Riku Lumbergin avoin kirje romaniyhteisölle!
Olen verenperinnöltäni puoliksi romani ja elänyt romanikulttuurin keskellä. Itse kulttuuri on sinänsä kaunis ja toisista ihmisistä välittävä, mutta pinnan alla kytee niin, että sormet savuavat. Mikä ajaa ihmisen tekemään peruuttamattomia ja pahoja asioita?
Tiedän, ettei kukaan itseään kunnioittava romani voi kiistää tätä tosiasiaa. En yleistä enkä kohdista viestiäni keneenkään tiettyyn ihmiseen. Tuon vain esiin omia ajatuksiani. Haluan herättää keskustelua. Ehkä sitä kautta joku pystyy tulkitsemaan tekojaan ja tuntemuksiaan paremmin.
Olen itse saanut perhepiirissäni tehdä aina omat valintani. Minua ei ole pakotettu mihinkään muottiin. Olen saanut olla yksilö, jolla on oma tahto. Tästä kiitos kuuluu vanhemmilleni.
Olen valinnut jo pienestä pitäen tien, jossa romanikulttuuri on osa elämääni, mutta se ei hallitse sitä. Varsinkin aikuisiällä tieni on vielä enemmän eronnut romanien elintavoista ja kulttuurista. Kilpaurheilu hallitsi elämääni monta vuotta.
Katson kuuluvani enemmän valtaväestöön kuin romaneihin, mutta tunnen romanien tavat kuin omat taskuni. Arvostan suuresti useimpia romanikulttuuriin kuuluvia piirteitä, kuten vanhempien ihmisten kunnioitusta, perheen tärkeyttä. Olen ylpeä taustastani.
On kuitenkin asioita, jotka saavat karvani pystyyn.
Kuten verikosto. Keskityn kirjeessäni tähän ongelmaan ja järjettömyyteen, joka joissakin tapauksissa on väkivaltaisuuksien takana.
Jotkut vähättelevät verikostoa ja sanovat, ettei sellaista ole enää olemassa Suomen romanien keskuudessa. Paskapuhetta, sanon minä.
Kaava on tuttu mafiaelokuvista: Joku vieraasta suvusta tappaa tai vahingoittaa toisen suvun jäsentä. Seurauksena on kosto tavalla tai toisella. Veren pitää vuotaa. Koston ei välttämättä tarvitse kohdistua syylliseen. Myös joku lähisukulainen voi kärsiä verisesti. Siis henkilö, jolla ei ole asiaan mitään osuutta.
Vielä vuosien jälkeenkin voidaan koston nimissä leikkiä hippaa puukkojen kanssa pihalla. Tämä on raakaa todellisuutta.
Vaihtoehto kostolle on syyllisen osapuolen poistuminen, niin sanottu väistäminen. Mutta jos väistämistä ei tapahdu, seurauksena voi olla verinenkin yhteenotto. Väistäminen kuulostaa hienommalta kuin verikosto, mutta periaatteessa kyse on samasta asiasta.
Suomen romanien keskuudessa verikosto on aiemmin ollut huomattavasti yleisempää kuin nyt, mutta se ei ole poistunut. Jos joku näin väittää, hän valehtelee ennen kaikkea itselleen.
Tiedän, että tämä kirjoitus herättää närää joissakin ihmisissä. He voivat kohdistaa vihansa minuun, tai huvittavaa kyllä, johonkin sukulaiseeni.
Ehkä he eivät vain tiedä faktoja tai eivät halua uskoa niitä. He voivat närkästyä myös siksi, etteivät he halua faktojen tulevan esiin. Se on jo silkkaa tyhmyyttä. Ongelmaa ei voi poistaa, jos siitä ei puhuta.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi väkivallalla pitää ratkoa asioita. Helpottaako kosto todella? Parantaako se haavat? Tuoko se poikanne takaisin? Saako sillä katu-uskottavuutta?
Usein koston syynä näyttää olevan juuri uskottavuuden tai arvostuksen saaminen. Yritetään olla niin kovaa jätkää. Minä ainakin nauran tällaisille ihmisille ja tavallaan säälin heitä.
Kaikkein ikävintä on, että koston kierre jatkuu aina vain. Tulee mieleen Lähi-idän tapahtumat. Kosto kostetaan kostolla. Onko kyse kunniasta? Vai mikä helvetti ihmisiä riivaa?
Perinteistäkään en lähtisi puhumaan. Tuollainen perinne pitäisi haudata heti. Miksi hyvyydelle ei anneta tilaa? Tarkoitan aitoa anteeksiantoa ja välittämistä.
Romanit ovat Suomessa parjattu vähemmistö. Eikä suinkaan aina syyttä. Syyllistä voi usein etsiä sieltä eteisen suuresta ja kiiltävästä peilistä.
Järkevintä olisi vetää samasta köydestä ja elää sovussa. Yhdistää voimat, jotta ongelmiin päästäisiin käsiksi. Sopeutuminen vie aikaa, mutta tuntuu, ettei edes haluta elää moitteetonta elämää sovussa.
Minä puolustan Suomen lakia. Itse asiassa myös omalta osaltani valvon sitä.
Jos Suomen laki ei riitä riitojen ja rikosten selvittämiseen, tarjoan ratkaisuksi muuttoa sellaiseen maahan, jossa laki miellyttää.
Romanikulttuuri huokuu välittämistä ja lämpöä. Jokaisesta pidetään huolta, vieraistakin. Näitä hyviä asioita pitäisi vaalia ja tuoda esiin. Aito ja oikea romanikulttuuri painottaa hyviä käytöstapoja ja kaikkien ihmisten kanssa toimeen tulemista.
Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan ja heidät otetaan monin tavoin huomioon. Vanhempien ihmisten neuvoja ja ohjeita kuunnellaan. Nämä ovat niitä hyviä asioita, joista olen ylpeä ja joita pyrin itse noudattamaan.
Verikosto, tai mitä nimitystä kukakin siitä haluaa käyttää, on häpeällinen tosiasia romanien keskuudessa.
Haluan, että tällainen barbaarinen käytös saataisiin kitkettyä pois.
Mutta tuskin se tapahtuu minun elinaikanani.
Olen verenperinnöltäni puoliksi romani ja elänyt romanikulttuurin keskellä. Itse kulttuuri on sinänsä kaunis ja toisista ihmisistä välittävä, mutta pinnan alla kytee niin, että sormet savuavat. Mikä ajaa ihmisen tekemään peruuttamattomia ja pahoja asioita?
Tiedän, ettei kukaan itseään kunnioittava romani voi kiistää tätä tosiasiaa. En yleistä enkä kohdista viestiäni keneenkään tiettyyn ihmiseen. Tuon vain esiin omia ajatuksiani. Haluan herättää keskustelua. Ehkä sitä kautta joku pystyy tulkitsemaan tekojaan ja tuntemuksiaan paremmin.
Olen itse saanut perhepiirissäni tehdä aina omat valintani. Minua ei ole pakotettu mihinkään muottiin. Olen saanut olla yksilö, jolla on oma tahto. Tästä kiitos kuuluu vanhemmilleni.
Olen valinnut jo pienestä pitäen tien, jossa romanikulttuuri on osa elämääni, mutta se ei hallitse sitä. Varsinkin aikuisiällä tieni on vielä enemmän eronnut romanien elintavoista ja kulttuurista. Kilpaurheilu hallitsi elämääni monta vuotta.
Katson kuuluvani enemmän valtaväestöön kuin romaneihin, mutta tunnen romanien tavat kuin omat taskuni. Arvostan suuresti useimpia romanikulttuuriin kuuluvia piirteitä, kuten vanhempien ihmisten kunnioitusta, perheen tärkeyttä. Olen ylpeä taustastani.
On kuitenkin asioita, jotka saavat karvani pystyyn.
Kuten verikosto. Keskityn kirjeessäni tähän ongelmaan ja järjettömyyteen, joka joissakin tapauksissa on väkivaltaisuuksien takana.
Jotkut vähättelevät verikostoa ja sanovat, ettei sellaista ole enää olemassa Suomen romanien keskuudessa. Paskapuhetta, sanon minä.
Kaava on tuttu mafiaelokuvista: Joku vieraasta suvusta tappaa tai vahingoittaa toisen suvun jäsentä. Seurauksena on kosto tavalla tai toisella. Veren pitää vuotaa. Koston ei välttämättä tarvitse kohdistua syylliseen. Myös joku lähisukulainen voi kärsiä verisesti. Siis henkilö, jolla ei ole asiaan mitään osuutta.
Vielä vuosien jälkeenkin voidaan koston nimissä leikkiä hippaa puukkojen kanssa pihalla. Tämä on raakaa todellisuutta.
Vaihtoehto kostolle on syyllisen osapuolen poistuminen, niin sanottu väistäminen. Mutta jos väistämistä ei tapahdu, seurauksena voi olla verinenkin yhteenotto. Väistäminen kuulostaa hienommalta kuin verikosto, mutta periaatteessa kyse on samasta asiasta.
Suomen romanien keskuudessa verikosto on aiemmin ollut huomattavasti yleisempää kuin nyt, mutta se ei ole poistunut. Jos joku näin väittää, hän valehtelee ennen kaikkea itselleen.
Tiedän, että tämä kirjoitus herättää närää joissakin ihmisissä. He voivat kohdistaa vihansa minuun, tai huvittavaa kyllä, johonkin sukulaiseeni.
Ehkä he eivät vain tiedä faktoja tai eivät halua uskoa niitä. He voivat närkästyä myös siksi, etteivät he halua faktojen tulevan esiin. Se on jo silkkaa tyhmyyttä. Ongelmaa ei voi poistaa, jos siitä ei puhuta.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi väkivallalla pitää ratkoa asioita. Helpottaako kosto todella? Parantaako se haavat? Tuoko se poikanne takaisin? Saako sillä katu-uskottavuutta?
Usein koston syynä näyttää olevan juuri uskottavuuden tai arvostuksen saaminen. Yritetään olla niin kovaa jätkää. Minä ainakin nauran tällaisille ihmisille ja tavallaan säälin heitä.
Kaikkein ikävintä on, että koston kierre jatkuu aina vain. Tulee mieleen Lähi-idän tapahtumat. Kosto kostetaan kostolla. Onko kyse kunniasta? Vai mikä helvetti ihmisiä riivaa?
Perinteistäkään en lähtisi puhumaan. Tuollainen perinne pitäisi haudata heti. Miksi hyvyydelle ei anneta tilaa? Tarkoitan aitoa anteeksiantoa ja välittämistä.
Romanit ovat Suomessa parjattu vähemmistö. Eikä suinkaan aina syyttä. Syyllistä voi usein etsiä sieltä eteisen suuresta ja kiiltävästä peilistä.
Järkevintä olisi vetää samasta köydestä ja elää sovussa. Yhdistää voimat, jotta ongelmiin päästäisiin käsiksi. Sopeutuminen vie aikaa, mutta tuntuu, ettei edes haluta elää moitteetonta elämää sovussa.
Minä puolustan Suomen lakia. Itse asiassa myös omalta osaltani valvon sitä.
Jos Suomen laki ei riitä riitojen ja rikosten selvittämiseen, tarjoan ratkaisuksi muuttoa sellaiseen maahan, jossa laki miellyttää.
Romanikulttuuri huokuu välittämistä ja lämpöä. Jokaisesta pidetään huolta, vieraistakin. Näitä hyviä asioita pitäisi vaalia ja tuoda esiin. Aito ja oikea romanikulttuuri painottaa hyviä käytöstapoja ja kaikkien ihmisten kanssa toimeen tulemista.
Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan ja heidät otetaan monin tavoin huomioon. Vanhempien ihmisten neuvoja ja ohjeita kuunnellaan. Nämä ovat niitä hyviä asioita, joista olen ylpeä ja joita pyrin itse noudattamaan.
Verikosto, tai mitä nimitystä kukakin siitä haluaa käyttää, on häpeällinen tosiasia romanien keskuudessa.
Haluan, että tällainen barbaarinen käytös saataisiin kitkettyä pois.
Mutta tuskin se tapahtuu minun elinaikanani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
40- luvulta:
“Jotta kansallinen yksimielisyytemme säilyisi ja vahvistuisi, on ikäänkuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta kaihdettu vähemmistökansallisuuksista puhumista. Tämä on ollut oikein. Mutta yksimielisyydenkin aikana saattaa eteen paiskautua asia, joka lopettaa vaikenemisen.
Mustalaiset ovat meillä onneton kansansirpale, joka on säilyttänyt kansallisen erikoislaatunsa sulautumatta suomalaiseen ympäristöönsä. Hevoskauppiaina, ennustelijoina tai hyödyllistä työtä tekemättöminä kiertolaisina he rauhan aikana viettivät vuotensa. He olivat muutamin seuduin kiusallinen maanvaiva, sallittu vain sen vuoksi, että vaiva näytti välttämättömältä. Mutta oli alueita, joissa mustalaisilla ei ollut tosiasiallista liikkumisoikeutta, kansan voimakas asennoituminen heitä vastaan esti heidän pesiytymisensä näille seuduille. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että mustalaisten joukossa on ollut kunnollistakin väkeä, perheitä, jotka ovat sijoittuneet omalle tilalle maata viljelemään, käsityöläisiä, jotka ovat saaneet kiinteän kotipaikan, jne. Mutta se yleiskäsitys, mikä meillä on mustalaisista, levoton, yhteiskunnalle hyödytön kiertolaisryhmä, pitää kyllä poikkeuksista huolimatta kutinsa.
[...]
Karjalan väestön mukana tulivat pelastuneeseen Suomeen myös Karjalan mustalaiset. [...] Mutta paikalliset asukkaat eivät nähneet tätä mustalaisasutuksen lisääntymistä suopein mielin. Ehkäpä juuri mustalaiset enensivät eräältä osalta sitä penseyttä, jota siirtoväkeä kohtaan aikoinaan joissakin osissa maata tunnettiin.
[...]
Karjalaan on päästetty palaamaan vain työkuntoinen väestö. Niiden joukossa lienee tuskin yhtäkään mustalaista. Ja kun kohta enemmät puolet siirtoväestä on palannut Karjalaan, näyttäytyy tänne jäänyt mustalaisaines ikäänkuin kaksinkertaisena. Kun mustalaiset luonteensa ja tottumuksensa mukaan edelleenkin kuljeskelevat suurissa laumoissa, miehet roimasaappaissa ja lierilakissa, kirjava huivi kaulassa, naiset liehuvissa hameissa ja epälukuinen, likainen lapsikatras sylissä ja helmoissa, niin erottautuu mustalaisaines sitäkin selvemmin. Silloin kun maan nuorempi miesväki on siellä jossakin ja muu väki tiukasti töissä, muodostaa toimettomana kiertelevä mustalaisjoukko räikeän epäsoinnun siinä työn ja ponnistuksen soitossa, jota maa on nyt tulvillaan.
Maassa on työvoimasta puutetta. [...]
Tähän voidaan sanoa, että ei muutama tuhat mustalaista, vaikka heille pantaisiinkin kuokka käteen, voi ratkaista meidän työpulmaamme. Heistä ei ole tähänastisten elämäntapojensa takia hyödylliseen työhön. [...]
Mutta jos mustalaiskysymyksen järjestämiseen aiotaan ryhtyä, ei tule apua siitä, että lähetetään kunnallisille lautakunnille kiertokirje, jossa vaikkapa tiukastikin sanotaan: mustalaiset töihin. Sillä paikallisin voimin on romaaneille vaikea löytää lakia. Ja kuka mustalaiskatraan ottaa töihinsä? Kyllä siinä tarvitaan aivan erikoislaatuisia järjestelyjä. Esim. sellainen, että kaikki ne maan mustalaiset, joilla ei ole vakinaista ammattia ja asuinpaikkaa, koottaisiin työleireille, joilla heidät pantaisiin tekemään työtä omaksi hyväkseen. Työleirit olisi sijoitettava sitä silmälläpitäen, että myöhemmin voitaisiin mustalaisille niiden läheisyydestä varata yhtenäinen asuma-alue, jolla he saisivat itselleen asutustilat tai muun pysyväisen asuinpaikan. Tämä tietäisi mustalaiskysymyksen kokonaisratkaisua, josta olisi pysyvä hyöty tulevaisuudessakin. Kyllä meillä on maassa sen verran vapaata aluetta, että tällainen järjestely kävisi mahdolliseksi. Ajankohta mustalaisvaivan lopettamiseksi ei koskaan ole sopivampi kuin nyt. Ja loppujen lopuksi: tästä toimenpiteestä aiheutuu eniten hyötyä sittenkin mustalaisille itselleen, sillä mitä pidemmälle heidän kuljeskelevan elämänsä lopettaminen lykkäytyy, sen vaikeampi tuo leikkaus heille on. Voidaan näet pitää selvänä, että mikään kurinalainen yhteiskunta ei ajan mittaan voi sallia keskuudessaan ainesta, joka muodostaa parhaimmassakin tapauksessa yhteiskunnalle hyödyttömän ihmisryhmän. Tällöin on muistettava, että mustalaiset eivät itsessään manifestoi mitään aatetta.
Konsulit, toimeen siis vain!
Mutta ennenkuin nimimerkki piirretään tämän alle, on tarpeen sanoa, että edellä oleva kiivastelu ei ole kirjoitettu missään mustalaisvihassa. Jos siinä vihaa on, on se hyödyllistä vihaa toimettomuutta ja maankiertolaisuutta vastaan. Sekä sitä väärää humanismia vastaan, joka puolustelee moistakin.
23.9.1942 Pekka Peitsi.