Talvisota ranskalaisten kertomana

Italia tutkielman keskusteluun. Samoin Talan tutkielma on tuttua juustoa. Kiitos vaan, jatketaan harjoituksia. Multimedian tarjoama esitysmuoto tuo mielestäni asiaan uusia ulottuvaisuuuksia.

http://www.helsinki.fi/~hylikang/haikio.htm

Aikalailla ihmeellisesti Heikki tulkitsee asioita.

Martti Häikiö ja talvisodan rauha


On tervehdittävä ilolla sitä, että talvisodan aikaisista Suomen johdon valinnoista jaksetaan edelleen keskustella. Keskustelua ei totisesti liiemmin harrasteta. Vaikeneminen on paljon tavallisempaa - jollei sitten löydy niin 'hyvää vihollista', että kritikoiminen koetaan turvalliseksi. Silloinkaan tosin ensisijaisena tavoitteena ei ole keskustelu lähteiden pohjalta vaan oman paikan ottaminen rivissä ja sen manifestoiminen ulospäin.



Kirjassaan "Historia ja väärät profeetat" - kuvaava nimi - dosentti Martti Häikiö tekee juuri näin. Hän on löytänyt joukon sopivia kohteita mutta koettaa vaimentaa etukäteen näiden vastakritiikkiä kehumalla asianomaisia "eturivin" historiantutkijoiksi". Minun osaltani hän on valinnut jonkin verran kyseenalaisemman keinon, vaikka tavoite on toki sama. Hän syyttää minua liian kärjekkäistä vastineista, mutta ei näe samaa moitittavuutta polemiikin aloittaneiden sävyssä - ehkä siksi, että ylilyönneissä kiistatta häviän vastapelureilleni. Yleensähän vastine asettuu samalle tasolle kuin sen aihekin. Silti toki myönnän, että minunkin olisi monasti ollut viisainta vastata niin kuin kunnon sotamies Shvejk vastasi luutnantille, joka nimitteli häntä naudaksi: "Olen nöyrimmästi nauta Teidän jalosukuisuutenne," sanoi Shvejk.

Kritikoidessaan tulkintaani Häikiö ei kunnioita tutkimuksellisen keskustelun perusperiaatteita. Kriitikolla on oltava a) uusia lähteitä tai b) hänen on annettava toinen selitys niille lähdetiedoille, joihin vastustettava tulkinta nojaa, ja c) hänen on ennen muuta otettava lähtökohdakseen tuorein niistä kirjoituksista, joissa kohteena oleva selitys on rakenneltu. Näistä pelisäännöistä ei Häikiö piittaa. Hänellä ei ole uusia lähteitä eikä hän edes mainitse niitä lähdetietoja, jotka ovat tulkintani perusta. Häikiön olisi kannattanut seurata omaa ohjettaan, jonka hän antaa omassa suhteellisen jyrkkäsävyisessä hänen Nokia-historiaansa koskevassa vastineessani Kauppalehdessä 22.10. Siinä Häikiö sanoo näin:

"Koko tekstissäni on yksityiskohtaiset lähdeviitteet, joten joka muuta väittää, on velvollinen osoittamaan lähteeni riittämättömiksi ja dokumentoimaan omat väitteensä paremmin."

Kaiken lisäksi Häikiö ei puhu sanaakaan uusimmasta ja laajimmasta (108 sivua), perusteellisin lähdeviittein varustetusta artikkelistani "Suomi ja Saksa talvisodasta välirauhaan". Artikkeli sisältyy vuonna 2001 julkaistuun teokseeni "Tulkintani talvisodasta" (WSOY). Kirja on edelleen kirjakaupoissa saatavana.

Niinpä ei ole ihme, että Häikiön kritiikki latistuu pelkiksi väittämiksi, joita ryydittää rannaton jossittelu ja muunlainen jälkiviisaus. Sellaisena hänen puheenvuoronsa ei ansaitsisi vastinetta lainkaan. Kyseessä on pamfletti, journalistiseksi luokiteltava julkaisu. Kun Häikiö kuitenkin vetoaa yhteen tutkimukseenkin (Lasse Laaksonen, Todellisuus ja harhat, 1999) ja kun hän toteaa, että minun johtopäätöksiäni "eivät käytettävissä olevat lähteet tue", katson aiheelliseksi kommentoida näin kotisivuni puitteissa hänen kritiikkiään. Teen sen mahdollisimman tiivistetysti.

Häikiö väittää, että Ranskan ja Englannin tarjoamaa länsiapua todellisuudessa usein kyselyin ja tiedusteluin pyydettiin, vaikka virallista avunpyyntöä ei koskaan esitettykään. Väite on perätön. Häikiö sekoittaa sotilaallisen ja materiaalisen avun. Länsivallat asettivat sotilaallisen apunsa ensimmäiseksi ja nimenomaiseksi ehdoksi sen, että Suomi apua virallisesti pyytäisi Kansainliiton 16. artiklaan vedoten. Ilman sitä ne eivät katsoneet voivansa käyttää väkivaltaa kauttakulusta kieltäytyviä Norjaa ja Ruotsia vastaan, pyynnön jälkeen kyllä. (Tämän Saksankin lehdet myönsivät.) Suomi oli pyytänyt KL:n jäsenmailta vain materiaalista apua, ei sotilaallista. Saksalle annettiin tästä erityinen vakuutus (UM:n sähke Wuorimaalle 14.12.1939). Siinä korostetaan, ettei materiaalisen avun pyytäminen ollut "pienimmälläkään tavalla Saksanvastainen" vaan Suomi pyrki edelleen "jatkavan hyvien suhteiden ylläpitoa Saksaan." Ohje loppuu lauseeseen: "Annamme suuren arvon Saksan hyväntahtoiselle suhteutumiselle meihin."

Yhtä väärässä Häikiö on painottaessaan, että (sotilaallisesta) avunpyynnöstä luopuminen johtui kestämättömästä rintamatilanteesta. Todellisuudessa länsivallat esittivät tarjouksensa epävirallisesti jo tammikuussa 1940 (jolloin hallitus otti siihen kantaa) ja virallisesti 5.2.1940 eli siinä vaiheessa, jossa rintamatilanne oli suorastaan hyvä. Osaksi juuri vahvan rintamatilanteen vuoksi Suomi reagoi tarjoukseen nuivasti. Ensi sijassa piti koettaa selviytyä omin voimin, sitten turvautumalla Ruotsin apuun. Vasta jos nämä keinot pettäisivät, voitaisiin hyväksyä sotilaallinen länsiapu.

Torjumisen syynä ei ollut avun merkityksettömyys. Radiopuheessaan 13.3.1940 ulkoministeri Väinö Tanner totesi sotilasjohdon perehtyneen lännen tarjoukseen tarkoin ja havainneen sen "kaikin puolin tehokkaaksi". Lausunto on yhdistettävissä Tannerin hallituksessa 25.2. esittämään toteamukseen, jonka mukaan länsivaltojen suunnittelema Bakun öljykenttien pommitus "panisi Venäjän polvilleen". Kimmo Rentola toteaa tästä uhasta (Kallis toveri Stalin, 2002, s. 75; vrt. G.Gorodetsky, Die grosse Täuschung, 1999, s. 38-41):

"Britannialla ja Ranskalla oli kyky iskeä erittäin vaarallisesti Turkin avulla ja ilmankin sitä pommittamalla Syyriasta ja Irakista käsin Bakun öljykenttiä, joilta oli peräisin 90 prosenttia Neuvostoliiton tuottamasta kerosiinista ja 96 prosenttia bensiinistä. Se oli kuolettava uhka."

Sitä paitsi länsivaltain lentokoneita olisi saatu ilmateitse Suomeen muutamassa päivässä tuhoamaan venäläisten ruuhkautuneita huolto- ja sotilaskolonnia Kannaksella. Lyhyesti sanoen apu arvioitiin tehokkaaksi, mutta silti se torjuttiin.

Tämä päätelmä ei muuksi muutu vetoamalla Lasse Laaksosen em. väitöskirjaan. Kirja käsittelee sodan lopun rintamatilannetta ja on todella monin osin ansiokas tutkimus. Koska siinä on rajattu poliittinen kenttä tarkastelun ulkopuolelle, Laaksonen ei noteeraa lainkaan sitä, että Mannerheim vielä 8.3. ehdotti Tannerille länsiavun pyytämistä ja että Mannerheim sekä 29.2. että 9.3. henkilökohtaisesti painostaen pakotti - poliittisen johdon toivomusta noudattaen - komentajansa vaatimaan välitöntä rauhaa. Joissakin kohdin tutkimuksellinen ote Laaksosella horjuu niiltäkin osin, jotka hän valinnut analyysinsä kohteeksi. Laaksonen leimaa rintamatilannetta sodan viimeisinä päivinä koskevat hiukankin valoisat ja myönteiset raportit "jälkijättöisiksi", "kaunistelluiksi", "tarkoitushakuisiksi" tai "subjektiivisiksi" ja moittii niitä jopa siitäkin, että ne eivät "perustu empiiriseen tutkimukseen." A.F. Airon ja Kustaa Tapolan hän katsoo optimistisissa lausunnoissaan syyllistyneen "selvään vääristelyyn". Miksi nämä vastuunalaiset korkeat upseerit olisivat sen tehneet, jää avoimeksi. Itse Laaksonen sortuu ilmeiseen jossitteluun arvioidessaan, että rintamat olisivat murtuneet viikossa parissa, joka tapauksessa ennen kelirikkoa.

Mutta olipa rintamatilanne sodan lopussa toivoton tai ei, se ei ratkaise kysymystä, miksi sotilaallinen länsiapu torjuttiin. Apu torjuttiin, kuten sanottu, jo rintamatilanteen ollessa hyvä ja torjuttiin Tannerin (ei minun niin kuin Häikiö esittää) usein toistamin sanoin siksi, että apu oli riittämätöntä ja myöhästyvää ja että se olisi vienyt Suomen länsivaltain rinnalla suursotaan ja pitänyt siellä sodan epävarmaan loppuun saakka. Jos pelko joutumisesta mukaan suursotaan olisi ollut todellinen syy, se olisi estänyt avun pyytämisen myös siinä tapauksessa, että Norja ja Ruotsi olisivat suostuneet kauttakulkuun, josta kieltäytyminen esitettiin sodan päätyttyä keskeisten päättäjien suulla avunpyynnöstä luopumisen syyksi.
Sitä paitsi yhtymistä suursotaan ei kaihdettu kesällä 1941.

Todellinen syy sotilaallisen länsiavun torjumiseen oli todistettavasti toinen. Kun talvisota vastoin odotuksia syttyi, muistettiin Saksan marsalkka Hermann Göringin ennen sotaa antamat salaiset viestit, joiden mukaan Suomen pitäisi sodan välttääkseen suostua Neuvostoliiton asettamiin ehtoihin. Aikanaan Suomi saisi kaiken korkoineen takaisin. Pääministeri Risto Ryti viittasi Göringin varoitteluihin hallituksen istunnossa 4.12.1939 ja lähetti vähän myöhemmin entisen presidentin P.E. Svinhufvudin ja entisen pääministerin T.M. Kivimäen Berliiniin. Miesten tehtävänä oli saada Saksasta aseita tai maa rauhan välittäjäksi tai peräti suostumaan interventioon Suomen hyväksi. Hankkeeseen kiinnitettiin hallituksessa ja sen luotetussa lähipiirissä suuria toiveita, mutta kumpikaan läheteistä ei päässyt yhdenkään merkittävän saksalaisen puheille. Saksa pelkäsi, että Moskova leimaisi sen epäluotettavaksi sopimuskumppaniksi, minkä seurauksena uhka kahden rintaman sodasta kasvaisi, se uhka, joka elokuun 1939 Ribbentrop-sopimuksella oli estetty. Siitä "jäänkylmä" virallinen politiikka Suomea kohtaan.

Tilanne muuttui vasta, kun Summa 12.3. 1940 murtui ja pakotti Suomen armeijan luopumaan Mannerheim-linjasta. Tanner totesi (hallitus 15.2.), että yksin ei enää pärjätä, että Ruotsi ei anna tehokasta apua ja että näin ollen "ei ollut muuta keinoa kuin antaa asiain mennä länsivaltojen haluamaan suuntaan". Lausunto oli tarkoituksella näin epämääräinen, koska Tanner välittömästi sen jälkeen johdatteli Saksan lähettilään uskomaan, että Suomi ei tekisi rauhaa vaan pyytäisi lännen apua. Lähettiläs Vipert von Blücher raportoi asiasta huolestuneena sähkeitse Berliiniin 17 ja 20.2. sekä vielä 22.2. varoitellen samalla, että operaatio koituisi Saksalle suureksi vahingoksi, koska Norja ja Ruotsi tuskin tekisivät länsijoukoille vastarintaa ja koska Itämeren jäätymisen vuoksi vastatoimet jäisivät tehottomiksi.

Berliinissä pelästyttiin toden teolla. Nyt avautuivat ovet myös T.M. Kivimäelle. Ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö Franz Weizsäcker otti Kivimäen vastaan 19.2. ja sai tältä Suomen johdon viestin, jonka mukaan vallitseva tilanne pakotti Suomen ottamaan apua sieltä, mistä se sitä saisi. (Suomen Saksan-lähettiläs A.A.Wuorimaa esitti saman asemapaikallaan Ruotsin lähettiläälle.) Ilmoitus lisäsi saksalaisten hermostumista, Avunpyynnön seurauksena Saksa oli vaarassa menettää niin Ruotsin malmin kuin Bakun öljynkin. (Tämä länsivaltojen tarkoitus Suomessa hyvin tiedettiin.) Kenraali Nikolaus von Falkenhorst komennettiin kiireesti "Suomen tuntijana" Reiniltä sähkeellä 20.2. päämajaan Hitlerin puheille. Päivä tätä tapaamista myöhemmin eli 22.2. paljastuivat Hitlerin ja Falkenhorstin neuvottelujen tulokset. Göring kutsui Kivimäen luokseen ja kehotti Suomea tekemään rauhan ehdoista välittämättä, koska "lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan", jolloin "Suomi saa kaiken korkoineen takaisin".

Tiedot näistä lausumista perustuvat osaksi muistelmiin, osaksi hallituksen pöytäkirjamerkintöihin, mutta niiden täytyy pitää paikkansa ennakoitua Saksan-Neuvostoliiton sotaa myöten. Tämän osoittaa hallituksen reagointi niihin, mikä tässä on ratkaisevaa - ei se, missä tarkoituksessa viesti Suomeen toimitettiin. Heti kun Kivimäen viesti (24.2.) pää- ja ulkoministerille tuli, hallitus kutsuttiin (25.2.) koolle ja Ryti ja Tanner ryhtyivät hartiavoimin ajamaan rauhaa läpi. He torjuivat vain ehtoihin liitetyn avunantosopimuksen, koska Tannerin mukaan "se sitoisi meitä kovasti, jonkin ajan perästä kenties sotaan Saksaa vastaan." Ryti jätti sanan 'kenties' pois. Hän lausui:

" Olen samaa mieltä kuin ministeri Tanner, että avunantosopimus on ehtojen vaarallisin kohta. Se johtaisi meidät sotaan Saksaa vastaan, sillä sen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys ei ole kestävä. Täytyy koettaa hoitaa asioita siten, että saadaan mobilisoiduksi kaikki diplomaattiset ja sotilaalliset voimat avuksemme." "Kaikilla diplomaattisilla ja sotilaallisilla voimilla" Rytin täytyi tarkoittaa Saksaa. Jatkossa Ryti näet ilmaisi kantansa yksiselitteisemmin. Hän sanoi:

"Ehdotan, että ulkoministeri heti, vielä tänään, lentää Tukholmaan ja ottaa suoran yhteyden Staliniin. Hänelle olisi huomautettava, että meille epäedullinen väkivaltarauha ei saattaisi tulla pysyväksi, koska olisi pelättävää, että Suomi yrittäisi käyttää ensimmäistä soveliasta tilaisuutta, jolloin Venäjä on vaikeuksissa, saadakseen aikaan muutoksen siihen."

Rytiä ei voi ymmärtää siten, että hän otaksui länsivaltain tuottavan Venäjälle ahdingon, sillä siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt kannattaa länsivaltain sotavoimien välitöntä kutsumista avuksi. Sitä hän ei tehnyt; hän oli sodan alusta saakka penseä länsivaltain tarjoukseen nähden mutta innokas painostamaan Saksaa, jonka upseeripiireistä saamanaan vaikutelmana A. A. Wuorimaa oli vähän aikaisemmin raportoinut Tannerille näin (Rytin kokoelma, kansio 20):

"Saksalais-venäläinen sopimus on vain olosuhteiden pakosta syntynyt sopimus, jolla ei ole kestävää luonnetta, vaan vapauduttuaan voitokkaasti lännestä, tulee Saksa kääntymään itää vastaan ja järjestämään olot siellä uudelleen."

Yksinään Wuorimaa viesti oli jokseenkin merkityksetön, Göringin sanomaan yhdistettynä sen paino kasvoi. Joka tapauksessa Rytin epäluottamuksesta Ruotsin ja länsivaltain apuun todistaa hänen kannanottonsa 29.2. Ryti sanoi:

"Vaikka saisimme apua Ruotsista ja vaikka länsivaltojen apu pääsisi perille, eivät ne edes yhdessä riittäisi samaan aikaan ratkaisua meidän eduksemme. Emme pystyisi valtaamaan takaisin Kannasta."

Tässä valossa eli ainakin Rytin ja Tannerin katsannossa vain Saksa, joka suunnitteli sotaa Neuvostoliittoa vastaan, saattoi antaa Karjalan Suomelle takaisin. Varovaisena tunnetun Rytin rohkeat kannanotot voi ymmärtää vain juuri tulleen Göringin viestin pohjalta. Rytiä inspiroi äkisti kasvanut luottamus Suomen selviytymiseen. Tältä pohjalta selittyy sekin, että Tanner sai tehtäväkseen Ruotsin painostamisen. "Ruotsi on pantava seinää vasten", uhosi Ryti tavalla, joka ei ollut ollut hänelle sitä ennen ominainen. Mahtavan Saksan kädenojennus, jota oli kuukausia tavoiteltu, tuntui pelastavan maan kuilun partaalta. Välttämättömyys salata ilmoitus, jotta se ei vuotaisi venäläisten tietoon, pakotti Rytin ja Tannerin ilmaisemaan Göringin viestin kuin omina pohdintoinaan tai joka tapauksessa ilman selvitystä sen lähteestä. Viestin salaamista venäläisiltä oli Göring helposti ymmärrettävistä syistä ankarasti teroittanut. Juuri se, että Tanner ja Ryti salasivat lähteensä, osoittaa heidän ottaneen viestin vakavasti. Muuten he olisivat tietojensa alkuperän hallitukselle paljastaneet, niin kuin paljastettiin ne kirjeet, jotka Göring lähetti ennen talvisotaa.

Näistä hallituksen kokouksissa esitetyistä lausumista voidaan nähdäkseni vetää vain yksi johtopäätös. Oli tehtävä rauha - rauha Saksan ja Neuvostoliiton välirikon varalta - ja tehtävä ehdoista välittämättä siinä tarkoituksessa, että kyettäisiin hankkimaan menetetyt alueet takaisin. Armeija oli säästettävä tätä varten. Tämän johtopäätöksen varmistaa Rytin repliikki (28.2.):

"Parempi säilyttää armeija taistelukykyisenä ja maa hävitykseltä, niin että edullisten tapahtumien sattuessa olemme siinä kunnossa, että itsekin merkitsemme jotakin. Parempi alkaa maan jälleenvaltaus Viipurista kuin Torniosta". Tätäkään lausumaa ei voida mitenkään tulkita niin, että länsivallat järjestäisivät nuo "edulliset tapahtumat". Jos niin olisi ajateltu, apua olisi pitänyt pyytää heti, kun länsivallat sitä tarjosivat. Joka tapauksessa näiden lähdetietojen valossa Häikiön kanta, jonka mukaan "Saksaan nojaavaa revanssisuunnitelmaa ei talvisodan rauhaan johtaneista pohdinnoista löydy", osoittaa joko perehtymättömyyttä kyseisiin lähteisiin tai sitten sellaista ennakkoasennetta, jota ei voi tutkimuksellisin keinoin murtaa.

Olen edellä monin kohdin siteerannut suoria lausumia hallituksen kokousten pöytäkirjamuistiinpanoista. Kuvaavaa on, että Jukka Tarkka ei ole löytänyt (HS 23.10.) näistä samoista muistiinpanoista, ei edes rivien välistä, vihjettäkään suuntaan, joka tukisi tulkintaani. Pidän toteamusta lyhyesti sanoen käsittämättömänä. On mielestäni mahdotonta - tutkimuksellisessa analyysissä - tulkita Rytin lausuntoja Neuvostoliiton ja Saksan tulevasta välirikosta, Venäjän joutumisesta vaikeuksiin ja länsivaltain ja Ruotsin kyvyttömyydestä tuoda Karjala takaisin muutoin kuin siten, että tarkoituksena oli valloittaa menetetyt alueet takaisin Saksan ja Neuvostoliiton välisen tulevan sodan yhteydessä. Siis rauha - välirauha niin kuin Ryti ilmoitti 29.2. - uuden sodan varalta. Tämä ratkaisu edellytti uskoa Saksan voittoon ja Englannin et Ranskan tappioon, jota - siis länsivaltain tappiota - muun muassa useissa Tannerin lausunnoissa vain hiukan peitellysti enteiltiin.

Länsivaltain avuntarjous torjuttiin viime kädessä siksi, että se olisi vienyt Suomen väärään leiriin, häviäjien leiriin. Se oli tietysti otaksumaa, laskelmointia, tulevaisuuden ennakointia, mutta Suomen vastuullinen johto ei voinut tehdä eteen tulevia valintojaan ottamatta kantaa tuohon itsessään ratkaisevaan kysymykseen, siihen nimittäin, kumpi taisteleva puoli voittaisi sodan. Niin tekivät hallituksessa myös länsiavun vastaanottamista puolustavat ministerit (Hannula, Niukkanen ym.). Heidän lähtökohtanaan oli istunnoissa selkeästi julkituotu usko siihen, että länsivallat tulisivat sodan voittamaan ja sanelemaan rauhanehdot myös pienille maille.

Suomi seurasi johdonmukaisesti valitsemaansa linjaa rauhanteon jälkeenkin. Uuteen 27.3. 1940 nimitettyyn hallitukseen tuli ulkoministeriksi Rolf Witting, saksaa äidinkielenään puhuva professori. Kokouksessa Berliinissä 28.3. suomalaiset tiedustelivat saksalaisilta, kenelle he voisivat myydä selluloosansa ja saivat vastaukseksi, että Englantiin, koska Saksa ei sellua tarvinnut. Ilman Saksan lupaa ei siis katsottu voitavan kääntyä Englannin puoleen. Sensuuria tiukennettiin 1.4.1940, jotta saataisiin talvisodan poliittisiin ratkaisuihin liittyvä keskustelu ja niihin kohdistuva kritiikki estetyksi. Ryti teki päätöksen T.J. Kivimäen vaihtamisesta lähettilääksi Berliiniin liian saksalaisvastaisena pidetyn Wuorimaan tilalle. Myöhemmin, joulukuussa 1940, kenraali Paavo Talvela kiitteli Göringiä neuvosta, jonka tämä oli antanut talvisodan aikana ja jota Suomi oli noudattanut.

Siinä pähkinänkuoressa tapahtumain kulku. Yksityiskohtaisempi dokumentoitu esitys on löydettävissä Häikiön ohittamasta kirjastani "Tulkintani talvisodasta".

Häikiön puheenvuoro on jälleen kerran itsessään murheellinen osoitus suomalaisen historiantutkimuksen "suomettumisesta", ei tosin juuri sellaisesta suomettumisesta kuin U.K.Kekkosen aikaan. Talvisodan aiheellisesti ylistelty yksimielisyys on tutkimukselle suunnattomaksi vahingoksi ulotettu koskemaan myös aihetta käsittelevää historiantutkimusta. Silloisten poliittisten päättäjien heti sodan jälkeen antamisista selityksistä tekemisilleen ja tekemättä jättämisilleen on pidetty ja pidetään yhä kouristuksenomaisesti kiinni. Lojaliteettijulistukset korvaavat asiakirjoista ponnistavat tutkimukselliset analyysit. Kriittinen lähteisiin nojaava ote koetaan - tai leimataan - herkästi veteraanien saavutusten vähättelyksi ja sodanaikaisten päättäjien mustamaalaamiseksi. Tuntuu kuin useat tutkijat seuraisivat edelleen orjallisesti päämajan propagandaosaston 13.3.1940 laatimaa ohjetta, jossa hallitus antoi oman, Häikiön näkemystä täsmälleen vastaavan tulkintansa ratkaisuistaan ja jonka valistusupseerien piti sopivaksi katsomallaan tavalla välittää kotiutettavalle miehistölle. Ohjeen loppu kuului näin:

"Sotilaat tuntevat kurin välttämättömyyden. Kuri, itsehillintä ja vaikeneminen ovat nyt ensiluokkaisen tärkeitä, koska muussa tapauksessa tuotettaisiin maalle suuria vaaroja. Kaikki ajatukset ja teot on keskitettävä maan jälleenrakennustyöhön ja puolustusvalmiutemme edelleen kehittämiseen."

Suurin osa tämän propagandaohjeen kuulijoista, talvisodan sankareista, on jo kuollut, mutta heitä rintamalta kotiin saatellut ohje elää ja voi hyvin.



Heikki Ylikangas

vauhdissa kirjoitti:

http://www.helsinki.fi/~hylikang/haikio.htm

Aikalailla ihmeellisesti Heikki tulkitsee asioita.

Martti Häikiö ja talvisodan rauha


On tervehdittävä ilolla sitä, että talvisodan aikaisista Suomen johdon valinnoista jaksetaan edelleen keskustella. Keskustelua ei totisesti liiemmin harrasteta. Vaikeneminen on paljon tavallisempaa - jollei sitten löydy niin 'hyvää vihollista', että kritikoiminen koetaan turvalliseksi. Silloinkaan tosin ensisijaisena tavoitteena ei ole keskustelu lähteiden pohjalta vaan oman paikan ottaminen rivissä ja sen manifestoiminen ulospäin.



Kirjassaan "Historia ja väärät profeetat" - kuvaava nimi - dosentti Martti Häikiö tekee juuri näin. Hän on löytänyt joukon sopivia kohteita mutta koettaa vaimentaa etukäteen näiden vastakritiikkiä kehumalla asianomaisia "eturivin" historiantutkijoiksi". Minun osaltani hän on valinnut jonkin verran kyseenalaisemman keinon, vaikka tavoite on toki sama. Hän syyttää minua liian kärjekkäistä vastineista, mutta ei näe samaa moitittavuutta polemiikin aloittaneiden sävyssä - ehkä siksi, että ylilyönneissä kiistatta häviän vastapelureilleni. Yleensähän vastine asettuu samalle tasolle kuin sen aihekin. Silti toki myönnän, että minunkin olisi monasti ollut viisainta vastata niin kuin kunnon sotamies Shvejk vastasi luutnantille, joka nimitteli häntä naudaksi: "Olen nöyrimmästi nauta Teidän jalosukuisuutenne," sanoi Shvejk.

Kritikoidessaan tulkintaani Häikiö ei kunnioita tutkimuksellisen keskustelun perusperiaatteita. Kriitikolla on oltava a) uusia lähteitä tai b) hänen on annettava toinen selitys niille lähdetiedoille, joihin vastustettava tulkinta nojaa, ja c) hänen on ennen muuta otettava lähtökohdakseen tuorein niistä kirjoituksista, joissa kohteena oleva selitys on rakenneltu. Näistä pelisäännöistä ei Häikiö piittaa. Hänellä ei ole uusia lähteitä eikä hän edes mainitse niitä lähdetietoja, jotka ovat tulkintani perusta. Häikiön olisi kannattanut seurata omaa ohjettaan, jonka hän antaa omassa suhteellisen jyrkkäsävyisessä hänen Nokia-historiaansa koskevassa vastineessani Kauppalehdessä 22.10. Siinä Häikiö sanoo näin:

"Koko tekstissäni on yksityiskohtaiset lähdeviitteet, joten joka muuta väittää, on velvollinen osoittamaan lähteeni riittämättömiksi ja dokumentoimaan omat väitteensä paremmin."

Kaiken lisäksi Häikiö ei puhu sanaakaan uusimmasta ja laajimmasta (108 sivua), perusteellisin lähdeviittein varustetusta artikkelistani "Suomi ja Saksa talvisodasta välirauhaan". Artikkeli sisältyy vuonna 2001 julkaistuun teokseeni "Tulkintani talvisodasta" (WSOY). Kirja on edelleen kirjakaupoissa saatavana.

Niinpä ei ole ihme, että Häikiön kritiikki latistuu pelkiksi väittämiksi, joita ryydittää rannaton jossittelu ja muunlainen jälkiviisaus. Sellaisena hänen puheenvuoronsa ei ansaitsisi vastinetta lainkaan. Kyseessä on pamfletti, journalistiseksi luokiteltava julkaisu. Kun Häikiö kuitenkin vetoaa yhteen tutkimukseenkin (Lasse Laaksonen, Todellisuus ja harhat, 1999) ja kun hän toteaa, että minun johtopäätöksiäni "eivät käytettävissä olevat lähteet tue", katson aiheelliseksi kommentoida näin kotisivuni puitteissa hänen kritiikkiään. Teen sen mahdollisimman tiivistetysti.

Häikiö väittää, että Ranskan ja Englannin tarjoamaa länsiapua todellisuudessa usein kyselyin ja tiedusteluin pyydettiin, vaikka virallista avunpyyntöä ei koskaan esitettykään. Väite on perätön. Häikiö sekoittaa sotilaallisen ja materiaalisen avun. Länsivallat asettivat sotilaallisen apunsa ensimmäiseksi ja nimenomaiseksi ehdoksi sen, että Suomi apua virallisesti pyytäisi Kansainliiton 16. artiklaan vedoten. Ilman sitä ne eivät katsoneet voivansa käyttää väkivaltaa kauttakulusta kieltäytyviä Norjaa ja Ruotsia vastaan, pyynnön jälkeen kyllä. (Tämän Saksankin lehdet myönsivät.) Suomi oli pyytänyt KL:n jäsenmailta vain materiaalista apua, ei sotilaallista. Saksalle annettiin tästä erityinen vakuutus (UM:n sähke Wuorimaalle 14.12.1939). Siinä korostetaan, ettei materiaalisen avun pyytäminen ollut "pienimmälläkään tavalla Saksanvastainen" vaan Suomi pyrki edelleen "jatkavan hyvien suhteiden ylläpitoa Saksaan." Ohje loppuu lauseeseen: "Annamme suuren arvon Saksan hyväntahtoiselle suhteutumiselle meihin."

Yhtä väärässä Häikiö on painottaessaan, että (sotilaallisesta) avunpyynnöstä luopuminen johtui kestämättömästä rintamatilanteesta. Todellisuudessa länsivallat esittivät tarjouksensa epävirallisesti jo tammikuussa 1940 (jolloin hallitus otti siihen kantaa) ja virallisesti 5.2.1940 eli siinä vaiheessa, jossa rintamatilanne oli suorastaan hyvä. Osaksi juuri vahvan rintamatilanteen vuoksi Suomi reagoi tarjoukseen nuivasti. Ensi sijassa piti koettaa selviytyä omin voimin, sitten turvautumalla Ruotsin apuun. Vasta jos nämä keinot pettäisivät, voitaisiin hyväksyä sotilaallinen länsiapu.

Torjumisen syynä ei ollut avun merkityksettömyys. Radiopuheessaan 13.3.1940 ulkoministeri Väinö Tanner totesi sotilasjohdon perehtyneen lännen tarjoukseen tarkoin ja havainneen sen "kaikin puolin tehokkaaksi". Lausunto on yhdistettävissä Tannerin hallituksessa 25.2. esittämään toteamukseen, jonka mukaan länsivaltojen suunnittelema Bakun öljykenttien pommitus "panisi Venäjän polvilleen". Kimmo Rentola toteaa tästä uhasta (Kallis toveri Stalin, 2002, s. 75; vrt. G.Gorodetsky, Die grosse Täuschung, 1999, s. 38-41):

"Britannialla ja Ranskalla oli kyky iskeä erittäin vaarallisesti Turkin avulla ja ilmankin sitä pommittamalla Syyriasta ja Irakista käsin Bakun öljykenttiä, joilta oli peräisin 90 prosenttia Neuvostoliiton tuottamasta kerosiinista ja 96 prosenttia bensiinistä. Se oli kuolettava uhka."

Sitä paitsi länsivaltain lentokoneita olisi saatu ilmateitse Suomeen muutamassa päivässä tuhoamaan venäläisten ruuhkautuneita huolto- ja sotilaskolonnia Kannaksella. Lyhyesti sanoen apu arvioitiin tehokkaaksi, mutta silti se torjuttiin.

Tämä päätelmä ei muuksi muutu vetoamalla Lasse Laaksosen em. väitöskirjaan. Kirja käsittelee sodan lopun rintamatilannetta ja on todella monin osin ansiokas tutkimus. Koska siinä on rajattu poliittinen kenttä tarkastelun ulkopuolelle, Laaksonen ei noteeraa lainkaan sitä, että Mannerheim vielä 8.3. ehdotti Tannerille länsiavun pyytämistä ja että Mannerheim sekä 29.2. että 9.3. henkilökohtaisesti painostaen pakotti - poliittisen johdon toivomusta noudattaen - komentajansa vaatimaan välitöntä rauhaa. Joissakin kohdin tutkimuksellinen ote Laaksosella horjuu niiltäkin osin, jotka hän valinnut analyysinsä kohteeksi. Laaksonen leimaa rintamatilannetta sodan viimeisinä päivinä koskevat hiukankin valoisat ja myönteiset raportit "jälkijättöisiksi", "kaunistelluiksi", "tarkoitushakuisiksi" tai "subjektiivisiksi" ja moittii niitä jopa siitäkin, että ne eivät "perustu empiiriseen tutkimukseen." A.F. Airon ja Kustaa Tapolan hän katsoo optimistisissa lausunnoissaan syyllistyneen "selvään vääristelyyn". Miksi nämä vastuunalaiset korkeat upseerit olisivat sen tehneet, jää avoimeksi. Itse Laaksonen sortuu ilmeiseen jossitteluun arvioidessaan, että rintamat olisivat murtuneet viikossa parissa, joka tapauksessa ennen kelirikkoa.

Mutta olipa rintamatilanne sodan lopussa toivoton tai ei, se ei ratkaise kysymystä, miksi sotilaallinen länsiapu torjuttiin. Apu torjuttiin, kuten sanottu, jo rintamatilanteen ollessa hyvä ja torjuttiin Tannerin (ei minun niin kuin Häikiö esittää) usein toistamin sanoin siksi, että apu oli riittämätöntä ja myöhästyvää ja että se olisi vienyt Suomen länsivaltain rinnalla suursotaan ja pitänyt siellä sodan epävarmaan loppuun saakka. Jos pelko joutumisesta mukaan suursotaan olisi ollut todellinen syy, se olisi estänyt avun pyytämisen myös siinä tapauksessa, että Norja ja Ruotsi olisivat suostuneet kauttakulkuun, josta kieltäytyminen esitettiin sodan päätyttyä keskeisten päättäjien suulla avunpyynnöstä luopumisen syyksi.
Sitä paitsi yhtymistä suursotaan ei kaihdettu kesällä 1941.

Todellinen syy sotilaallisen länsiavun torjumiseen oli todistettavasti toinen. Kun talvisota vastoin odotuksia syttyi, muistettiin Saksan marsalkka Hermann Göringin ennen sotaa antamat salaiset viestit, joiden mukaan Suomen pitäisi sodan välttääkseen suostua Neuvostoliiton asettamiin ehtoihin. Aikanaan Suomi saisi kaiken korkoineen takaisin. Pääministeri Risto Ryti viittasi Göringin varoitteluihin hallituksen istunnossa 4.12.1939 ja lähetti vähän myöhemmin entisen presidentin P.E. Svinhufvudin ja entisen pääministerin T.M. Kivimäen Berliiniin. Miesten tehtävänä oli saada Saksasta aseita tai maa rauhan välittäjäksi tai peräti suostumaan interventioon Suomen hyväksi. Hankkeeseen kiinnitettiin hallituksessa ja sen luotetussa lähipiirissä suuria toiveita, mutta kumpikaan läheteistä ei päässyt yhdenkään merkittävän saksalaisen puheille. Saksa pelkäsi, että Moskova leimaisi sen epäluotettavaksi sopimuskumppaniksi, minkä seurauksena uhka kahden rintaman sodasta kasvaisi, se uhka, joka elokuun 1939 Ribbentrop-sopimuksella oli estetty. Siitä "jäänkylmä" virallinen politiikka Suomea kohtaan.

Tilanne muuttui vasta, kun Summa 12.3. 1940 murtui ja pakotti Suomen armeijan luopumaan Mannerheim-linjasta. Tanner totesi (hallitus 15.2.), että yksin ei enää pärjätä, että Ruotsi ei anna tehokasta apua ja että näin ollen "ei ollut muuta keinoa kuin antaa asiain mennä länsivaltojen haluamaan suuntaan". Lausunto oli tarkoituksella näin epämääräinen, koska Tanner välittömästi sen jälkeen johdatteli Saksan lähettilään uskomaan, että Suomi ei tekisi rauhaa vaan pyytäisi lännen apua. Lähettiläs Vipert von Blücher raportoi asiasta huolestuneena sähkeitse Berliiniin 17 ja 20.2. sekä vielä 22.2. varoitellen samalla, että operaatio koituisi Saksalle suureksi vahingoksi, koska Norja ja Ruotsi tuskin tekisivät länsijoukoille vastarintaa ja koska Itämeren jäätymisen vuoksi vastatoimet jäisivät tehottomiksi.

Berliinissä pelästyttiin toden teolla. Nyt avautuivat ovet myös T.M. Kivimäelle. Ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö Franz Weizsäcker otti Kivimäen vastaan 19.2. ja sai tältä Suomen johdon viestin, jonka mukaan vallitseva tilanne pakotti Suomen ottamaan apua sieltä, mistä se sitä saisi. (Suomen Saksan-lähettiläs A.A.Wuorimaa esitti saman asemapaikallaan Ruotsin lähettiläälle.) Ilmoitus lisäsi saksalaisten hermostumista, Avunpyynnön seurauksena Saksa oli vaarassa menettää niin Ruotsin malmin kuin Bakun öljynkin. (Tämä länsivaltojen tarkoitus Suomessa hyvin tiedettiin.) Kenraali Nikolaus von Falkenhorst komennettiin kiireesti "Suomen tuntijana" Reiniltä sähkeellä 20.2. päämajaan Hitlerin puheille. Päivä tätä tapaamista myöhemmin eli 22.2. paljastuivat Hitlerin ja Falkenhorstin neuvottelujen tulokset. Göring kutsui Kivimäen luokseen ja kehotti Suomea tekemään rauhan ehdoista välittämättä, koska "lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan", jolloin "Suomi saa kaiken korkoineen takaisin".

Tiedot näistä lausumista perustuvat osaksi muistelmiin, osaksi hallituksen pöytäkirjamerkintöihin, mutta niiden täytyy pitää paikkansa ennakoitua Saksan-Neuvostoliiton sotaa myöten. Tämän osoittaa hallituksen reagointi niihin, mikä tässä on ratkaisevaa - ei se, missä tarkoituksessa viesti Suomeen toimitettiin. Heti kun Kivimäen viesti (24.2.) pää- ja ulkoministerille tuli, hallitus kutsuttiin (25.2.) koolle ja Ryti ja Tanner ryhtyivät hartiavoimin ajamaan rauhaa läpi. He torjuivat vain ehtoihin liitetyn avunantosopimuksen, koska Tannerin mukaan "se sitoisi meitä kovasti, jonkin ajan perästä kenties sotaan Saksaa vastaan." Ryti jätti sanan 'kenties' pois. Hän lausui:

" Olen samaa mieltä kuin ministeri Tanner, että avunantosopimus on ehtojen vaarallisin kohta. Se johtaisi meidät sotaan Saksaa vastaan, sillä sen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys ei ole kestävä. Täytyy koettaa hoitaa asioita siten, että saadaan mobilisoiduksi kaikki diplomaattiset ja sotilaalliset voimat avuksemme." "Kaikilla diplomaattisilla ja sotilaallisilla voimilla" Rytin täytyi tarkoittaa Saksaa. Jatkossa Ryti näet ilmaisi kantansa yksiselitteisemmin. Hän sanoi:

"Ehdotan, että ulkoministeri heti, vielä tänään, lentää Tukholmaan ja ottaa suoran yhteyden Staliniin. Hänelle olisi huomautettava, että meille epäedullinen väkivaltarauha ei saattaisi tulla pysyväksi, koska olisi pelättävää, että Suomi yrittäisi käyttää ensimmäistä soveliasta tilaisuutta, jolloin Venäjä on vaikeuksissa, saadakseen aikaan muutoksen siihen."

Rytiä ei voi ymmärtää siten, että hän otaksui länsivaltain tuottavan Venäjälle ahdingon, sillä siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt kannattaa länsivaltain sotavoimien välitöntä kutsumista avuksi. Sitä hän ei tehnyt; hän oli sodan alusta saakka penseä länsivaltain tarjoukseen nähden mutta innokas painostamaan Saksaa, jonka upseeripiireistä saamanaan vaikutelmana A. A. Wuorimaa oli vähän aikaisemmin raportoinut Tannerille näin (Rytin kokoelma, kansio 20):

"Saksalais-venäläinen sopimus on vain olosuhteiden pakosta syntynyt sopimus, jolla ei ole kestävää luonnetta, vaan vapauduttuaan voitokkaasti lännestä, tulee Saksa kääntymään itää vastaan ja järjestämään olot siellä uudelleen."

Yksinään Wuorimaa viesti oli jokseenkin merkityksetön, Göringin sanomaan yhdistettynä sen paino kasvoi. Joka tapauksessa Rytin epäluottamuksesta Ruotsin ja länsivaltain apuun todistaa hänen kannanottonsa 29.2. Ryti sanoi:

"Vaikka saisimme apua Ruotsista ja vaikka länsivaltojen apu pääsisi perille, eivät ne edes yhdessä riittäisi samaan aikaan ratkaisua meidän eduksemme. Emme pystyisi valtaamaan takaisin Kannasta."

Tässä valossa eli ainakin Rytin ja Tannerin katsannossa vain Saksa, joka suunnitteli sotaa Neuvostoliittoa vastaan, saattoi antaa Karjalan Suomelle takaisin. Varovaisena tunnetun Rytin rohkeat kannanotot voi ymmärtää vain juuri tulleen Göringin viestin pohjalta. Rytiä inspiroi äkisti kasvanut luottamus Suomen selviytymiseen. Tältä pohjalta selittyy sekin, että Tanner sai tehtäväkseen Ruotsin painostamisen. "Ruotsi on pantava seinää vasten", uhosi Ryti tavalla, joka ei ollut ollut hänelle sitä ennen ominainen. Mahtavan Saksan kädenojennus, jota oli kuukausia tavoiteltu, tuntui pelastavan maan kuilun partaalta. Välttämättömyys salata ilmoitus, jotta se ei vuotaisi venäläisten tietoon, pakotti Rytin ja Tannerin ilmaisemaan Göringin viestin kuin omina pohdintoinaan tai joka tapauksessa ilman selvitystä sen lähteestä. Viestin salaamista venäläisiltä oli Göring helposti ymmärrettävistä syistä ankarasti teroittanut. Juuri se, että Tanner ja Ryti salasivat lähteensä, osoittaa heidän ottaneen viestin vakavasti. Muuten he olisivat tietojensa alkuperän hallitukselle paljastaneet, niin kuin paljastettiin ne kirjeet, jotka Göring lähetti ennen talvisotaa.

Näistä hallituksen kokouksissa esitetyistä lausumista voidaan nähdäkseni vetää vain yksi johtopäätös. Oli tehtävä rauha - rauha Saksan ja Neuvostoliiton välirikon varalta - ja tehtävä ehdoista välittämättä siinä tarkoituksessa, että kyettäisiin hankkimaan menetetyt alueet takaisin. Armeija oli säästettävä tätä varten. Tämän johtopäätöksen varmistaa Rytin repliikki (28.2.):

"Parempi säilyttää armeija taistelukykyisenä ja maa hävitykseltä, niin että edullisten tapahtumien sattuessa olemme siinä kunnossa, että itsekin merkitsemme jotakin. Parempi alkaa maan jälleenvaltaus Viipurista kuin Torniosta". Tätäkään lausumaa ei voida mitenkään tulkita niin, että länsivallat järjestäisivät nuo "edulliset tapahtumat". Jos niin olisi ajateltu, apua olisi pitänyt pyytää heti, kun länsivallat sitä tarjosivat. Joka tapauksessa näiden lähdetietojen valossa Häikiön kanta, jonka mukaan "Saksaan nojaavaa revanssisuunnitelmaa ei talvisodan rauhaan johtaneista pohdinnoista löydy", osoittaa joko perehtymättömyyttä kyseisiin lähteisiin tai sitten sellaista ennakkoasennetta, jota ei voi tutkimuksellisin keinoin murtaa.

Olen edellä monin kohdin siteerannut suoria lausumia hallituksen kokousten pöytäkirjamuistiinpanoista. Kuvaavaa on, että Jukka Tarkka ei ole löytänyt (HS 23.10.) näistä samoista muistiinpanoista, ei edes rivien välistä, vihjettäkään suuntaan, joka tukisi tulkintaani. Pidän toteamusta lyhyesti sanoen käsittämättömänä. On mielestäni mahdotonta - tutkimuksellisessa analyysissä - tulkita Rytin lausuntoja Neuvostoliiton ja Saksan tulevasta välirikosta, Venäjän joutumisesta vaikeuksiin ja länsivaltain ja Ruotsin kyvyttömyydestä tuoda Karjala takaisin muutoin kuin siten, että tarkoituksena oli valloittaa menetetyt alueet takaisin Saksan ja Neuvostoliiton välisen tulevan sodan yhteydessä. Siis rauha - välirauha niin kuin Ryti ilmoitti 29.2. - uuden sodan varalta. Tämä ratkaisu edellytti uskoa Saksan voittoon ja Englannin et Ranskan tappioon, jota - siis länsivaltain tappiota - muun muassa useissa Tannerin lausunnoissa vain hiukan peitellysti enteiltiin.

Länsivaltain avuntarjous torjuttiin viime kädessä siksi, että se olisi vienyt Suomen väärään leiriin, häviäjien leiriin. Se oli tietysti otaksumaa, laskelmointia, tulevaisuuden ennakointia, mutta Suomen vastuullinen johto ei voinut tehdä eteen tulevia valintojaan ottamatta kantaa tuohon itsessään ratkaisevaan kysymykseen, siihen nimittäin, kumpi taisteleva puoli voittaisi sodan. Niin tekivät hallituksessa myös länsiavun vastaanottamista puolustavat ministerit (Hannula, Niukkanen ym.). Heidän lähtökohtanaan oli istunnoissa selkeästi julkituotu usko siihen, että länsivallat tulisivat sodan voittamaan ja sanelemaan rauhanehdot myös pienille maille.

Suomi seurasi johdonmukaisesti valitsemaansa linjaa rauhanteon jälkeenkin. Uuteen 27.3. 1940 nimitettyyn hallitukseen tuli ulkoministeriksi Rolf Witting, saksaa äidinkielenään puhuva professori. Kokouksessa Berliinissä 28.3. suomalaiset tiedustelivat saksalaisilta, kenelle he voisivat myydä selluloosansa ja saivat vastaukseksi, että Englantiin, koska Saksa ei sellua tarvinnut. Ilman Saksan lupaa ei siis katsottu voitavan kääntyä Englannin puoleen. Sensuuria tiukennettiin 1.4.1940, jotta saataisiin talvisodan poliittisiin ratkaisuihin liittyvä keskustelu ja niihin kohdistuva kritiikki estetyksi. Ryti teki päätöksen T.J. Kivimäen vaihtamisesta lähettilääksi Berliiniin liian saksalaisvastaisena pidetyn Wuorimaan tilalle. Myöhemmin, joulukuussa 1940, kenraali Paavo Talvela kiitteli Göringiä neuvosta, jonka tämä oli antanut talvisodan aikana ja jota Suomi oli noudattanut.

Siinä pähkinänkuoressa tapahtumain kulku. Yksityiskohtaisempi dokumentoitu esitys on löydettävissä Häikiön ohittamasta kirjastani "Tulkintani talvisodasta".

Häikiön puheenvuoro on jälleen kerran itsessään murheellinen osoitus suomalaisen historiantutkimuksen "suomettumisesta", ei tosin juuri sellaisesta suomettumisesta kuin U.K.Kekkosen aikaan. Talvisodan aiheellisesti ylistelty yksimielisyys on tutkimukselle suunnattomaksi vahingoksi ulotettu koskemaan myös aihetta käsittelevää historiantutkimusta. Silloisten poliittisten päättäjien heti sodan jälkeen antamisista selityksistä tekemisilleen ja tekemättä jättämisilleen on pidetty ja pidetään yhä kouristuksenomaisesti kiinni. Lojaliteettijulistukset korvaavat asiakirjoista ponnistavat tutkimukselliset analyysit. Kriittinen lähteisiin nojaava ote koetaan - tai leimataan - herkästi veteraanien saavutusten vähättelyksi ja sodanaikaisten päättäjien mustamaalaamiseksi. Tuntuu kuin useat tutkijat seuraisivat edelleen orjallisesti päämajan propagandaosaston 13.3.1940 laatimaa ohjetta, jossa hallitus antoi oman, Häikiön näkemystä täsmälleen vastaavan tulkintansa ratkaisuistaan ja jonka valistusupseerien piti sopivaksi katsomallaan tavalla välittää kotiutettavalle miehistölle. Ohjeen loppu kuului näin:

"Sotilaat tuntevat kurin välttämättömyyden. Kuri, itsehillintä ja vaikeneminen ovat nyt ensiluokkaisen tärkeitä, koska muussa tapauksessa tuotettaisiin maalle suuria vaaroja. Kaikki ajatukset ja teot on keskitettävä maan jälleenrakennustyöhön ja puolustusvalmiutemme edelleen kehittämiseen."

Suurin osa tämän propagandaohjeen kuulijoista, talvisodan sankareista, on jo kuollut, mutta heitä rintamalta kotiin saatellut ohje elää ja voi hyvin.



Heikki Ylikangas

Muuan sotahistorioitsija on todennut, että Ylikankaan tulkintaa ei ole kannattanut yksikään järjissään oleva historioitsija. Sosiologi Sari Näre on tehnyt sen kirjassa "Ruma sota". On vain pääteltävä, onko Näre järjissään ja onko hän historioitsija?