaisiin karismaattisiin kirkkoihin.Onko lute-
rilaisuus menettänyt uskottavuutensa ja ovatko Suo-
messa nämä väkivaltateot,ryypiskelyt ja holtiton se-
koilu syy syvälliseen pohdintaan,miksi täällä Härmäs
sä on jatkuvasti näitä ongelmia.Onko jengi pihalla
ja onko elämän sisältö valunut hukkaan ja mallistu-
minen ja työura on tehnyt ihmisistä itsekkäitä ja
omaan napaan tuijottelijoita.Eikö kukaan huolehdi
tai välitä lähimmäisestä.Onko kaikki vain harmaata
usvaa,hajonneita muotoja ja sananhelinää.
Miltä Suomessa näyttäisi, jos enemmistönä olisivat katolilaiset tai helluntailaiset?
Jos Suomi olisi katolinen maa, neitsyt Marian rooli olisi tärkeä. Hänen kuviaan näkyisi kirkoissa ja ehkä myös tienvierusten pienissä rukouskappeleissa. Ave Maria -rukouksessa pyydettäisiin hänen esirukoustaan. Silloin naisella olisi keskeinen asema uskonnossa. Tämä voimistaisi naisen asemaa yleensäkin.
Luterilaisuudessa Marian merkitys on pienempi kuin katolisessa kirkossa eikä naispyhimyksiä – kuten muitakaan pyhimyksiä – ole lainkaan. Ehkä Pohjoismaiden jyrkkä tasa-arvon vaatimus ja feminismi ovat myöhäinen vastaveto sille, että uskonpuhdistus puhdisti uskon myös naisista.
Tosin kun katselee Espanjassa mariankuvilla kyllästettyjä kirkkoja, joista ei Jeesusta löydä kuin tarkkaan etsimällä, niin ymmärtää, että kyllä luterilainen keskittyminen Vapahtajaan on omalla tavallaan perusteltua.
Yhteisö ja yksilö
Martin Luther vetosi omaantuntoonsa ja asetti sen kaikkien valtarakenteiden yläpuolelle. Sen jälkeen hän saneli historiaan lentävän lauseen:
”Tässä seison, enkä muuta voi.”
Martin Luther oli myös kova "dokaaja ja riidanhaas
taja "riekkuja" ja sillä oli useita lyhytkestoisia
naissuhteita ja tämä "perintö" näkyy valitettavas-
ti myös Suomen arkielämässä.
Eli luterilaisuudessa yksilö on nostetttu yhteisön
yläpuolelle.
Tämän päivän Suomessa yksilökeskeinen ajattelutapa on kehittynyt hyvin pitkälle. Yhteiskunta on jakautunut kahtia. On toisaalta erillinen yksilö ja toisaalta kasvoton, mahtava yhteiskuntakoneisto virastoineen ja työntekijöineen.
Jos Suomi olisi pysynyt katolisena, se olisi pysynyt myös yhteisöllisempänä. Yksilön ympärillä vaikuttaisivat voimakkaasti perhe, suku, kristilliset järjestöt ja ammattikillat. Niillä olisi hyvin konkreettista merkitystä. Kun ihminen tarvitsee hoivaa, se tulisi näistä lähiyhteisöistä, ei Kelalta kuten luterilaisessa maassa.
Onko yhteisöllisyys parempaa kuin yksilöllisyys? Ainakin yhteisöllinen ajattelutapa tukee esimerkiksi perheinstituutiota. Se antaa valmiiksi yhdessäolon mallin; ei mallia, jossa kaksi yksilöä valvoo etujaan.
Mutta on yksilöllisyydelläkin hyvät puolensa. Jos luterilaisuus todella kasvattaisi meistä Lutherin tapaisia vakaumuksen sankareita, se olisi mitä mainioin asia. Tahdoton lauman mukana seuraaminen on aiheuttanut paljon pahaa.
Sielunhoito vai saarna?
Katolisessa Suomessa kirkollisen sielunhoidon tärkein työkalu olisi rippi. Rippituolissa papilta kysytään ohjeita elämän konkreettisissa tilanteissa. Niitä myös saadaan. Ehkä niitä ei noudateta, ehkä niitä arvostellaan, mutta joka tapauksessa kirkko luo niillä yhteyden ja on ”lähempänä ihmistä” kuin luterilainen kirkko.
Luterilaisen ajattelun mukaan elämänohjeet tulisi jakaa saarnassa. Siinä ei kuitenkaan voi esittää kovin yksityiskohtaisia toimintaohjeita, ainoastaan sellaisia periaatteita kuin ”rakastakaa toisianne” ja ”antakaa anteeksi”. Soveltaminen jää kuulijan itsensä varaan. Tämän takia luterilainen kirkko on ”kauempana ihmisestä” kuin katolinen.
Tästä näkökulmasta katsottuna luterilaisuus toisaalta jättää ihmisen yksin ongelmiensa kanssa – toisaalta se tukee ihmisen itsenäistymistä ja aikuistumista, kun ei ole tyrkyttämässä yksityiskohtaisia ratkaisumalleja.
Helluntailaisilla yksityisyrittäjyys
Entä edellistäkin vaikeampi kuvitelma: millaista olisi elää Suomessa, jossa valtauskonto on helluntailaisuus?
Yksi helluntailiikkeen ominainen piirre on yksityisyrittäjyys. Helluntailaiset eivät harrasta suuria kirkkoyhteisöjä vaan korostavat paikallisseurakunnan merkitystä. Kun saarnaaja saarnaa, hän on vastuussa kuulijoilleen, seurakunnan ylläpitäjille, ei jollekin kaukaiselta tuntuvalle piispalle.
Tämän takia helluntailaisuus vaikuttaisi yhteiskunnassa omaehtoisen yrittäjyyden arvoa voimistaen. Asian voisi ilmaista niinkin, että helluntailaisuus tuo mukanaan amerikkalaista dynaamisuutta.
Helluntailaiset suosivat jumalanpalveluksissaan kansankulttuuria. Laulut ovat laulelmia, eivät passioita.
Helluntailaisten musiikki on helposti lähestyttävää, mutta toisaalta tasoltaan kirjavaa.
Yhteiskuntaan siirrettynä tämä merkitsisi kansan syvien rivien makutottumusten arvon nousemista. Voimakas helluntailaisvaikutus yhteiskunnassa lisäisi yleensäkin alempien tuloluokkien ihmisten huomioonottamista.
Helluntailaisuus on omalla tavallaan työväenluokkainen liike.
Luterilaisuus on tässä vertailussa keskiluokkaista. Kirkkomusiikillaan se tukee korkeakulttuuria. Yhtenäisellä kanttorikoulutuksella varmistetaan musiikin taso.
Mikä on uskottava ja oikea kirkko on pohdinnan ar
voinen asia.
sesta kirkosta eroaa paljon porukkaa ja samalla il-
moittaudutaan ortodoksikirkkoon,katoliseen,muslimi
ja erilaisiin karismaattisiin kirkkoihin.Onko lute-
rilaisuus menettänyt uskottavuutensa ja ovatko Suo-
messa nämä väkivaltateot,ryypiskelyt ja holtiton se-
koilu syy syvälliseen pohdintaan,miksi täällä Härmäs
sä on jatkuvasti näitä ongelmia.Onko jengi pihalla
ja onko elämän sisältö valunut hukkaan ja mallistu-
minen ja työura on tehnyt ihmisistä itsekkäitä ja
omaan napaan tuijottelijoita.Eikö kukaan huolehdi
tai välitä lähimmäisestä.Onko kaikki vain harmaata
usvaa,hajonneita muotoja ja sananhelinää.
Miltä Suomessa näyttäisi, jos enemmistönä olisivat katolilaiset tai helluntailaiset?
Jos Suomi olisi katolinen maa, neitsyt Marian rooli olisi tärkeä. Hänen kuviaan näkyisi kirkoissa ja ehkä myös tienvierusten pienissä rukouskappeleissa. Ave Maria -rukouksessa pyydettäisiin hänen esirukoustaan. Silloin naisella olisi keskeinen asema uskonnossa. Tämä voimistaisi naisen asemaa yleensäkin.
Luterilaisuudessa Marian merkitys on pienempi kuin katolisessa kirkossa eikä naispyhimyksiä – kuten muitakaan pyhimyksiä – ole lainkaan. Ehkä Pohjoismaiden jyrkkä tasa-arvon vaatimus ja feminismi ovat myöhäinen vastaveto sille, että uskonpuhdistus puhdisti uskon myös naisista.
Tosin kun katselee Espanjassa mariankuvilla kyllästettyjä kirkkoja, joista ei Jeesusta löydä kuin tarkkaan etsimällä, niin ymmärtää, että kyllä luterilainen keskittyminen Vapahtajaan on omalla tavallaan perusteltua.
Yhteisö ja yksilö
Martin Luther vetosi omaantuntoonsa ja asetti sen kaikkien valtarakenteiden yläpuolelle. Sen jälkeen hän saneli historiaan lentävän lauseen:
”Tässä seison, enkä muuta voi.”
Martin Luther oli myös kova "dokaaja ja riidanhaas
taja "riekkuja" ja sillä oli useita lyhytkestoisia
naissuhteita ja tämä "perintö" näkyy valitettavas-
ti myös Suomen arkielämässä.
Eli luterilaisuudessa yksilö on nostetttu yhteisön
yläpuolelle.
Tämän päivän Suomessa yksilökeskeinen ajattelutapa on kehittynyt hyvin pitkälle. Yhteiskunta on jakautunut kahtia. On toisaalta erillinen yksilö ja toisaalta kasvoton, mahtava yhteiskuntakoneisto virastoineen ja työntekijöineen.
Jos Suomi olisi pysynyt katolisena, se olisi pysynyt myös yhteisöllisempänä. Yksilön ympärillä vaikuttaisivat voimakkaasti perhe, suku, kristilliset järjestöt ja ammattikillat. Niillä olisi hyvin konkreettista merkitystä. Kun ihminen tarvitsee hoivaa, se tulisi näistä lähiyhteisöistä, ei Kelalta kuten luterilaisessa maassa.
Onko yhteisöllisyys parempaa kuin yksilöllisyys? Ainakin yhteisöllinen ajattelutapa tukee esimerkiksi perheinstituutiota. Se antaa valmiiksi yhdessäolon mallin; ei mallia, jossa kaksi yksilöä valvoo etujaan.
Mutta on yksilöllisyydelläkin hyvät puolensa. Jos luterilaisuus todella kasvattaisi meistä Lutherin tapaisia vakaumuksen sankareita, se olisi mitä mainioin asia. Tahdoton lauman mukana seuraaminen on aiheuttanut paljon pahaa.
Sielunhoito vai saarna?
Katolisessa Suomessa kirkollisen sielunhoidon tärkein työkalu olisi rippi. Rippituolissa papilta kysytään ohjeita elämän konkreettisissa tilanteissa. Niitä myös saadaan. Ehkä niitä ei noudateta, ehkä niitä arvostellaan, mutta joka tapauksessa kirkko luo niillä yhteyden ja on ”lähempänä ihmistä” kuin luterilainen kirkko.
Luterilaisen ajattelun mukaan elämänohjeet tulisi jakaa saarnassa. Siinä ei kuitenkaan voi esittää kovin yksityiskohtaisia toimintaohjeita, ainoastaan sellaisia periaatteita kuin ”rakastakaa toisianne” ja ”antakaa anteeksi”. Soveltaminen jää kuulijan itsensä varaan. Tämän takia luterilainen kirkko on ”kauempana ihmisestä” kuin katolinen.
Tästä näkökulmasta katsottuna luterilaisuus toisaalta jättää ihmisen yksin ongelmiensa kanssa – toisaalta se tukee ihmisen itsenäistymistä ja aikuistumista, kun ei ole tyrkyttämässä yksityiskohtaisia ratkaisumalleja.
Helluntailaisilla yksityisyrittäjyys
Entä edellistäkin vaikeampi kuvitelma: millaista olisi elää Suomessa, jossa valtauskonto on helluntailaisuus?
Yksi helluntailiikkeen ominainen piirre on yksityisyrittäjyys. Helluntailaiset eivät harrasta suuria kirkkoyhteisöjä vaan korostavat paikallisseurakunnan merkitystä. Kun saarnaaja saarnaa, hän on vastuussa kuulijoilleen, seurakunnan ylläpitäjille, ei jollekin kaukaiselta tuntuvalle piispalle.
Tämän takia helluntailaisuus vaikuttaisi yhteiskunnassa omaehtoisen yrittäjyyden arvoa voimistaen. Asian voisi ilmaista niinkin, että helluntailaisuus tuo mukanaan amerikkalaista dynaamisuutta.
Helluntailaiset suosivat jumalanpalveluksissaan kansankulttuuria. Laulut ovat laulelmia, eivät passioita.
Helluntailaisten musiikki on helposti lähestyttävää, mutta toisaalta tasoltaan kirjavaa.
Yhteiskuntaan siirrettynä tämä merkitsisi kansan syvien rivien makutottumusten arvon nousemista. Voimakas helluntailaisvaikutus yhteiskunnassa lisäisi yleensäkin alempien tuloluokkien ihmisten huomioonottamista.
Helluntailaisuus on omalla tavallaan työväenluokkainen liike.
Luterilaisuus on tässä vertailussa keskiluokkaista. Kirkkomusiikillaan se tukee korkeakulttuuria. Yhtenäisellä kanttorikoulutuksella varmistetaan musiikin taso.
Mikä on uskottava ja oikea kirkko on pohdinnan ar
voinen asia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen pohtinut viime aikoina TODELLA paljon samoja asioita, etenkin teologian opiskelu on avannut silmiä ja antanut miettimisen aihetta.
Olen keikkunut siinä katolisen ja ortodoksisen kirkon välimailla, mutta ortodoksinen kirkko tuntuu jotenkin etäiseltä, johtuneeko sitten luterilaisen ja katolisen kirkon osittaisesta samankaltaisuudesta (kuten muotomenot)
itse olen luterilainen, mutta sydämeni on tyhjä sen uskonnon osalta. En saa siitä kirkosta mitään,joka tuntuisi hyvältä tai oikealta, kirkkoon meno tuntuu kuin menisi valtionvirastoon.
Olen harkinnut kohta 3 vuotta siirtyväni ortodoksi kirkkoon ja olenkin tutustunut sen oppeihin ja elämäntapaan jne. Se tuntuu oikealta ja hyvltä, koska siinä usko näkyy jokapäiväisessä elämässä ja esim. ehtoolliselle mennään vain silloin kun siihen on valmistautunut jne.
Minulla on kotona useita Jumalan synnyttäjän kuvia ja pyydän häneltä useasti esirukousta. Luterilaisen kirkon tulisi kunnioittaa häntä enemmän...
Minusta on hyvä asia, että on oma rippipappi ja synnintunnustukset, asiaa tulee mietittyä enempi ja ehkä opittuakin paremmaksi kristityksi.
En ole kovastikaan perehtynyt lännen katolilaisuuteen, mutta itseäni vieroksuttaa ajatus Paavista, tiedän mikä hän on ja miksi hän on, mutta tietynlainen "palvonta" häiritsee, hän on kuitenkin VAIN ihminen.
Me katolilaiset emme palvo paavia. Kunnioitamme häntä kuten monia muitakin ja rukoilemme hänen puolestaan, kuten rukoilemme monien muidenkin puolesta.