Useasti tunnutaan luulevan, että kaikki natsihallinnon kaasukammiot sijaitsivat idässä, ja myöhemmin siis Neuvostoliiton vaikutusalueella. Ilmeistä on, että tätä luuloa on sotkenut ns. revisionistien taajaan virheellisesti viljelemä Martin Broszatin vanha lausuma siitä, että juutalaisten massateloituskaasukammioita ei ollut vanhan valtakunnan alueella. Kaasukammioita siellä silti oli.
Juutalaisten joukkotuhoamiseen tarkoitetut kaasukammiot olivat siellä missä juutalaisetkin, idässä.
Ns. Aktion Reinhardt -leirien (paremminkin komennuskuntien, niillehän kuljetettiin väkeä pääasiassa vain tapettaviksi, viralliselta nimeltäänkin ne olivat mallia SS-Sonderkommando Belzec) pääasiallisena tarkoituksena oli puhdistaa Puolan alueet juutalaisista, ja siten ne tarkoituksenmukaisesti sijaitsivatkin uhriensa lähistöllä.
Auschwitz puolestaan muotoutui paitsi tuhoamisleiriksi, myös suureksi teollisuuskombinaatiksi mm. siitä syystä, että se sijaitsi hyvien rautatieyhteyksien päässä, silloisen saksalaisen Euroopan keskuksessa. Majdanek, virallisesti KZ Lublin, puolestaan oli Aktion Reinhardtin keskuspaikalla Lublinissa, ja myös siellä suoritettiin kaasutuksia, joskin huomattavasti Auschwitzia pienemmässä mittakaavassa.
Äärimmäisessä idässä, Neuvostoliiton alueella juutalaiset olivat enempi hajallaan, ja siellä holokausti toteutettiin paitsi ampumalla, myös kaasuvaunujen avulla. Kaasuvaunu oli välineenä myös Chelmnossa.
Lännessä, vanhan valtakunnan alueella, kaasukammioita rakennettiin ensin ns. eutanasiaohjelman puitteissa, Grafeneckiin, Hartheimiin, Brandenburg an der Haveliin, Bernburgiin ja Sonnensteiniin. Myöhemmin nuo kaasutuslaitokset toimivat myös lähiseutujen keskitysleirivankien tappolaitoksina. Eutanasiaohjelma oli lähtölaukaus kaasulla toteutettaville joukkomurhille, ja siinä työskennelleitä siirtyikin mm. Aktion Reinhardt -leireille.
Vanhan valtakunnan alueen keskitysleireistä kaasukammioita oli Stutthofissa, Ravensbrückissä ja Sachsenhausenissa. Lisäksi Itävallan Mautheusenissa oli kaasukammio, samoin kuin sen sivuleiri Gusenissa. Näitten leirien kaasukammiot palvelivat lähinnä leirien toimintaa, työkyvyttömien vankien tuhoamista.
Dachauhin rakennettiin myös alkuvuodesta 1943 kaasukammio, mutta muutamaa kokeilua lukuunottamatta sitä ei tiettävästi käytetty.
Tilapäisiä kaasukammioita oli myös Natzweilerissa ja Neuengammessa. Natzweilerissa teloitettiin kaasulla kokeiluluontoisesti 86 ihmistä elokuussa 1943. Nämä uhrit on nimetty ja heidän taustansa tutkittu vast'ikään:
http://www.die-namen-der-nummern.de/
Kaikkein parhaiten tiedetään kuitenkin kaasutuksista eutanasiaohjelman puitteissa. Ohjelman toteuttamisesta on olemassa Hitlerin kirjallinen määräys,
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/f/fd/Aktion_brand.jpg
ja ohjelmassa tapettujen tiedot löytyivät sodan jälkeen tarkasti kirjattuina. Siten uhriluku tiedetään jokseenkin yksittäisen henkilön tarkkuudella.
Juutalaisten joukkotuhoamiseen tarkoitetut kaasukammiot olivat siellä missä juutalaisetkin, idässä.
Ns. Aktion Reinhardt -leirien (paremminkin komennuskuntien, niillehän kuljetettiin väkeä pääasiassa vain tapettaviksi, viralliselta nimeltäänkin ne olivat mallia SS-Sonderkommando Belzec) pääasiallisena tarkoituksena oli puhdistaa Puolan alueet juutalaisista, ja siten ne tarkoituksenmukaisesti sijaitsivatkin uhriensa lähistöllä.
Auschwitz puolestaan muotoutui paitsi tuhoamisleiriksi, myös suureksi teollisuuskombinaatiksi mm. siitä syystä, että se sijaitsi hyvien rautatieyhteyksien päässä, silloisen saksalaisen Euroopan keskuksessa. Majdanek, virallisesti KZ Lublin, puolestaan oli Aktion Reinhardtin keskuspaikalla Lublinissa, ja myös siellä suoritettiin kaasutuksia, joskin huomattavasti Auschwitzia pienemmässä mittakaavassa.
Äärimmäisessä idässä, Neuvostoliiton alueella juutalaiset olivat enempi hajallaan, ja siellä holokausti toteutettiin paitsi ampumalla, myös kaasuvaunujen avulla. Kaasuvaunu oli välineenä myös Chelmnossa.
Lännessä, vanhan valtakunnan alueella, kaasukammioita rakennettiin ensin ns. eutanasiaohjelman puitteissa, Grafeneckiin, Hartheimiin, Brandenburg an der Haveliin, Bernburgiin ja Sonnensteiniin. Myöhemmin nuo kaasutuslaitokset toimivat myös lähiseutujen keskitysleirivankien tappolaitoksina. Eutanasiaohjelma oli lähtölaukaus kaasulla toteutettaville joukkomurhille, ja siinä työskennelleitä siirtyikin mm. Aktion Reinhardt -leireille.
Vanhan valtakunnan alueen keskitysleireistä kaasukammioita oli Stutthofissa, Ravensbrückissä ja Sachsenhausenissa. Lisäksi Itävallan Mautheusenissa oli kaasukammio, samoin kuin sen sivuleiri Gusenissa. Näitten leirien kaasukammiot palvelivat lähinnä leirien toimintaa, työkyvyttömien vankien tuhoamista.
Dachauhin rakennettiin myös alkuvuodesta 1943 kaasukammio, mutta muutamaa kokeilua lukuunottamatta sitä ei tiettävästi käytetty.
Tilapäisiä kaasukammioita oli myös Natzweilerissa ja Neuengammessa. Natzweilerissa teloitettiin kaasulla kokeiluluontoisesti 86 ihmistä elokuussa 1943. Nämä uhrit on nimetty ja heidän taustansa tutkittu vast'ikään:
http://www.die-namen-der-nummern.de/
Kaikkein parhaiten tiedetään kuitenkin kaasutuksista eutanasiaohjelman puitteissa. Ohjelman toteuttamisesta on olemassa Hitlerin kirjallinen määräys,
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/f/fd/Aktion_brand.jpg
ja ohjelmassa tapettujen tiedot löytyivät sodan jälkeen tarkasti kirjattuina. Siten uhriluku tiedetään jokseenkin yksittäisen henkilön tarkkuudella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eutanasiaohjelmaa on monesti pidetty jonkinlaisena reittinä juutalaisten joukkotuhoon sillä perusteella, että sen puitteissa saatiin ensimmäiset kokemukset kaasulla tappamisesta. Ns. Aktion Reinhardtin keskeisistä toimijoista mm. Christian Wirth ja Franz Stangl toimivatkin myös eutanasiainstituuteissa.
Eutanasia on tietenkin hieman hämäävä termi kyseisestä ohjelmasta puhuttaessa, sillä kyse ei ollut potilaan tai hänen omaistensa tahdosta, vaan siitä, näkikö hallintokoneisto tapettavan hyödyllisenä vai rasitteena valtiolle. Viime kädessä päätös oli lääkärien käsissä. Ohjelmaa jotkut pitivät sodanaikaisessa Saksassakin laittomana, sillä mitään muodollista lakia tai asetusta ei sen toteuttamiseksi koskaan säädetty.
Eutanasiaohjelmaa toteutettiin useissa instituuteissa valtakunnan alueella, ja tieto siitä levisi siten myös suuren yleisön keskuuteen. Tämä tiedon leviäminen ja sen seuraukset, ohjelman lopettaminen kesällä 1941, lienevät vaikuttaneet osaltaan siihen, että juutalaisten joukkotuhoa toteutettiin lähinnä idässä.
Hallinnon toiminnan salailussa kannattaneekin ottaa huomioon paitsi tiedon leviäminen, myös kronologia. Eutanasiaohjelmaan ei vielä liittynyt kovin laajaa salailua, ja tällä oli haittansa. Idässä Einsatzgruppet toimivat myös aluksi, syyskesällä 1941, melkoisen avoimesti ja jättivät sekä kirjallista materiaalia jälkeensä, että puhuivat tappamisista avoimesti myös brittien nappaamissa radioviesteissä.
Radioliikennettä koskien uudet ohjeet annettiin jo syksyllä 1941. Laajoihin operaatioihin tultaessa, siis 1942 aloitettuun Puolan juutalaisten tuhoamiseen, siihen osallistujilta vaaditiin jo vaitiololupaus. Mittakaavasta johtuen tämäkään ei säilynyt täysin salassa.
Mutta tendenssi on siis selvä, tuhoamisohjelmissa kasvava radikalisoituminen sekä sen salaamisen tiukentaminen.