Perustietoa

1. Mikä tai mitä oli holocaust?

Holocaust oli natsien sekä näiden liittolaisten ja myötäilijöiden toimeenpanema arviolta kuuden miljoonan juutalaisen murha. Saksan Neuvostoliittoon kesällä 1941 tekemän hyökkäyksen ja sodan loppumisen, joka Euroopan osalta tapahtui toukokuussa 1945, välisenä aikana natsi-Saksa myötäilijöineen pyrki jokaisen valtapiirissään asuvan juutalaisen surmaamiseen. Koska natsien harjoittama juutalaisten syrjintä alkoi jo Hitlerin valtaannoususta tammikuussa 1933, pitävät monet historioitsijat tätä holocaustin aikakauden alkuna. Juutalaiset eivät olleet Hitlerin hallinnon ainoita uhreja mutta he olivat ainoa ihmisryhmä, jonka natsit pyrkivät tuhoamaan täydellisesti.
2. Onko holocaust ainutlaatuinen tapahtumasarja historiassa?

Historia tuntee muitakin holocaustin kaltaisia tapahtumia mutta on erityispiirteitä, jotka monien tutkijoiden mukaan tekevät holocaustista ainutlaatuisen. Joukkomurhia, jopa miljoonia uhreja vaatineita ja yksittäisiin uskonnollisiin, kansallisiin tai sosiaalisiin ryhmiinkin kohdistuneita, on tapahtunut historiassa. Muutkin valtiot kuin natsi-Saksa, ovat käyttäneet leirijärjestelmää ja teknologiaa tappavien suunnitelmiensa toteuttamiseen ja myös juutalaisia on vainottu kautta historian.
Holocaustia voidaan kuitenkin pitää ainutlaatuisena tapahtumasarjana kahdestakin näkökohdasta: 1) Muihin ryhmiin kohdistamistaan menettelytavoista poiketen natsit pyrkivät surmaamaan kaikki juutalaiset kaikkialla ikään, sukupuoleen, uskonnolliseen vakaumukseen tai tekoihin katsomatta ja he valjastivat modernin hallintokoneiston tämän päämäärän saavuttamiseen.2) Natsien johto katsoi, että maailman vapauttaminen juutalaisista olisi hyödyllistä Saksan kansalle ja koko ihmiskunnalle, vaikka todellisuudessa juutalaiset eivät voineet aiheuttaa minkäänlaista uhkaa. Tämä ajatus, joka perustuu rasistiseen oppiin siitä, että juutalaiset ovat "vahingollinen rotu", johti ehkä voimakkaammin kuin mikään muu yksittäinen tekijä "lopullisena ratkaisuna" tunnetun ohjelman käynnistämiseen.
3. Kuinka paljon juutalaisia surmattiin holocaustin aikana? Kuinka se tiedetään? Ovatko murhattujen nimet tiedossa?


Page of testimony

"Page of testimony". Lomake, jolla Yad Vashem kerää tietoja holocaustin uhreiksi joutuneista.

Holocaustin aikana surmattujen juutalaisten tarkkaa lukumäärää ei ole tiedossa. Yleisesti puhutaan 6 miljoonasta ja viitataan korkea-arvoisen SS-upseerin, Adolf Eichmannin, esittämään arvioon. Suurin osa tutkimuksista vahvistaa uhrien luvun sijoittuvan viiden ja kuuden miljoonan välille. Varhaiset laskelmat vaihtelivat 5,1 miljoonasta (prof. Raul Hilberg) 5,95 miljoonaan (Jacob Leschinsky). Uudempi, professori Israel Gutmanin ja tri Robert Rozettin tekemä tutkimus arvioi juutalaisten uhrien lukumääräksi 5,59-5,86 miljoonaa, kun taas tri Wolfgang Benzin johtaman tutkimuksen esittämä arvio liikkuu 5,29 ja 6 miljoonan välillä.
Näiden arvioiden perustana on vertailu sotaa edeltäneen ja sodan jälkeisen ajan väestötilastojen ja -arvioiden välillä. Myös natsien asiakirjoja, joihin on osittain dokumentoitu tietoja toimeenpannuista kuljetuksista ja murhista, on käytetty arvioiden apuna.
Hall of Names
Hall of Names. Arkisto, johon yhä kerätään tietoja holocaustin uhreina kadonneista juutalaisista.

Arvioiden mukaan Yad Vashemista on löydettävissä tällä hetkellä yli 4 miljoonan uhrin nimet. Tämä luku perustuu pääosin n. 2 miljoonaan ns. todistuskaavakkeeseen (Pages of Testimony), joihin on usein talletettu tietoa useammasta kuin yhdestä holocaustin aikana kadonneesta juutalaisesta. Kesäkuun alkuun 1999 mennessä yli 1,6 miljoonaa todistuskaavaketta on talletettu digitaaliseen muotoon. Tämän lisäksi on olemassa tuhansia muita dokumentteja, joissa esiintyy nimiä holocaustin ajalta. Monet näistä ovat holocaustin kuolonuhreja. Tämä dokumenttiaineisto odottaa vielä läpikotaista tutkimusta ja kokoamista tietokantaan. Projektin päämääränä on kyetä tarjoamaan jokaisesta yksittäisestä uhrista niin paljon tietoa kuin mahdollista.
4. Kuinka paljon juutalaisia surmattiin kussakin maassa?

Koska kaikista natsi-Saksan vaikutuspiirissä olleissa maissa surmatuista juutalaisista ei ole yksiselitteisiä tilastoja ja koska maiden rajat siirtyivät useaan otteeseen ennen sotaa, sen aikana ja vielä jälkeenkin, on uhrien lukumääristä vaikea antaa yksiselitteisiä maakohtaisia tietoja. Seuraavat tiedot on otettu Encyclopedia of Holocaust -teoksesta, joka perustuu Yad Vashemissa tehtyyn tutkimustyöhön. Teos antaa myös lisäselityksiä luvuille, jotka tässä esitetään maakohtaisesti jaoteltuina.
Arvioidut uhrien määrät holocaustin aikana

MAA
   

JUUTALAISVÄESTÖ ENNEN SOTAA
   

UHREJA VÄHINTÄÄN
   

UHREJA ENINTÄÄN
Belgia    65,700    28,900    28,900
Bulgaria    50,000    0    0
Böömi ja Määri    118,310    78,150    78,150
Eesti    4,500    1,500    2,000
Hollanti    140,000    100,000    100,000
Italia    44,500    7,680    7,680
Itävalta    185,000    50,000    50,000
Jugoslavia    78,000    56,200    63,300
Kreikka    77,380    60,000    67,000
Latvia    91,500    70,000    71,500
Liettua    168,000    140,000    143,000
Luxemburg    3,500    1,950    1,950
Neuvostoliitto    3,020,000    1,000,000    1,100,000
Norja    1,700    762    762
Puola    3,300,000    2,900,000    3,000,000
Ranska    350,000    77,320    77,320
Romania    609,000    271,000    287,000
Saksa    566,000    134,500    141,500
Slovakia    88,950    68,000    71,000
Suomi    2,000    7    7
Tanska    7,800    60    60
Unkari    825,000    550,000    569,000
Yhteensä    9,796,840    5,596,029    5,860,129
Pyöristetty luku    9,797,000    5,596,000    5,860,000


5. Ketkä muut joutuivat natsien uhreiksi? Miten heidän kohtalonsa muistutti juutalaisten kohtaloa? Entä missä suhteessa se oli erilainen?

Lukuisat ihmiset joutuivat natsihallinnon uhreiksi poliittisista, sosiaalisista tai rodullisista syistä. Ensimmäisten poliittisista syistä vainottujen joukossa olivat saksalaiset itse. Monet kuolivat keskitysleireissä mutta useimmat kuitenkin vapautettiin sen jälkeen kun heidät oli henkisesti muserrettu. Mielisairauksista tai fyysisestä vammaisuudesta kärsineitä saksalaisia surmattiin "eutanasia-ohjelman" kohteina. Muita saksalaisia vangittiiin homoseksuaalisuudesta, rikollisuudesta tai sopeutumattomuudesta syytettynä. Vaikka nämä joutuivatkin brutaalin kohtelun uhreiksi ei heitä kuitenkaan määrätty juutalaisten tavoin täydellisesti tuhottaviksi.
Mustalais- eli romaniväestön suhteen natsihallinnon politiikka oli ailahtelevaa. Laajentuneessa Saksassa yhteiskuntaan mukautuneet romanit nähtiin sosiaalisesti vaarallisina ja heidät pyrittiin surmaamaan, kun taas miehitetyssä Neuvostoliitossa yhteiskuntaan sulautuneet romanit välttyivät vainoilta mutta vaeltavaan elämäntapaan pitäytyvät surmattiin.
Puolan, Venäjän, Ukrainan, Jugoslavian, Tsekkoslovakian ja Bulgarian kansat joutuivat niinikään vaihtelevan menettelyn kohteiksi vaikka rodullisesti heidät kaikki määriteltiinkin alempiarvoisiksi. Slovakit, kroaatit, bulgarialaiset ja monet ukrainalaisista olivat natsien liittolaisia. Venäläisiä sotavankeja kuoli välinpitämättömyyden ja kovan työn seurauksena mutta myös murhattuina natsihallinnon rasismin ja kommunistivihan uhreina. Natsien suunnitelmat puolalaisten suhteen eivät tähdänneet hävittämiseen. Puolalaiset "ulkoisilta piirteiltään saksalaiset" lapset tuli kasvattaa saksalaisiksi, älymystö ja johtajat murhata kapinan estämiseksi ja loput kansasta alistaa saksalaishallinnon alle.



Tie kohti kansanmurhaa

6. Milloin ja miten natsit nousivat valtaan?

Vastoin yleistä kuvitelmaa Hitler ei noussut valtaan kumoamalla demokraattisesti valittua hallitusta terroritoimin. Häntä ei myöskään valittu johtoon saksalaisten äänestäjien selkeällä vaatimuksella. Pikemminkin voidaan sanoa, että hän pääsi valtaan käsiksi presidentti Hindenburgin nimitettyä hänet valtakunnankansleriksi 20. tammikuuta 1933. Tuohon kohtalokkaaseen päivään mennessä ei natsipuolue sen paremmin kuin Hitler henkilökohtaisestikaan ollut päässyt lähellekään yksiselitteistä vaalivoittoa. Viimeisissä demokraattisissa vaaleissa marraskuun 6. päivänä 1932 natsipuolue, joka kyllä oli puolueista voimakkain, itseasiassa menetti suosiotaan ääniosuuden laskiessa edellisten heinäkuun 31 päivänä 1932 pidettyjen vaalien 37,3 prosentista 33,1 prosenttiin.
Päästyään valtaan käsiksi Hitler ja hänen liittolaisensa eivät aikailleet ryhtyessään laajentamaan valtansa perustuksia ja purkamaan demokraattista perustuslakia pala palalta. Ratkaiseva merkkipaalu oli ns. "valtalaki", joka antoi hallitukselle vallan säätää lakeja ilman parlamentin tai presidentin suostumusta. Saksalaisten osavaltioiden (Länder) itsehallinto lakkautettiin 31.3.1933 säädetyllä lailla. Natsien vallankaappaus oli täydellinen, kun 14. heinäkuuta 1933 astui voimaan "Laki uusien poliittisten puolueiden kieltämisestä" ja sen seurauksena natsipuolueesta tuli ainoa laillinen poliittinen puolue Saksassa.
7. Miten natsit kohtelivat juutalaisia ensimmäisinä valtaannousunsa jälkeisinä vuosina?


Sanomalehti
Julius Streicherin julkaisema Der Stürmer -lehti oli natsien keskeisiä propagandakanavia juutalaisvihan istuttamiseksi kansaan. Streicher sai Nürnbergissä kuolemantuomion. "Juutalaiset ovat onnettomuutemme" kuului iskulause jokaisen numeron etusivulla.

Sotaa edeltäneen ajan juutalaisvainot Saksassa tapahtuivat varsin toisenlaisissa olosuhteissa kuin tuhoamishanke sodan aikana. Natsipolitiikan päämäränä ensimmäisten vuosien aikana ei vielä ollut juutalaisten fyysinen tuhoaminen vaan lähinnä heidän sosiaalinen ja taloudellinen eristämisensä ja karkottamisensa Saksan maaperältä. Näiden päämäärien tavoittelussa hallintokoneisto oli vielä sellaisten sisäisten ja ulkoisten estojen alainen, jotka jarruttivat antisemiittisten toimien brutaaliutta. Suurin osa antisemiittisistä toimista toteutettiin täysin julkisesti maailman silmien edessä. Tyypillisiä muotoja olivat syrjivä lainsäädäntö, taloudellisten edellytysten riisto, julkiset häpäisyt, hallinnollinen haitanteko ja sosiaalinen eristäminen eivätkä vielä niinkään ruumiillinen kidutus tai murhat.
Natsipolitiikan erityispiirre sotaa edeltäneinä vuosina oli painostuksen ja olosuhteiden normalisoinnin sekä antisemiittisen paineen kiristämisen ja helpottamisen hämmentävä vaihtelu. Kiihkeiden antisemitismin hyökyjen vastapainona oli pitkähköjäkin petollisen seesteisyyden aikoja.
Yleisesti voidaan todeta sotaa edeltäneen ajan antisemiittisen toiminnan huipentuneen kolmessa kohden:
1. Boikottikampanja 1. päivänä huhtikuuta 1933 ja sitä seuranneet juutalaisiin julkisen sektorin työntekijöihin ja tiettyihin ammatinharjoittajiin kohdistuneet rotulait.
2. Nürnbergin lait 15. syyskuuta 1935, jotka löivät lopulisen pisteen juutalaiselle emansipaatiolle (tasa-arvopyrkimykselle) Saksassa ja määrittelivät juutalaisuuden rodullisin termein.
3. Valtionhallinnon organisoima marraskuun 9. ja 10. päivän välisen yön pogromi 1938, niinkutsuttu Kristallnacht eli Kristalliyö.
8. Kuinka juutalaiset reagoivat sotaa edeltäneen ajan vainoon natsien hallitsemassa Euroopassa?

Saksan juutalaisyhteisö, natsihallinon ensimmäinen uhri, oli eräs vanhimmista juutalaisyhteisöistä Euroopassa. Vuoteen 1933 saakka Saksan juutalaisia oli laajasti pidetty todellisena malliesimerkkinä tasa-arvopyrkimysten toteutumisesta sekä juutalaisten ja heidän ei-juutalaisen ympäristönsä luovasta vuorovaikutuksesta. Suurin osa Saksan juutalaisista piti itseään yhtä saksalaisina kuin kuka tahansa heidän kristityistä maanmiehistään. Noin 12 000 heistä oli kaatunut ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä rakastamansa maan edun ja kunnian puolesta.
Ensimmäisinä päivinä vainojen puhjettua heidän oli vaikea käsittää miten kukaan voisi riistää heiltä heidän oikeuksiaan ja identiteettiään saksalaisina ja että he voisivat joutua hylkiön asemaan omassa maassaan. "Saksa pysyy Saksana", totesi juutalaisten enemmistöä edustaneen Juutalaisuskoisten Saksan kansalaisten keskusneuvoston sanomalehden pääkirjoitus. "Kukaan ei voi riistää meiltä meidän koti- ja isänmaatamme."
Ideologisen vedenjakajan toisella puolella Saksan sionistit, jotka eivät koskaan olleet uskoneet saksalais-juutalaisen synteesin todellisiin mahdollisuuksiin, näyttivät paremmin sopeutuneilta uuteen aikaan. Päinvastoin kuin monet muut, he eivät nähneet natsihallintoa vain väliaikaisena takaiskuna emansipaatiolle eivätkä odottaneet sen kaatuvan itsestään. Hekään eivät kuitenkaan kyenneet näkemään koko vakavuudessaan sitä uhkaa, jota natsihallinto juutalaisten olemassaololle merkitsi. Muiden juutalaisten tavoin heilläkin oli taipumus olettaa, että natsihallinnon vallankumouksellinen kiihko laantuisi ensimmäisten vallassaolokuukausien aikana ja ettei sen purema tulisi osoittautumaan niin pahaksi kuin sen haukku.
Ensimmäiset, jotka tiedostivat vaaran olivat ne syntyperältään juutalaiset, jotka toimivat aktiivisesti sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä ja tämän vuoksi olivat kaksinkertaisesti vainon, siis sekä poliittisen että rodullisen, kohteena.

Oleellinen piirre Saksan juutalaisten yhteisessä reagointitavassa oli juutalaisen tietoisuuden syveneminen ja juutalaisyhteisön sisäisten solidaarisuuden siteiden vahvistuminen vainon alla. Sionistiseen liikkeeseen lukeutuva lehtimies Robert Weltsch puki tämänkaipauksen sanoiksi artikkelisarjassaan, jonka otsikkona oli "Sano kyllä juutalaisuudelle." Natsiuhan edessä Saksan juutalaiset ylittivät vanhoja ristiriitoja ja onnistuivat luomaan uusia kattavia organisaation kehyksiä. Ensimmäisenä perustettiin (huhtikuussa 1933) "Avun ja jälleenrakennuksen keskuskomitea", joka koordinoi laajamittaisia toimia ahdistetun juutalaisyhteisön hyvinvoinnin puolesta. Syyskuun 17. päivänä 1933 syntyi "Saksan juutalaisten kansallinen edustajisto" ja se otti itselleen vastuun kaikenlaisesta poliittisesta edunvalvonnasta. Juutalaisen väestön ja taiteilijoiden kulttuurisia tarpeita koordinoi "Kulttuuriliitto" (Kulturbund), joka niinikään perustettiin 1933.
9. Miksi eivät useammat juutalaiset jättäneet Eurooppaa jo ennen sodan alkua?

Yksinkertaisin vastaus tähän on, että heillä ei yksinkertaisestiollut mihin mennä. Chaim Weizmannin kuuluisaa huomautusta lainaten: suhteessa Euroopan juutalaisiin maailma oli jakautunut kahtia: paikkoihin, joissa he eivät voineet elää ja paikkoihin, joihin he eivät voineet mennä. Keskeisten merentakaisten maiden tiukat maahanmuuttosäännökset juutalaispakolaisten suhteen heijastelivat maailmanlaajuista taloudellisten itsesuojelupyrkimysten värittämää asenneilmastoa, johon sekoittui muukalaiskammoa (ksenofobiaa) ja suoranaista antisemitismia. Presidentti Franklin Rooseveltin koollekutsuma kansainvälinen pakolaisasioiden konferenssi Evianissa (Ranskassa) heinäkuussa 1938 osoittautui täydelliseksi fiaskoksi.Yksikään edustettuna olleista 32 maasta ei tarjonnut mahdollisille Saksan ja Itävallan juutalaispakolaisille minkäänlaista toivoa.
Toinen selitys on, että antisemiittisen painostuksen katkonainen ja vaihteleva esiintyminen natsien vallassaolon ensimmäisinä vuosina antoi hämmentävän signaalin juutalaisille uhreille saaden heidän vaarantunteensa hiipumaan ja heidät tuudittautumaan uskoon, että pahin oli jo ohi. Juutalaisten paniikinomainen pako natsien hallitsemasta Euroopasta seurasi vasta kevään 1938 ja kyseisen vuoden maaliskuussa tapahtuneen Itävallan natsi-Saksaan liittämisen myötä.
10. Miksi eivät useammat juutalaiset paenneet Palestiinaan ennen sotaa?

Perussyynä on pidettävä Palestiinaan suuntautuvan maahanmuuton kontrollia, jota brittiläinen mandaattivalta harjoitti. Perusteluna käytettiin "taloudellisen maahanottamisen kapasiteetin" käsitettä, jolla juutalaisten maahanpääsyä rajoitettiin brittien omien imperiumin laajuisten ja strategisten etujen mukaisesti. Itseasiassa oli olemassa kolme laillista tietä päästä Palestiinaan ennen sotaa:
a) "Kapitalistiviisumeja" myönnettiin maahanmuuttajille, joilla oli omistuksessaan pääomaa vähintään 1000 Palestiinan punnan arvosta. Suhteuttaen: poliisin vuosiansio vuonna 1933 oli vähemmän kuin 50 puntaa.
b) Halutzim'it, nuoret sionistipioneerit, jotka olivat läpikäyneet ammatillisen - enimmäkseen maatalouteen suuntautuvan - koulutusjakson ulkomailla, saattoivat päästä maahan "työläisinä". Palestiinan hallitus määräsi työläisille myönnettyjen maahanmuuttolupien määrän puolivuosittain perustaen lupien määrän taulukoihin, jotka heijastelivat ajan taloudellista tilannetta ja erityisesti työttömyyden tasoa.
c) Omaiset eli Palestiinassa asuvien kanssa suorassa sukulaisuussuhteessa olevat.
Vuoden 1937 jälkeen Kuninkaallisen komission raportin seurauksena juutalaisten maahanmuuttoa rajoitettiin peittelemättömän poliittisesti. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että sionistinen liike, jonka ruumiillistuma oli Jewish Agencyn toimeenpaneva komitea, kyllä säännöllisesti taittoi peistä Palestiinan hallituksen myöntämien kiintiöiden suuruudesta mutta ei koskaan kyseensalaistanut menettelyä sinänsä. Rajoittamaton ja vapaa maahanmuutto olisi ollut ristiriidassa Agencyn käsityksen kanssa sionistisen päämäärän saavuttamisesta. Sen tuli tapahtua hitaan, orgaanisen kehityksen kautta, jossa sionistisen tavoitteen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset päämäärät Palestiinassa saisivat etusijan ohi juutalaisen yksilön tarpeiden.
11. Mitkä maat sallivat juutalaisten pakolaisten maahanpääsyn? Kuinka paljon kuhunkin maahan pääsi?

Merkittävin mertentakaisista maista, joka salli juutalaispakolaisten maahanpääsyn Hitlerin ensimmäisinä vallassaolovuosina oli Palestiinan brittiläinen mandaattihallintoalue. Tämä kuva kuitenkin muuttui merkittävästi vuoden 1936 jälkeen ja erityisesti vuonna 1938. Myöhemmin, pakolaisten maahanpääsyn Palestiinaan vaikeuduttua entisestään, merkittävimmät merentakaisista maista, Yhdysvallat ja Iso-Britannia, olivat taipuvaisia löyhentämään rajoittavaa käytäntöään. Näin erityisesti Itävallan juutalaisten natsi-Saksaan liittämisen ja Kristalliyön tapahtumien seurakuksena juutalaisten kokeman epätoivoisen ahdistuksen edessä. Epätoivoisissa yrityksissään murtautua vapaaksi natsien tappavasta ansasta Saksan ja Itävallan juutalaispakolaisia lähtii niinkuin kauas kuin Shanghaihin.

Juutalaisten maastamuutto Saksasta ja Itävallasta vuosina 1933-39 kohteittain jaoteltuna:

Yhdysvallat 85 000

Latinalainen Amerikka 85 000

Palestiina 60 000

Shanghai 18 000

Iso-Britannia 60 000

Sveitsi 12 000

Yhteensä 320 000

Noin 110 000 juutalaispakolaista Saksasta ja Itävallasta pakeni naapurimaihin vain joutuakseen jälleen natsien kynsiin sodan aikana.


TIE LOPULLISEEN RATKAISUUN
12. Miksi saksalaiset surmasivat juutalaisia?

Tähän kysymykseen on tarjottu monia vastauksia - teologisia, historiallisia, filosofisia, psykologisia ja marxismista nousevia - mutta mikään näistä yksinään ei ole tyydyttävä. Historiallinen vastaus saattaisi olla jotakuinkin seuraavanlainen:
1930-luvulla suuret kansanjoukot Saksassa elivät yhteiskunnassa, joka perustui vihan, etnisen utopiauskon ja väkivallan periaatteille. He lähtivät sotaan hakemaan hyvitystä jokaiseen edeltävien 200 vuoden aikana heitä kohtaan tehtyyn todelliseen tai kuviteltuun vääryyteen sekä luomaan todeksi omaa näkemystään paremmasta maailmasta. Keskeinen uskomus rakennelmassa, jonka varassa ja vallassa he elivät oli se, että juutalaiset (tai "Juutalainen") edusti kaikkea sitä mikä oli suunnattu heitä vastaan ja tästä syystä tuo tekijä oli poistettava. Tämä uskomus oli kiinteästi yhteydessä monien omaksumaan rotuopilliseen maailmankuvaan, joka määritteli saksalaiset ylemmän rodun, pohjoisten arjalaisten, edustajiksi ja juutalaiset vahingollisten fyysisten ominaisuusien saastuttamaksi vastaroduksi. Utopia, johon nämä saksalaiset pyrkivät, jäisi saavuttamattomaksi jos juutalaiset olisivat olemassa. Kun juutalaisten maantieteellinen poistaminen ja uudelleensijoittaminen osoittautui mahdottomaksi toteuttaa, he tarttuiuvat ratkaisuista radikaaleimpaan: Lopulliseen ratkaisuun.
13. Missä vaiheessa natsit päättivät surmata juutalaiset?

Tarkkaa ajankohtaa natsien päätökselle surmata kaikki juutalaiset ei aivan tarkasti tunneta. Mitään kirjallista päätöstä Hitleriltä tähän suuntaan ei ole löytynyt.

Kuitenkin tosiasiat puhuvat puolestaan: Juutalaisten systemaattinen tuhoaminen alkoi kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton alueella ja levisi Puolaan ja muuhun Eurooppaan myöhemmin samana vuonna sekä vuoden 1942 aikana. Suunnitelma juutalaisten surmaamiseksi Neuvostoliitossa oli oleellinen osa miehityssuunnitelmia. Ensimmäisiä kuolemanleirejä oli ryhdytty rakentamaan syksyyn 1941 mennessä ja Reinhard Heydrich, toiseksi vaikutusvaltaisin henkilö SS:n sisällä, oli edennyt pitkälle osalleen tulleessa suunnitelmassa "Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisuksi". Merkittävimpien hallinnon ja SS:n johtohenkilöiden kokoontuessa koordinaatiokokoukseen Berliinin esikaupunkiin Wannseehen tammikuun 20. päivänä 1942, oli jo satoja tuhansia surmattu ja kaikkien juutalaisten surmaamiseen tähtäävää suunnitelmaa jo lähdetty toteuttamaan. Hitlerin antaman kirjallisen käskyn puuttuminen on johtanut historioitsijoiden kesken erimielisyyteen päätöksen ajankohdasta mutta yleisimin ollaan sitä mieltä, että sellainen annettiin suullisesti joskus vuoden 1941 aikana.
Historioitsijoiden "intentionalistinen" koulukunta on sitä mieltä, että Hitler ja muut natsijohtajat olivat kaiken aikaa suunnitelleet juutalaisten tuhoamista ja odottivat vain sopivaa hetkeä aloittaa operaatio. "Funktionalistiset" historioitsijat katsovat, että natsien rasistinen antisemitismi johti moniin muihin toimintatapoihin ja ratkaisuihin ennenkuin Hitler lopulta käski surmata kaikki juutalaiset.
14. Kuka teki päätöksen surmata juutalaiset?

Saksan yhteiskunta 1930-luvulla oli antisemitismin, rasismin, Saksan johtamaan ihmiskuntaan tähtäävän utopistisen näyn sekä syvään juurtuneen ja perusteellisen ihmiselämään kohdistuvan tunteettomuuden läpitunkema. Kaikki nämä tekijät vaikuttivat siihen sodankäynnin muotoon, jota natsi-Saksa kävi ja ne vuorostaan vahvistuivat entisestään sodan myötä. Laajat ja hyvinkin erilaiset kansankerrokset hyväksyivät perusperiaatteen, että juutalaiset on poistettava näyttämöltä. Vaikkakaan tapa, jolla tämä tultaisiin toteuttamaan ei ollut selvä, humanitaariset pohdinnat olivat joka tapauksessa poissuljettuja.
Tässä ilmapiirissä ajatus juutalaisten rohkaisemisesta maastamuuttoon kehittyi kuljetusten politiikaksi, sitten edettiin brutaalien kuljetusten käyttöönottoon ja lopulta kuljetuksiin, joiden määränpäänä oli kuolema. Ei ole selvää edesauttoiko Hitler tätä kehitystä vai salliko sen vain tapahtua useilla eri tasoilla toimivien alaisten tehdessä itsenäisiä aloitteita pyrkiessään tulkitsemaan ja toteuttamaan esimeistensä toiveita. Kun SS ja muut tahot, armeija mukaanluettuna, murhasivat tehokkaasti satoja tuhansia juutalaisia Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 tehdyn invaasion aikana, Hitler ymmärsi, että täydellisen hävittämisen vaihtoehto oli tullut mahdolliseksi. Seuraavan puolen vuoden aikana valmistettiin suunnitelmat tuhoamisleirien rakentamiseksi ja niiden toteuttaminen alkoi.
Kaikkien juutalaisten surmaamisen ajatuksen alkuperä ei ole selvä vaikkakin Hitlerin kirjassa Taisteluni (Mein Kampf) on katkelmia, jotka viittaavat siihen, että sellainen nimenomainen käsky on saatettu antaa. Natsibyrokratian luonteen tuntien on selvää, että käskyn on täytynyt tulla Hitleriltä itseltään mutta sen toteuttaminen oli useiden kymmenien tuhansien kätten työtä miljoonien muiden myötävaikuttaessa hyväksyen.

Holocaustin historialliset faktat: ghetot ja keskitysleirit
15. Missä sijaitsivat suurimmat ghetot, kuinka paljon juutalaisia niissä oli ja milloin ne tuhottiin?

Suurin ghetto oli Varsovassa. Siellä asui 480 000 juutalaista ja se tuhottiin toukokuussa 1943. Tuhoa edelsivät valtaisat karkotukset Treblinkaan kesällä 1942 sekä kaksi kapinaa tammi- ja huhtikuussa 1943.

Työkortti

Srul Szyja Kolnierzykin Varsovassa työkortilleen raapustama viesti puolaksi ja jiddishiksi. "Olen yhä elossa. Huomisesta en tiedä. Kirjoittaessani ei Varsovassa ole enää juutalaisia. Haluaisin nähdä rakkaan vaimoni ja kaksi rakasta lastani. Ajat ovat hyvin kovia. Haluan elää. Tunnen että loppu lähenee."

Löytynyt Varsovan gheton raunioista 1965. Kolnierzykistä tai hänen perheestään ei ole yrityksistä huolimatta löydetty jälkeäkään sodan jälkeen.

Lodzin ghetossa oli enimmillään 160 000 juutalaista. Tämä ghetto tuhottiin asteittain: ensimmäisessä karkotusaallossa Chelmnoon (Kulmhof) tammi-toukokuussa 1942, sen jälkeen monien karkotusten myötä Chelmnoon ja muihin leireihin ja lopullisesti 1. syyskuuta 1944.
Lvovin ghetossa oli lähes 150 000 juutalaista, kun se perustettiin marraskuussa 1941. Sen viimeiset muutama tuhat asukasta poistettiin kesäkuussa 1943 sen jälkeen kun muut oli lähetetty kuolemaan Belzeciin ja Janowskaan.
Minskin ghetossa oli 100 000 juutalaista ko. kaupungista ja sen lähikaupungeista ja -kylistä. Minskin ghetto tuhottiin 21. lokakuuta 1943 sen jälkeen kun suurin osa juutalaisasukkaista oli ammuttu tai lähetetty kuolemaan Sobiborissa.
Vilnassa suurin osa 57 000:sta ghetossa alunperin asuneesta juutalaisesta ammuttiin läheisissä Ponarin kaivoksissa. Epäonnistuneen Vilnan ghettokapinan seurauksena viimeiset muutama tuhat juutalaista lähetettiin leireihin Viroon 23. syyskuuta 1943.
Bialystokin ghetto, jossa alunperin oli 50 000 juutalaista, tuhottiin 16. elokuuta 1943 juutalaisten vastarintaliikkeen pidettyä puoliaan viiden päivän ajan.
16. Millaiset olot vallitsivat ghetoissa?
Lapsia
Lapsia Varsovan ghetossa vuonna 1941 saksalaisen sotilaan Heinz Jostin kuvaamana.

Holocaustin aikana ghetot olivat pieniä ja useimmiten köyhiä kaupunginosia, joihin juutalaiset eristettiin ja joihin ei-juutalaisilta tavallisesti oli pääsy kielletty. Monia ghettoja ympäröi muuri tai aita, jotta juutalaiset kyettiin tehokkaammin eristämään naapureistaan ja muusta maailmasta. Ghetot oli tarkoitettu tilapäisiksi, tarkoin valvotuiksi keräyspaikoiksi, joissa juutalaisten työvoimaa hyödynnettäisiin kunnes saksalaisten toimenpiteet tulevaisuudessa johtaisivat heidän hävittämiseensä.
Ghettojen juutalaiset elivät hirvittävissä olosuhteissa. Natsit takavarikoivat lähes kaiken heidän omaisuutensa ja eväsivät heiltä mahdollisuuden useimpien päivittäisen elämän tarpeiden täyttämiseen. Aivan liian suuri asutustiheys, epähygienia, äärimmäinen aliravitsemus ja peruslääkkeiden puute johti laajoihin epidemioihin useissa ghetoissa. Pakkotyössä vallinneet kovat olosuhteet ja pitkät työpäivät heikensivät myös juutalaisia. Varsovassa, suurimmassa ghetossa, arviolta 85 000 juutalaista (n. 20 prosenttia gheton väestöstä) kuoli olosuhteiden uhrina jo ennenkuin natsit aloittivat heidän karkotuksensa kuolemanleireihin. Muissakin ghetoissa kuolleisuus oli ilmeisesti samaa luokkaa ja sielläkin missä olot olivat vähän paremmat, ne olivat Vilnan gheton päiväkirjan kirjoittajan tri Lazar Epsteinin sanoja lainaten "ahtaat kuin haudassa".
Toorakäärö
Varsovan gheton raunioista sodan jälkeen löytynyt Toorakäärö (5 Mooseksen kirjaa)
17. Miten juutalaiset suhtautuivat ghettojen oloihin?

Yrittäessään selviytyä vaikeissa oloissa, joihin heidät oli alistettu, juutalaiset turvautuivat laillisiin ja "laittomiin" keinoihin. Juutalaisneuvostot järjestivät majoitusta, jakelivat ruokaa ja tarjosivat sosiaalihuoltoa, lastenhoitoa, pakolaisapua ja muita palveluja venyen siten varsin rajallisten mahdollisuuksiensa ja voimavarojensa yli. Joissakin ghetoissa syntyi itsenäisiä sosiaaliturvajärjestöjä samantapaisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Poliittiset puolueet ja nuorisojärjestöt järjestäytyivät salaisesti antaakseen jäsenilleen lisäapua ja moraalista tukea. Perheet ja ystävät pyrkivät auttamaan omiaan.

Monet juutalaiset ghetoissa tulivat sekä yksittäin että yhdessä huomaamaan, että natsit olivat sulkeneet heidät ansaan: Jos he tottelivat natsien sääntöjä, heitä odotti ennenaikainen kuolema nälkään tai sairauteen. Jos he jäivät kiinni sääntöjen rikkomisesta ruokaa, tarvikkeita tai tietoja salakuljettaessaan, heitä odotti varma kuolema. Monissa tapauksissa juutalaiset valitsivat "rikolliseksi" ryhtymisen elämästä kamppaillessaan.


MITEN MURHATYÖ TAPAHTUI

18. Mitä olivat Einsatz-ryhmät (Einsatzgruppen) ja mikä osuus niillä oli juutalaisten tuhoamisessa?

Einsatzgrupp tarkoittaa "tehtäväryhmää", "toimintapartiota" tai "iskujoukkoa". SS muodosti näitä yksikköjä ennen Itävaltaan, Tsekkoslovakiaan, Puolaan ja Neuvostoliittoon tunkeutumista. Einsatz-ryhmien tehtävänä Puolassa oli terrorisoida paikallisväestöä ja murhata kaikki SS:n näkökulmasta ei-toivotut. Pahamaineisimmat Einsatz-ryhmät muodostettiin ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Niiden ensisijaisena tehtävänä oli tuhota se, mitä pidettiin Neuvostoliiton ideologisena perusrakenteena. Poliittisten komissaarien, kommunistipuolueen jäsenten ja ennenkaikkea juutalaisten nähtiin näyttelevän siinä keskeistä roolia.
Einsatz-ryhmät etenivät Neuvostoliittoon yhdessä Saksan armeijan kanssa. Pysähtymispaikoissaan ryhmät keräsivät ja ampuivat sumeilematta kaikki löytämänsä juutalaiset. Ryhmät kirjoittivat toiminnastaan yksityiskohtaisia päivittäisiä raportteja, joita on säilynyt meidän päiviimme saakka. Omien raporttiensa mukaan ryhmät surmasivat ainakin 900 000 juutalaista ja murhasivat lisäksi muiden yksiköiden avustuksella satoja tuhansia.

Juutalainen äiti lapsineen ennen teloitusta Ukrainan Lubnyssa 16.10.1941.

Juutalainen äiti lapsineen ennen teloitusta Ukrainan Lubnyssa 16.10.1941. Tuona paivänä Lubnyn joukkoteloituksissa surmattiin n. 4500 juutalaista.
   Juutalaisia koottuna joukkoteloitukseen Lubnyssa

Juutalaisia koottuna joukkoteloitukseen Lubnyssa 16.10.1941.
19. Mitkä saksalaiset yksiköt osallistuivat juutalaisten tuhoamiseen?

Noin puolet holocaustin aikana murhatusta kuudesta miljoonasta juutalaisesta kuoli SS:n ylläpitämillä kuolemanleireillä. Noin neljänneksen uhreista ampuivat Einsatz-ryhmät tai näiden apuna toimineet joukot, jotka koostuivat SS-prikaateista, poliisiosastoista sekä Saksan asevoimien yksiköistä sekä toisinaan niinkin epätodennäköisistä ryhmistä kuin rakennusjoukoista ja muusikoista. Serbian koko juutalaisyhteisö tuhottiin Saksan varsinaisen armeijan ja SS:n yhteisoperaatiossa.
Monet uhrit kuolivat SS:n ylläpitämillä keskitys- ja työleireillä tai ghetoissa. Ghettoja ylläpitivät tavallisesti saksalaiset siviiliviranomaiset, joihin kuului lakimiehiä, insinöörejä, lääkäreitä ja muita virkailijoita. Kymmeniä tuhansia juutalaisia pakeni ja saksalaiset osastot jahtasivat heitä tunnollisesti yksittäin. Saksalaiset tehtailijat käyttivät miljoonia ihmisiä orjatyössä ja erityisesti alempiin sosiaaliluokkiin lukeutuvien juutalaisten kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri.
20. Mitä olivat kaasuvaunut? Milloin ja missä niitä käytettiin?

Kaasuvaunut olivat kuorma-autoja, joita käytettiin juutalaisten ja muiden surmattavien tukehduttamiseen. Kuorma-autojen moottorien käyttämästä polttoaineesta syntynyt häkä johdettiin erillisiin suljettuihin kammioihin. Tätä menetelmää käytettiin aluksi osana eutanasia-ohjelmaa, jolla natsit tuhosivat fyysisesti ja henkisesti vammaisia saksalaisia. Myöhemmin, syyskussa 1941, neuvostoliittolaisia vankeja murhattiin Sachsenhausenissa johtamalla pakokaasu kuorma-auton omaan tiiviiksi sinetöityyn tavaratilaan. Kaksi kuukautta myöhemmin liikkuvat kaasukammioautot otettiin käyttöön Saksan miehittämillä Neuvostoliiton alueilla osana Einsatz-ryhmien johtamaa juutalaisten tuhoamiseen tähtäävää toimintaa. Kun Chelmnon kuolemanleiri perustettiin joulukuussa 1941, myös siellä käytettiin kaasuautoja. Tällä tavoin surmattiin noin 700 000 ihmistä eri puolilla natsien hallitsemaa Eurooppaa.
Zyklon B -tynnyreitä
Zyklon B -tynnyreitä Majadnekin keskitysleirimuseossa, Puolassa. Joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa kiteet muodostivat tappavaa kaasua.
21. Kuka rakensi kaasukammiot? Mitä kaasua niissä käytettiin juutalaisten tappamiseen ja kuka sitä tuotti?

Niinkutsutun Operaatio Reinhardin myötä rakennetuissa kuolemanleireissä, Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa, käytettiin aluksi bensiinimoottoreilla tai puukaasuttimilla tuotettua häkää. Zyklon B:n, eräänlaisen syanidivedyn tai sinihapon, koekäyttö alkoi Auschwitzissa syyskussa 1941. Kaasurakeet toimitti I.G. Farben -yhtymän kontrolloima DEGESCH (saksalainen tuholaismyrkkyjä valmistanut osuuskunta). Myös Tesch ja Stabenow Co. Hampurista toimitti rakeita. Auschwitz-Birkenaun parannellut kaasukammio- ja krematoriolaitteet rakensi J. A. Topf und Söhne Erfurtista.
22. Mikä oli ensimmäinen keskitysleiri? Milloin sen toiminta käynnistyi, mikä sen tarkoitus oli ja kuka oli sen komentaja?

Ensimmäinen keskitysleiri perustettiin Dachaussa 23. maaliskuuta 1933 vain kaksi kuukautta Hitlerin valtakunnankansleriksi nousun jälkeen. Sen tarkoituksena oli levittää pelkoa väestön keskuudessa ja siitä tuli tehokas väline natsivastaisen opposition vaimentamisessa ja nujertamisessa. Dachausta tuli SS:n harjoittelukenttä. Sen ensimmäinen komentaja oli Theodor Eicke, jonka monet julmuudet toimivat esimerkkeinä kaikkialla laajentuvassa leirikoneistossa.
23. Mikä oli ensimmäinen kuolemanleiri? Milloin se perustettiin ja kuka oli sen komentaja? Milloin siellä murhattiin ensimmäiset juutalaiset?
Naisia ja lapsia päämääränään Birkenaun kaasukammio II
Naisia ja lapsia päämääränään Birkenaun kaasukammio II. Taustalla kaasukammion krematorio, jossa surmattujen ruumiit hävitetään.

Ensimmäinen erityisesti kuolemanleiriksi tarkoitettu leiri perustettiin Chelmnoon (saksal.nimi Kulmhof) Puolassa. Se aloitti toimintansa 8. joulukuuta 1941, jolloin sinne kuljetettiin juutalaisia ympäröiviltä alueilta. Aluksi surmaamiseen käytettiin kaasuvaunuja. Siellä surmattiin kaiken kaikkiaan noin 320 000 ihmistä, joista suurin osa oli juutalaisia. Hauptsturmführer Herbert Lange oli leirin komentajana maaliskuuhun 1942 asti, jolloin hänen seuraajakseen tuli Hauptsturmführer Hans Bothmann. Natsit hylkäsivät leirin 17. tammikuuta 1945.
Syyskuussa 1941, kuukausia ennenkuin tuhoamistoiminta alkoi Chelmnossa, kuutisensataa neuvostoliittolaista sotavankia ja 250 muuta vankia tapettiin Zyklon B -kaasun kokeilussa Auschwitzissa. Auschwitzista tuli kuitenkin varsinainen kuolemanleiri vasta keväällä 1942, kun suuremmat kaasukammiot oli rakennettu läheiseen Birkenauhun.
24. Mikä osuus saksalaismielisillä hallituksilla oli juutalaisten murhassa?

Tavallisesti juutalaisten mahdollisuudet selviytyä hengissä olivat sitä suuremmat, mitä itsenäisempi valtio oli. Vastaavasti niillä juutalaisilla, jotka asuivat suoraan tai miltei suoraan Saksan hallitsemissa maissa (Neuvostoliitto, Puola, Serbia, Alankomaat) oli pienimmät mahdollisuudet selviytyä hengissä.
Niin kauan kuin Italia oli täysivaltainen Saksan liittolainen (syyskuuhun 1943 asti) juutalaisia ei siellä ainoastaan jätetty rauhaan - Italian miehittämissä maissa heitä jopa suojeltiin. Romanialaisjoukot murhasivat juutalaisia alueidensa rajoilla, mutta kieltäytyivät luovuttamasta ydinalueidensa juutalaisia saksalaisille; Bulgariassa tilanne oli samanlainen. Unkarin hallitus ei taipunut natsien painostukseen karkottaa juutalaisiaan kunnes Saksa miehitti Unkarin maaliskuussa 1944. Miehityksen aikana unkarilaisjoukoilla kuitenkin oli karkotuksissa tärkeä osuus. Satelliittivaltiot joko tuhosivat itse omat juutalaisensa (Kroatia) tai luovuttivat heidät saksalaisille (Slovakia). Puoliksi itsenäinen Vichyn Ranska auttoi ei-ranskalaisten juutalaisten karkottamisessa mutta suojeli niitä jotka olivat Ranskan kansalaisia. Tanskan juutalaiset olivat turvassa niin kauan kuin Tanskan itsehallinto ulkonaisesti säilyi. Vasta saksalaisten ryhtyessä rajoittamaan Tanskan itsenäisyyttä tuli juutalaisten salakuljettaminen Ruotsiin välttämättömäksi.
Liettualaiset vapaaehtoiset vartioivat vangittuja juutalaisnaisia.
Liettualaiset vapaaehtoiset vartioivat vangittujen juutalaisnaisten ryhmää Liettuan Kovnossa 25.7.1941.
25. Mikä osuus juutalaisten tuhoamisessa oli ei-saksalaisilla siviileillä?

Ilman lukuisten ei-saksalaisten siviilien aktiivista osallistumista olisi holocaustin juutalaisten uhrien lukumäärä ollut paljon pienempi. Toisaalta tapettujen määrä olisi saattanut olla huomattavasti suurempi ilman monien ei-saksalaisten yhteistyöhaluttomuutta ja jopa vastarintaa.

Aktiivisiin osanottajiin kuului saksalaisten johtamia ukrainalaisia, liettualaisia ja latvialaisia joukkoja, jotka teurastivat kymmeniä tuhansia juutalaisia. Yksittäiset partisaaniyksiköt Puolassa ja muuallakin murhasivat juutalaisia jopa taistellessaan natseja vastaan. Paikallinen väestö luovutti usein natsien käsiin pakoon tai piiloon pyrkiviä juutalaisia ilmaisten näin kostonhalua ja vihamielisyyttä tai havitellen näiden omaisuutta. Natsit pakottivat juutalaiset käyttämään tunnusmerkkiä olettaen, että tämä tulisi lisäämään muiden kammoa juutalaisia kohtaan.
Huolimatta kaikesta tästä monet ei-juutalaiset pelastivat kymmeniä tuhansia juutalaisia. Näitä pelastajia kutsutaan "kansojen oikeamielisiksi". Joissakin maissa, kuten Bulgariassa ja Ranskassa, yleinen mielipide vaikutti päätöksentekijöihin ja johti monien juutalaisten pelastumiseen.
26. Millä keinoin natsit pyrkivät hirmutöidensä peittelemiseen?

Ensimmäinen ja yksinkertaisin tapa naamioida juutalaisten tuhoaminen oli tiettyjen säännönmukaisten peiteilmaisujen käyttö asiakirjoissa; esim. murhan sijasta "erityiskohtelu" ja karkotuksen sijasta "evakuointi". Käsite "lopullinen ratkaisu" tuli koko joukkotuho-operaation peitenimeksi. Murhaoperaatioon osallistuneita vannotettiin pitämään asia salassa. Juutalaisille kerrottiin erilaisia valheita käskettäessä heitä valmistautumaan karkotukseen. Yleensä heille kerrottiin, että heidät siirrettäisiin "parempaan paikkaan" missä heidän olisi tehtävä töitä mutta missä he kuitenkin saisivat elää turvassa.
Kesäkuussa 1942 alkoi erityisoperaatio, "Aktion 1005", jonka tarkoituksena oli tuhota joukkotuhon fyysiset todisteet. Standartenführer Paul Blobelin alainen erityisyksikkö nimeltä Sonderkommando 1005 valvoi uhrien ruumiiden polttamista kuolemanleireissä. Kesäkuusta 1943 alkaen yksikkö pyrki hävittämään joukkohautojen merkit miehitetyiltä Neuvostoliiton alueilta polttamalla niiden jäännökset jättiläimäisissä rovioissa. Vaikka kaikkien murhan jälkien hävittämisessä ei onnistuttu, on natsien pyrkimys pimittää ja hävittää jälkensä suuresti vaikeuttanut tehtyjen rikosten yksityiskohtien ja mittakaavan tarkkaa selvittelyä.

Reaktioita ja jälkipuintia
27. Milloin muu maailma sai tietää holocaustin tapahtumista? Miten tieto kulkeutui vapaaseen maailmaan?

On tehtävä erotus yksittäisistä joukkomurhatapauksista ja toisaalta varsinaisesta kansanmurhasta kertovien raporttien välillä. Tietoja juutalaisten joukkomurhista alkoi tulla vapaaseen maailmaan heti sen jälkeen kun nämä toimet alkoivat Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa 1941 ja näiden raporttien määrä kasvoi ajan mittaan. Varhaisiin tietolähteisiin kuuluu brittiläisen tiedustelun sieppaamia saksalaisia poliisiraportteja; paikallisia silminnäkijöitä ja paenneita juutalaisia, jotka raportoivat tapahtumista maanalaisille, neuvostoliittolaisille tai puolueettomille lähteille. Tiedonlähteisiin kuuluivat myös kotilomalle päässeet unkarilaiset sotilaat, joiden havaintoja puolueettomat lähteet raportoivat.
Vuoden 1942 aikana liittoutuneiden ja puolueettomien maiden johtajat saivat yksityiskohtaista tietoa metodeista, määristä ja paikoista sisältäneitä raportteja natsien suunnitelmasta tuhota kaikki juutalaiset. Näitä saatiin monista lähteistä, kuten juutalaiselta sosialistipuolue Bundilta Varsovan ghetosta toukokuussa, Gerhard Riegnerin sähkeen välityksellä Sveitsistä elokuussa, puolalaisen maanalaisen kuriirin, Jan Karskin, silminnäkijäkertomuksen muodossa marraskuussa ja 69 Saksan ja Britannian marraskuussa tehdyn vankien vaihdon seurauksena Palestiinaan saapuneen Puolan juutalaisen silminnäkijäkertomusten kautta.
Joulukuun 17. päivä 1942 liittoutuneet antoivat julistuksen, jossa tuomittiin juutalaisen kansan hävittäminen Euroopassa ja luvattiin rangaistus rikoksen tekijöille. Tästä huolimatta on epäselvää miten hyvin liittoutuneiden ja puolueettomien maiden johtajat ymmärsivät tietojensa täyden merkityksen. Leirien vapauttamisessa mukana olleiden vanhempien liittoutuneiden komentajien ääretön järkytys osoittanee että tämä ymmärrys ei ollut täydellinen.
28. Mitä Amerikan juutalaiset tekivät auttaakseen Euroopan juutalaisia sodan aikana?

Sodan aikana Amerikan juutalaiset joutuivat reagoimaan ennenkuulumattomiin ja uskomattomiin uutisiin -kaikkien Euroopan juutalaisten tuhoamiseen -aikana jolloin kansallisen itsetunnon ja erityislaadun korostaminen ei ollut hyväksyttyä amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja jolloin antisemitismi Yhdysvalloissa oli selvästi kasvussa. Tästä huolimatta Amerikan juutalaiset lähettivät varoja ja tarvikkeita miehitettyyn Eurooppaan eri avustusjärjestöjen kuten American Jewish Joint Distributen kautta. He järjestivät joukkokokouksia Madison Square Gardenissa ja muilla vastaavilla julkisilla paikoilla tuomiten joukkomurhat ja vaatien liittoutuneita apuun. Amerikan juutalaisten johtajat vetosivat hallituksensa johtajiin, presidentti mukaanluettuna, jotta nämä ryhtyisivät toimiin Euroopan juutalaisten puolesta ja valmistelivat ehdotuksia pelatustoimiksi. Erään tällaisen vetoomuksen kahdeksan amerikkalaista juutalaisjärjestöä luovutti yhteisesti Bermudan konferenssille keväällä 1943. Pelastusoperaatiot, joita lopulta hallituksen toimesta rajatussa määrin toteutettiin (kuten War Refugee Boardin kautta toteutettu operaatio 1944), olivat suurelta osalta Amerikan juutalaisten rahoittamia.
Amerikan juutalaiset olivat kuitenkin kykenemättömiä voittamaan omat tuhoisiksi osoittautuneet eroavuutensa ja eripuransa, jotka olivat sekä ideologisia että järjestäytymiseen liittyviä. Siksi he vain aniharvoin kykenivät esittämään yhtenäisenä rintamana vaatimuksia ja pyyntojä hallitukselle ja vastaavasti hallituskaan ei osoittanut kovinkaan suurta päättäväisyyttä Euroopan juutalaisten pelastamiseksi.

29. Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet Auschwitzia?
Ilmakuva Auschwitz II:n eli birkenaun tuhoamisleiristä.
Ilmakuva Auschwitz II:n eli Birkenaun tuhoamisleiristä.

Ensimmäiset yksityiskohtaiset tiedot Auschwitzista kantautuivat liittoutuneille kesäkuussa 1944 kahden leiriltä paenneen antaman ja Slovakian juutalaisten maanalaisten aktivistien eteenpäin toimittaman raportin muodossa. Tietoihin sisältyi pyyntö leirin ja sinne Unkarista johtavien rautateiden pommittamisesta sillä juuri tuolloin Unkarin juutalaisia oltiin suurin joukoin kuljetettamassa leiriin. Liittoutuneilla oli silloin hallussaan ilmaherruus ja Italiassa sijaitsevat ilmatukikohdat saattoivat osan Puolasta länsiliittoutuneiden ulottuviin. Keväästä syksyyn 1944 liittoutuneiden tiedustelukoneet lensivät leirin yllä useita kertoja kuvatakseen useiden kilometrien päässä sijainneita saksalaisia teollisuuslaitoksia. Loppukesällä nämä kohteet olivatkin pommituksen kohteena.
Liittoutuneet selittivät monella tavalla päätöstään olla pommittamatta leiriä. He väittivät olevan teknisesti mahdotonta saavuttaa leiriä. Se seikka että lähellä olevia kohteita pommitettiin osoittaa väitteen paikkansapitämättömäksi. He väittivät että tällaiset pommitukset eivät hidastaisi murhaoperaatiota vaan sensijaan ainoastaan veisivät joukkoja pois ratkaisevista taisteluista ja vaarantaisivat lentäjien turvallisuuden. Ainoa tapa pelastaa juutalaisia, he sanoivat, oli voittaa sota. Heidän pääperusteluinaan olivat siis periaatteet: "pelastus voiton kautta" ja "ei poikkeamisia sotaponnisteluista". Se, olisiko kuolemanleirien pommittaminen onnistunut vai ei, jää avoimeksi kysymykseksi. Selvää kuitenkin on, että liittoutuneet eivät osoittaneet samanlaista energiaa ja päättäväisyyttä juutalaisten pelastamiseksi kuin mitä natsit osoittivat heidän murhaamisekseen.


JUUTALAISET JOHTAJAT JA REAKTIOT HOLOCAUSTIN EDESSÄ
30. Mitä olivat juutalaisneuvostot (Judenräte)?

Saksalaiset perustivat kaikissa kontrolloimissaan maissa juutalaisjohtajien organisaation, joka tunnettin nimellä Judenrat (juutalaisneuvosto) tai Ältestenrat (vanhinten neuvosto). Moni Saksan liittolainen, kuten Slovakia, perusti samankaltaisia elimiä. Neuvostojen perustamisen päämäränä oli saada työkalu, jonka avulla juutalaisia voitiin kontrolloida ja eristää ympäröivästä maailmasta ja joiden kautta voitaisiin heidän keskuudessaan toimeenpanna erilaisia määräyksiä. Viranomaiset pyrkivät yleensä täyttämään neuvostot tunnetuilla sotaa edeltäneen ajan juutalaisjohtajilla ja arvostetuilla julkisuuden henkilöillä.

Neuvostot elivät vaatimusten ristitulessa toisaalta halutessaan vastata juutalaisten tarpeisiin ja ollessaan toisaalta pakotettuja seuraamaan viranomaisten ankaria vaatimuksia. Juutalaisneuvostot valitsivat erilaisia strategioita auttaakseen juutalaisia: jotkut tukivat aktiivisesti maanalaisia ryhmiä ja aseellista vastarintaa, jotkut tekivät miltei saumatonta yhteistyötä viranomaisten kanssa toteuttaen heidän ohjelmaansa ja toivoen siten kykenevänsä estämään vielä pahempien toimenpiteiden toimeenpanon. Monilla paikkakunnilla juutalaiset arvostivat neuvostojaan - eräs esimerkki on Kovnon gheton neuvosto ja sen johtaja tri Elchanan Elkes -kun taas muualla juutalaiset saattoivat kohdella neuvostojaan kiukulla ja joskus jopa vihalla. Esimerkki tästä on Lodzin gheton Judenrat, jonka johtaja oli Mordechai Haim Rumkowski.
Kaiken kaikkiaan, täysin neuvostojen seuraamasta strategiasta riippumatta, pitivät Saksan viranomaiset käsissään täyttä kontrollia ja päätösvaltaa juutalaisyhteisöjen kohtalosta.
31. Ketkä olivat tunnetuimpia holocaustin ajan juutalaisjohtajia ja mitä he tekivät?

Mordechai Haim Rumkowski -Lodzin gheton Judenratin johtaja 1939-44. Hän oli autoritäärinen johtaja, joka kannatti "pelastus työn kautta"-taktiikkaa. Hänen mukaansa mahdollisimman monen juutalaisen tuli tehdä teollisuustyötä Saksan hyväksi ja siten varmistaa pelastumisensa. Heinäkuun lopulla 1944 jäljellä olevat gheton juutalaiset, 65 000 yhteensä 200 000:sta, karkotettiin Auschwitziin.
Rabbi Leo Baeck ja tri Otto Hirsch -Saksan juutalaisten johtajat sodan aikana. Heidän johtajuutensa auttoi Saksan juutalaisia yhdistymään ja yhteisöä kestämään hallituksen toimeenpaneman hyökkäyksen vuosina . Baeck ja Hirsch kieltäytyivät mahdollisuudesta muuttaa maasta voidakseen jäädä omiensa luo. Hirsch maksoi tästä hengellään vuonna 1941; Baeck jäi eloon Theresienstadtin keskitysleiristä.
Mordechai Anielewicz -Varsovan sionistinuorten Hashomer Hatzair -järjestön johtaja, josta tuli myös Varsovan gheton maanalainen johtaja. Hän johti Varsovan ghettokapinaa ja kaatui sen aikana toukokuun 8. päivänä 1943.
Tuvia Bielski -juutalainen partisaanijohtaja Valko-Venäjän metsissä. Bielski perusti metsään "perheleirin" Saksasta paenneille juutalaisille. Huolimatta vaikeuksista suojella suurta siviilien joukkoa ja huolimatta neuvostoliittolaisen partisaaniliikkeen painostuksesta leirin purkamiseksi, hän jatkoi itsepintaisesti sen suojelemista. Hänen ryhmäänsä kuului lopulta noin 1200 henkilöä, joista suurin osa selviytyi hengissä.
Emmanuel Ringelblum -Puolan juutalainen historioitsija ja sosiaalityöntekijä Varsovan ghetossa. Perusti koodinimellä Oneg Shabbat tunnetun maanalaisen arkiston, jonka kokoamiseen moni gheton asukas myötävaikutti ja jonka päämäränä oli kerätä tietoa siitä mitä tapahtui Varsovassa ja muualla. Hänet murhattiin 1944 mutta suuri osa hänen arkistostaan löydettin Varsovan raunioista sodan jälkeen.
Reszo Rudolf (Israel) Kasztner -Unkarilainen sionistiaktiivi, joka 1944 neuvotteli Adolf Eichmannin ja hänen avustajiensa kanssa yrittäen estää karkoitukset Auschwitziin, helpottaa juutalaisten pakoa natsialueelta ja myöhemmin saada natsit luovuttamaan leirejään liittoutuneille ilman lisävahinkoa vangeille. Osana näitä neuvotteluja 1684 Unkarin juutalaista kuljettanut juna vapautettiin ja matkustajat pääsivät Sveitsiin. Kasztneria syytettiin myöhemmin yhteistyöstä natsien kanssa. Hänet murhattiin Tel Avivissa 1957 ja hän on edelleen kiistelty henkilö.
Robert Gamzon -Ranskan juutalaisen partioliikkeen johtaja, josta tuli maanalainen komentaja saksalaismiehityksen aikana. Hän toimi organisaattorina useiden lastenkotien perustamisessa ja salakuljetti useita nuoria turvaan järjestäen näille pääsyn puolueettomiin maihin tai piilopaikkoihin ranskalaisten maanviljelöiden luo. Hän myös johti monia iskuja saksalaisia vastaan 1943-44.
32. Millaista vastarintaa juutalaiset tekivät natsien tuhotöiden edessä?
Varsovan gheton kapina
Varsovan gheton kapina on murskattu 1943. Kuuluisa valokuva SS-kenraali Jürgen Stroopin raportista.

Natsien systemaattisesti toimeenpaneman, kaikkiin Saksan vallan alla eläviin juutalaisiin kohdistuvan joukkotuhon edessä ilmeni juutalainen vastarinta monin tavoin. Pelkkä yritys selviytyä elossa ja säilyttää ihmisarvonsa oli yksinkertaisin tapa vastustaa natsien pyrkimystä riistää juutalaisilta ihmisarvo ja ajaa heidät lopulta tuhoon. Juutalaiset pyrkivät henkilö-, perhe- ja yhteisötasolla selviytymään niin fyysisesti kuin henkisestikin natsien murhakoneistosta.
Monessa ghetossa juutalaisneuvostot (Judenräte) ja erilaiset hyväksytyt tai maanalaiset järjestöt tekivät parhaansa jakaakseen ruokaa, lääkkeitä ja muita hyödykkeitä hätää kärsiville joukoille. Monin paikoin he järjestivät kulttuurista ja hengellistä toimintaa sekä opetusta, joka oli ilmauksena gheton asukkaiden vielä elinvoimaista hengestä. Työn tarjoaminen nousi monin paikoin erittäin tärkeäksi, johtuen sekä sen päivittäiseen elämään tuomasta avusta että siitä tosiasiasta että juutalaisen työn arvon todistaminen nousi keinoksi varjella mahdollisimman monia natsien kynsistä. Joissakin paikoissa oli pyrkimyksiä dokumentoida yhä syvenevä kärsimys natsivallan alla. Organisoidusti ja joskus itsenäisestikin juutalaiset hankkivat väärennettyjä papereita, jotka todistivat heidän olevan ei-juutalaisia ja käyttivät niitä voidakseen piiloutua ja jopa ylittää kansainvälisiä rajoja.
Kun juutalaiset saivat tietää natsien aikeista murhata heidät, aseelliset maanalaiset järjestöt yhdistyivät. Yli sadassa ghetossa eri ryhmät suunnittelivat aseellista vastarintaa natseja vastaan joko gheton sisällä tai liittymällä partisaaneihin ympäröivissä metsissä, soilla ja vuorilla. Kaikki suunnitellut aseelliset kapinat natseja vastaan eivät toteutuneet. Pisimpään jatkunut aseellinen kapina tapahtui kolmen viikon aikana keväällä 1943 Varsovan ghetossa. Muita aseellisia operaatioita oli suurimmista ghetoista muunmuassa Bialystokissa, Czestochowassa ja Krakovassa.
Juutalaisia Vilnasta, Kovnosta (Kaunas) ja Minskistä sekä monesta pienemmästä ghetosta pakeni ja liittyi partisaanien taisteluun natseja vastaan. Partisaanien operaatioalueille paenneiden joukossa ei ollut ainoastaan taisteluikäisiä miehiä ja naisia. Myös monet vanhukset ja lapset pakenivat epätoivoisessa yrityksessään säilyä hengissä. He kohtasivat luonnonvoimia, nälkää, sairauksia, usein vihamielistä paikallisväestöä, natsien juutalaisjahtia sekä partisaaneja, jotka inhosivat sekä natseja että juutalaisia. Siksi ei olekaan yllätys että ainakin yhdellä alueella, Parczewin metsässä, ainoastaan 4% sinne paenneista juutalaisista säilyi elossa vapautukseen saakka. Kaikesta huolimatta juutalaiset partisaanijohtajat tekivät parhaansa auttaaksen ei-taistelevia juutalaisia perustaen heille "perheleireinä" tunnettuja yksikköjä.
Useissa natsileireissä, äärettömän kovasta kurista huolimatta, juutalaiset ryhtyivät aseelliseen kapinaan. Tuhoamisleireistä kolmessa, Treblinkassa, Sobiborissa ja Auschwitzissa juutalaiset vangit, joissakin tapauksissa yhdessä muiden vankien kanssa, tarttuivat aseisiin sortajiaan vastaan. Juutalaiset tekivät vastarintaa myös muissa natsien leireissä, mm. Lvovin lähellä olevassa Janowskassa sekä Minsk Masowieckissa lähellä Varsovaa.
Juutalaisia pakeni monista leireistä, myös Auschwitz-Birkenausta. Kaksi eri pakoa sieltä keväällä 1944 toivat mukanaan ensimmäiset yksityiskohtaiset raportit (nk. Auschwitz Protocols), jotka toivat läntiselle maailmalle tiedon Birkenaun murhakoneistosta.
Oikeamielisten puutarha Yad Vashemissa, Jerusalemissa.
Oikeamielisten puutarha Yad Vashemissa, Jerusalemissa.


KANSOJEN OIKEAMIELISET
33. Keitä ovat "Kansojen oikeamieliset"?

Israelin lain määritelmän mukaan: he ovat ei-juutalaisia, jotka vaaransivat henkensä pelastakseen juutalaisia natseilta ja näiden kätyreiltä holocaustin aikana.
34. Kuka myöntää tämän arvon?

Erityinen komissio (Commission for the Designation of the Righteous), jonka puheenjohtaja on Israelin korkeimman oikeuden tuomari, perustettiin vuonna 1962 päättämään tämän arvon myöntämisestä.

35. Mitkä ovat tämän arvon myöntämisperusteet?
Raoul Wallenbergin muistolaattaa Oikeamielisten puutarhassa    Oskar Schindlerin muistolaattaa Oikeamielisten puutarhassa
Raoul Wallenbergin muistolaatta Oikeamielisten puutarhassa.    Oskar Schindlerin muistolaatta Oikeamielisten puutarhassa.

Myöntämisperusteina käytetään mm. seuraavia:
1. Henkilö yritti pelastaa juutalaisen tai juutalaisia (riippumatta siitä onnistuiko yritys vai ei).
2. Pelastaja vaaransi elämänsä ja turvallisuutensa.
3. Pelastettaviin kuului ainakin yksi juutalainen.
4. Pelastaja ei vaatinut rahallista korvausta ehtona pelastusoperaatiolle.
5. Todisteita löytyy molemmilta puolilta -ensisijaisesti pelastetun taholta - ja/tai asiasta löytyy kiistämätön dokumentointi.
6. Henkilöille, jotka tunnustetaan Oikeamielisiksi, myönnetään mitali ja kunniakirja (joissakin tapauksissa vasta kuoleman jälkeen) ja heidän nimensä tehdään kuolemattomiksi Oikeamielisten puutarhassa Yad Vashemissa, Jerusalemissa.
HOLOCAUSTIN JÄLKEEN
36. Missä kunnossa olivat juutalaiset Saksassa ja Puolassa vapautuksensa jälkeen? Miten heidän paluunsa yhteiskuntaan alkoi?
Bergen-Belsenin keskitysleirin vapautettuja juutalaisia 1945.
Bergen-Belsenin keskitysleirin vapautettuja juutalaisia 1945.

Saksa: Heti vapautuksen jälkeen miehitetyn Saksan länsiosassa oli 50 000 - 75 000 juutalaista. Ensimmäisten sodanjälkeisten viikkojen aikana tälle alueelle perustettiin satoja pakolaisleirejä niille, jotka eivät halunneet palata kotimaihinsa. Näiden joukossa oli paljon juutalaisia. Elokuussa 1945 Harrisonin komitea, jonka presidentti Truman oli perustanut selvittämään pakolaisten tilannetta, raportoi Yhdyvaltojen armeijalle juutalaisten toivottamasta tilanteesta näissä leireissä. Tämän raportin tuloksena erityisleirejä, joissa olosuhteet olivat parempia, perustettiin juutalaisille amerikkalaisten miehittämällä vyöhykkeellä ja vähän myöhemmin myös brittiläisellä vyöhykkeellä. Neuvostoliittolaiset taas puolestaan toistuvasti kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisia erityiseksi ryhmäksi eivätkä perustaneet heille minkäänlaisia erityisleirejä. Pakolaisleirit Saksassa, Itävallassa ja myös etelä-Italiassa kasvoivat koko ajan etenkin koska Itä-Euroopasta saapui jatkuvasti juutalaispakolaisia. Vuoden 1946 lopussa, johtuen juutalaisten joukkopaosta Puolasta Kielcessä tapahtuneen pogromin seurauksena, oli brittien vyöhykkeellä 15 000 juutalaista, amerikkalaisten vyöhykkeellä (suurin osa Baijerissa) 140 000 ja ranskalaisten vyöhykkeellä 1 500. Kaiken kaikkiaan toimi noin 700 pakolaisleiriä; näistä tunnetuimpia Landsberg, Pocking, Feldafing ja Bergen-Belsen. Huolimatta eloonjääneiden kohtaamista lukuisista ongelmista syntyi leireihin vilkas ja aktiivinen elämä: opetusta ja ammatillista toimintaa, kulttuurista luovuutta, journalismia ja jopa poliittista elämää. Useimmat juutalaiset näissä Keski-Euroopan leireissä jättivät leirit vuoteen 1950 mennessä. Useimmat lähtivät Israeliin, toiset Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja muihin maihin. Jotkut jäivät Saksaan.
Puola: Noin 300 000 Puolan juutalaista jäi eloon: 25 000 jotka onnistuivat pysymään hengissä Puolassa, 30 000 palasi työleireiltä ja loput Neuvostoliitosta. Juutalaisen elämänmuodon tuho, vaikea taloudellinen tilanne ja antisemiittiset purkaukset, jotka huipentuivat Kielcen pogromiin heinäkuussa 1946, aiheuttivat sen, että suurin osa Puolan juutalaisista lähti maasta (suurimmaksi osaksi salaa), useimmiten Keski-Euroopan suuntaan. Vain 50 000 juutalaista päätti jäädä Puolaan. Puolan juutalaisten keskuskomitea pyrki elvyttämään juutalaisen elämän eri puolia Puolassa. Useimmat yritykset juutalaisten uudelleenasuttamiseksi tehtiin niille entisille Saksan alueille, jotka nyt oli liitetty Puolan länsiosaan.