Usein kohtaa ilmaisuja sellaisista ajatusmalleista, kuten 'ihminen on vain kemiaa'. Tällaiset ajatuskuviot näin uudella ajalla, jolloin tekniikan kehitys on saanut ihmisen päästään pyörälle, ovat monella tapaa useiden tahojen keskustelun polttopisteenä. Jotkut hätähousut ovat tehtailleet jo ”kaikenkattavia” selityksiä tietoisuudellekin, mutta ne ovat tähän mennessä osoittautuneet kaikki pannukakuiksi.
Kiivasta keskustelua jo pitkään herättänyt on ihmistä esimerkiksi fysiikan, kemian, biologian ja psykologian näkökulmista tutkimisen monitasoisuudesta kumpuava kysymys: Ovatko eri tutkimustapojen kohteena samanvertaiset tasot, vai voidaanko ylempiä tasoja redusoida alempiin, perustavampiin tasoihin kuten kemia?
Eräästä pannukakusta vastaava teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kiteyttää monien reaalitieteiden edustajien kannan: ”haluan esittää, että emergenssiä on olemassa, mutta että se ei johdu luonnon selittämättömästä holistisesta luonteesta. Emergenssi on nimenomaan ymmärrettävissä reduktionismin puitteissa ja johtuu informaation katoamisesta. Se mitä kutsumme kokonaisuudeksi ei ole enemmän kuin osiensa summa vaan tavallisesti paljon, paljon vähemmän. Selityksen eri tasot syntyvät näet karkeistamisen seurauksena: kun haluamme kuvailla tietyn koko- tai aikaskaalan ilmiöitä, voimme huoleti ottaa eräänlaisen keskiarvon kaikesta siitä, mitä paljon pienemmissä skaaloissa tapahtuu. Tällöin fysiikassa puhutaan efektiivisestä kuvailusta tai efektiivisistä teorioista.”
Todellisuutta kuvaavan mallin, tieteellisen teorian efektiivisyys tarkoittaa todenmukaisuutta jollakin (riittävällä) tarkkuudella. Enqvist jatkaa: "On kuin kuvaisimme ulkomaailmaa aikavalotuksella. Katunäkymää seuraava kamera, jonka suljin pysyy tarpeeksi kauan auki, menettää jalankulkijoiden terävät piirteet. Autot venyvät suttuisiksi pötkäleiksi, ja jos valotusaika on tavattoman pitkä, sekä ihmiset että autot katoavat kuvasta kokonaan. Vain hienoinen huntu jykevien, liikkumattomien talolaivojen edessä paljastaa enää niiden olemassaolon. Taivaalla risteilevät pilvet maalaavat taivaankannen tasaväriseksi, ja lopulta, valotusajan pidentyessä vuorokausien mittaiseksi, yön ja päivän erokin hukkuu ikuiseen aamuhämärään. Tämä on emergenssiä, joka kuitenkaan ei ole millään tavoin ristiriidassa puhtaan reduktionismin kanssa. On ilmeistä, että myös ihmisen havaintomaailma perustuu efektiiviseen kuvailuun. Me emme näe alkeishiukkasia tai edes molekyylejä, sillä siihen aistimme ovat liian karkeat. Neuronien liipaisunopeuksien ja hermosignaalien pulssinleveyksien vuoksi emme kykene mieltämään muutamaa millisekuntia nopeampia tapahtumia. Elinympäristömme hahmottuu meille kokomme ja sisäisen biokemiamme vuoksi alirakenteensa ajallisina ja avaruudellisina (mahdollisesti painotettuina) keskiarvoina."
Enqvistillä kyseessä on episteeminen emergenssi, eikä tällainen käsitys todellisuudessa siis tee mitään antireduktionistista työtä. Tällainen asetelma toki on ymmärrettävissä reduktionismin puitteissa: no näinhän se on, että eri havaintovälineet tavoittavat erilaisia kerroksia ja informaatiota hukkuu välissä. Argumentit deskriptiivisen emergentismin puolesta, jotka koskevat esimerkiksi tietoisuutta, eivätkä rautakankia, eivät kuitenkaan ole laisinkaan sama asia, kuin Enqvistin käsittelyyn ottama deskriptiivinen individualismi. Asia on yksinkertainen, kun hiiva, sokeri, vehnäjauhot ja vesi laitetaan yhteen: lopputuloksena on taikina, joka ominaisuuksineen voidaan palauttaa pitkälti alkutekijöihinsä, sekä niiden yhteydessä tapahtuviin kemiallisiin prosesseihin. Mutta onko ihminen kaikkine ominaisuuksineen verrattavissa pullataikinaan? Pullataikinamaista käsitystä kannattavan Enqvistin samanmielisen kollegan, Tapio Ala-Nissilän mukaan filosofit ovat amatöörejä fysiikan suhteen, mikä varmasti pitääkin paikkansa. Välttämättä ei tosin tarvitse olla mikään ruudinkeksijä fysiikan suhteen päätyäkseen sellaiseen lopputulokseen, ettei tavanomaisilla luonnonilmiöillä (atomit, molekyylit, jne.) voi olla subjektiivisuutta eikä kvalioita. Ilman jonkinlaisen panpsykismin omaksumista vaikuttaisi olevan mahdotonta ajatella, että atomit tai molekyylit pitäisivät itsessään osia esimerkiksi sellaisen kokonaisuuden ominaisuuksista, kuin tietoisuus. Toisin sanoen tietoisuutta ei voida palauttaa osiinsa, ellei sitten haluta tehdä oletusta, että esimerkiksi molekyylit, atomit, sähkö tms. ovat edes hyvin vähissä määrin onnellisia, surullisia, monivärisiä ja jopa itsetietoisia myös itsenäisinä systeemeinä.
Ne tajunnanilmöt, joista voimme sanoa tietävämme niiden olevan olemassa, ovat jonkun tajuisen olennon kokemia ilmiöitä, eivätkä ne voi leijailla ympäriinsä itsekseen: niitä on mahdotonta kuvitella ulottuvaisiksi kappaleiksi. Sikäli kun kielen loogisen rakenteen voidaan ajatella ainakin osittain olevan heijastusta maailman loogisesta rakenteesta, ymmärrämme tämän jo kielemme perusteella mahdottomaksi, kyseisenlaisia asiantiloja koskevat ilmaukset järjettömiksi : esimerkiksi minkä levyinen on punaisuus, tai kuinka monesta osasta koostuu tunne ’iloisuus’?
Luonnontiede ei kykene käsittelemään tajunnanilmöiden laadullisia ominaisuuksia. Kvalia määrittää esimerkiksi sen, miltä elämykselliset ilmiöt tuntuvat ja miten erilaiset tajunnanilmiöt eroavat toisistaan. Kvalioista esimerkkejä ovat vaikkapa taivaan sinisyys, salmiakin maku, kivun tuskallisuus, ruusun tuoksu, cembalon sointi, sametin pehmeys, jne.. Tällaisia kokemuksia on mahdotonta vangita objektiivisiin mittauksiin, kokemuksen perusteella kuitenkin tiedämme sellaisia olevan olemassa. Ne ilmenevät vain mielen sisällä, eivät siinä ulkoisessa todellisuudessa, jota voimme tutkia tieteellisin mittauksin: tajuisen olennon suhde sen omiin tajunnanilmiöihin on täysin erilainen kuin sen suhde muiden olentojen tajunnanilmiöihin. Mikään neurofysiologinen aivomittaus ei anna tietoa kvalioiden olemassaolosta tai luonteesta, ammoniumkloridista ei voi löytää salmiakin makua, eivätkä fotonit ole minkään värisiä; mikään inhimillisen toiminnan muoto ei voi muuttua kohteensa objektivoiduksi laadulliseksi olemukseksi. Muutoinhan täytyisi olettaa vaikkapa, että sisäisesti koetut tilat ovat jotakin maagista ainetta, joka siirtyy esimerkiksi aivojen sähköisiä tiloja mittaavan koneen antureita pitkin printteriin, musteen mukana paperille ja vielä fotonien mukana tutkijan silmään ja sitä kautta sellaisenaan hänen ulottuvilleen!
Pragmatismin puitteissa voisi sanoa, että kaikki inhimillinen oleminen on tekemistä. Myös oleminen on siis tekemistä; se on vähintään itsehavainnointia. Inhimillinen oleminen on myös näkemistä, kuulemista, vääntämistä, kääntämistä, maistamista, mittaamista, laskemista, päättelyä, ajattelua. Tekemiset ovat keskenään erilaisia, ei ole esimerkiksi sama asia katsella ja maistaa; ympäristöstä käsin tuottuu erilaisia kokemuksia riippuen toimintatavasta. Tutkiminenkin on tekemisen laji, eikä se voi muuttua miksikään toiseksi tekemisen lajiksi. Tekemisellä on kohteensa, esimerkiksi syömisellä banaani. Banaanin syöminen taas ei ole sama asia, kuin banaani, eikä tutkiminenkaan voi sen enempää muuttua kohteekseen, kuin merkki tarkoitteekseen; banaanin syöminen tuskin tarjoaa kovin syvällistä näkemystä sen perimmäiseen substanssiin, vaikka sitä voikin suussaan eri lailla maistella ja pilkkoa, kuin vain näköhermojen välityksellä. Miksi tieteellisen tutkimuksen ja universumin laita olisi eri lailla? Siitä, että inhimillinen tieto on inhimillisen toiminnan tapoja, on mahdotonta päästä eroon – ja tähän liittyen on erityisen selvää myös, ettei lähtökohtaisesti voida myöskään olettaa koko kaikkeuden olevan inhimillisen toiminnan ulottuvilla (edes ideaaleissa olosuhteissa..), kuin poimimistaan odottavan omenan, etenkään vain yhden sellaisen tekemisen lajin, mikä on tässä tieteellinen tutkiminen.
Se, että jotakin on mahdollista tehdä, ei kerro lopulta mitään muuta kohteestaan, kuin että kohteen kanssa tällainen toimintatapahtuma on mahdollinen. Sellaisen toiminnan tavan mahdollisuus, siis olemassaolo, esimerkiksi kyky manipuloida kohdetta, tai tuottaa tietty aistein havaittava tapahtuma sen yhteydessä ei kerro kohteen olemuksesta mitään muuta, kuin että kyseiset toiminnan tavat ovat sen puitteissa toteutettavissa. Ajattelun heurististen apuvälineiden avulla voidaan päätellä, että jotkin muut toiminnan tavat ovat lisäksi mahdollisia – mitään perustavanlaatuista kohteen olemuksesta ei ole käytännön elämässä tarpeellista - eikä objektiivisten mittaustoimitusten puitteissa mahdollistakaan tietää. Tiede kuvaa sitä maailmaa, mikä on inhimillisen vuorovaikutustoiminnan ulottuvilla ja sen luomat ajattelun apuvälineet voivat nekin kuvata vain ja ainoastaan tällaista puolta kohteistaan.
Alla olevan kuvan (=jonka korvaan tässä tökeröllä asciiesityksellä, joka toivon mukaan kuitenkin on riittävä tarkoitukseensa; ylempi kuvaa siis laatikkoa, jossa on kysymysmerkkejä, esimerkiksi tuntemattomia mekanismeja, joiden tuntemattomuus ei kuitenkaan vaikuta itse toimintaan sen enempää, kuin bussikuskilla on tarve ymmärtää, miten bussin moottori toimii - alemmasta kysymysmerkit on häivytetty) B1 - mukainen maailmankatsomus on mahdollista rakentaa ilman, että törmätään ristiriitoihin, siinäkin tapauksessa siis, että asiat olisivatkin kuvan A1 - mukaisia. Kuvasta B1 onkin kaikki kysymysmerkit kätevästi häivytetty, minkä tapainen eliminatiivinen näkemys on jonkinasteinen muotivirtaus monilla reaalitieteen edustajilla. Tieteellisen työskentelyn lähtökohdaksi sopii se, että keskitytään vain siihen, mistä ylipäätänsä voidaan edes ajatella otettavan selvää, mutta pitäisi olla myös ilmeistä, että (reaali-) tieteellisen työskentelyn rajoista ei voida tehdä koko olevan maailman ja sen yhteydessä mahdollisten monien eri tekemisen tapojen rajoja. Joskin tieteellisen työskentelyn rajoja voitanee pitää rajoina sellaiselle osalle maailmaa, mistä ilman eräänlaista biologisen apriorin (ja sen yhteydessä monilta osin normaali-ihmisille tyypillisesti hyvin samantapaisen kehitysyhtälön) pohjustamaa konsensusta voidaan esimerkiksi uuden tiedon tapauksessa ylipäätänsä tyydyttävästi päästä yksimielisyyteen.
A1
??????
??????-----O = :(
??????
väännetään vipua ja..
??????
??????.\..... = :) vót!
??????..\
..........O
B1
......-----O = :(
väännetään vipua ja..
.........\..= :) vót!
..........\
...........O
lähdeaineistona
(tieteessä tapahtuu [lehti])
(Antti Revonsuo: johdatus tieteenfilosofiaan [html])
Kiivasta keskustelua jo pitkään herättänyt on ihmistä esimerkiksi fysiikan, kemian, biologian ja psykologian näkökulmista tutkimisen monitasoisuudesta kumpuava kysymys: Ovatko eri tutkimustapojen kohteena samanvertaiset tasot, vai voidaanko ylempiä tasoja redusoida alempiin, perustavampiin tasoihin kuten kemia?
Eräästä pannukakusta vastaava teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kiteyttää monien reaalitieteiden edustajien kannan: ”haluan esittää, että emergenssiä on olemassa, mutta että se ei johdu luonnon selittämättömästä holistisesta luonteesta. Emergenssi on nimenomaan ymmärrettävissä reduktionismin puitteissa ja johtuu informaation katoamisesta. Se mitä kutsumme kokonaisuudeksi ei ole enemmän kuin osiensa summa vaan tavallisesti paljon, paljon vähemmän. Selityksen eri tasot syntyvät näet karkeistamisen seurauksena: kun haluamme kuvailla tietyn koko- tai aikaskaalan ilmiöitä, voimme huoleti ottaa eräänlaisen keskiarvon kaikesta siitä, mitä paljon pienemmissä skaaloissa tapahtuu. Tällöin fysiikassa puhutaan efektiivisestä kuvailusta tai efektiivisistä teorioista.”
Todellisuutta kuvaavan mallin, tieteellisen teorian efektiivisyys tarkoittaa todenmukaisuutta jollakin (riittävällä) tarkkuudella. Enqvist jatkaa: "On kuin kuvaisimme ulkomaailmaa aikavalotuksella. Katunäkymää seuraava kamera, jonka suljin pysyy tarpeeksi kauan auki, menettää jalankulkijoiden terävät piirteet. Autot venyvät suttuisiksi pötkäleiksi, ja jos valotusaika on tavattoman pitkä, sekä ihmiset että autot katoavat kuvasta kokonaan. Vain hienoinen huntu jykevien, liikkumattomien talolaivojen edessä paljastaa enää niiden olemassaolon. Taivaalla risteilevät pilvet maalaavat taivaankannen tasaväriseksi, ja lopulta, valotusajan pidentyessä vuorokausien mittaiseksi, yön ja päivän erokin hukkuu ikuiseen aamuhämärään. Tämä on emergenssiä, joka kuitenkaan ei ole millään tavoin ristiriidassa puhtaan reduktionismin kanssa. On ilmeistä, että myös ihmisen havaintomaailma perustuu efektiiviseen kuvailuun. Me emme näe alkeishiukkasia tai edes molekyylejä, sillä siihen aistimme ovat liian karkeat. Neuronien liipaisunopeuksien ja hermosignaalien pulssinleveyksien vuoksi emme kykene mieltämään muutamaa millisekuntia nopeampia tapahtumia. Elinympäristömme hahmottuu meille kokomme ja sisäisen biokemiamme vuoksi alirakenteensa ajallisina ja avaruudellisina (mahdollisesti painotettuina) keskiarvoina."
Enqvistillä kyseessä on episteeminen emergenssi, eikä tällainen käsitys todellisuudessa siis tee mitään antireduktionistista työtä. Tällainen asetelma toki on ymmärrettävissä reduktionismin puitteissa: no näinhän se on, että eri havaintovälineet tavoittavat erilaisia kerroksia ja informaatiota hukkuu välissä. Argumentit deskriptiivisen emergentismin puolesta, jotka koskevat esimerkiksi tietoisuutta, eivätkä rautakankia, eivät kuitenkaan ole laisinkaan sama asia, kuin Enqvistin käsittelyyn ottama deskriptiivinen individualismi. Asia on yksinkertainen, kun hiiva, sokeri, vehnäjauhot ja vesi laitetaan yhteen: lopputuloksena on taikina, joka ominaisuuksineen voidaan palauttaa pitkälti alkutekijöihinsä, sekä niiden yhteydessä tapahtuviin kemiallisiin prosesseihin. Mutta onko ihminen kaikkine ominaisuuksineen verrattavissa pullataikinaan? Pullataikinamaista käsitystä kannattavan Enqvistin samanmielisen kollegan, Tapio Ala-Nissilän mukaan filosofit ovat amatöörejä fysiikan suhteen, mikä varmasti pitääkin paikkansa. Välttämättä ei tosin tarvitse olla mikään ruudinkeksijä fysiikan suhteen päätyäkseen sellaiseen lopputulokseen, ettei tavanomaisilla luonnonilmiöillä (atomit, molekyylit, jne.) voi olla subjektiivisuutta eikä kvalioita. Ilman jonkinlaisen panpsykismin omaksumista vaikuttaisi olevan mahdotonta ajatella, että atomit tai molekyylit pitäisivät itsessään osia esimerkiksi sellaisen kokonaisuuden ominaisuuksista, kuin tietoisuus. Toisin sanoen tietoisuutta ei voida palauttaa osiinsa, ellei sitten haluta tehdä oletusta, että esimerkiksi molekyylit, atomit, sähkö tms. ovat edes hyvin vähissä määrin onnellisia, surullisia, monivärisiä ja jopa itsetietoisia myös itsenäisinä systeemeinä.
Ne tajunnanilmöt, joista voimme sanoa tietävämme niiden olevan olemassa, ovat jonkun tajuisen olennon kokemia ilmiöitä, eivätkä ne voi leijailla ympäriinsä itsekseen: niitä on mahdotonta kuvitella ulottuvaisiksi kappaleiksi. Sikäli kun kielen loogisen rakenteen voidaan ajatella ainakin osittain olevan heijastusta maailman loogisesta rakenteesta, ymmärrämme tämän jo kielemme perusteella mahdottomaksi, kyseisenlaisia asiantiloja koskevat ilmaukset järjettömiksi : esimerkiksi minkä levyinen on punaisuus, tai kuinka monesta osasta koostuu tunne ’iloisuus’?
Luonnontiede ei kykene käsittelemään tajunnanilmöiden laadullisia ominaisuuksia. Kvalia määrittää esimerkiksi sen, miltä elämykselliset ilmiöt tuntuvat ja miten erilaiset tajunnanilmiöt eroavat toisistaan. Kvalioista esimerkkejä ovat vaikkapa taivaan sinisyys, salmiakin maku, kivun tuskallisuus, ruusun tuoksu, cembalon sointi, sametin pehmeys, jne.. Tällaisia kokemuksia on mahdotonta vangita objektiivisiin mittauksiin, kokemuksen perusteella kuitenkin tiedämme sellaisia olevan olemassa. Ne ilmenevät vain mielen sisällä, eivät siinä ulkoisessa todellisuudessa, jota voimme tutkia tieteellisin mittauksin: tajuisen olennon suhde sen omiin tajunnanilmiöihin on täysin erilainen kuin sen suhde muiden olentojen tajunnanilmiöihin. Mikään neurofysiologinen aivomittaus ei anna tietoa kvalioiden olemassaolosta tai luonteesta, ammoniumkloridista ei voi löytää salmiakin makua, eivätkä fotonit ole minkään värisiä; mikään inhimillisen toiminnan muoto ei voi muuttua kohteensa objektivoiduksi laadulliseksi olemukseksi. Muutoinhan täytyisi olettaa vaikkapa, että sisäisesti koetut tilat ovat jotakin maagista ainetta, joka siirtyy esimerkiksi aivojen sähköisiä tiloja mittaavan koneen antureita pitkin printteriin, musteen mukana paperille ja vielä fotonien mukana tutkijan silmään ja sitä kautta sellaisenaan hänen ulottuvilleen!
Pragmatismin puitteissa voisi sanoa, että kaikki inhimillinen oleminen on tekemistä. Myös oleminen on siis tekemistä; se on vähintään itsehavainnointia. Inhimillinen oleminen on myös näkemistä, kuulemista, vääntämistä, kääntämistä, maistamista, mittaamista, laskemista, päättelyä, ajattelua. Tekemiset ovat keskenään erilaisia, ei ole esimerkiksi sama asia katsella ja maistaa; ympäristöstä käsin tuottuu erilaisia kokemuksia riippuen toimintatavasta. Tutkiminenkin on tekemisen laji, eikä se voi muuttua miksikään toiseksi tekemisen lajiksi. Tekemisellä on kohteensa, esimerkiksi syömisellä banaani. Banaanin syöminen taas ei ole sama asia, kuin banaani, eikä tutkiminenkaan voi sen enempää muuttua kohteekseen, kuin merkki tarkoitteekseen; banaanin syöminen tuskin tarjoaa kovin syvällistä näkemystä sen perimmäiseen substanssiin, vaikka sitä voikin suussaan eri lailla maistella ja pilkkoa, kuin vain näköhermojen välityksellä. Miksi tieteellisen tutkimuksen ja universumin laita olisi eri lailla? Siitä, että inhimillinen tieto on inhimillisen toiminnan tapoja, on mahdotonta päästä eroon – ja tähän liittyen on erityisen selvää myös, ettei lähtökohtaisesti voida myöskään olettaa koko kaikkeuden olevan inhimillisen toiminnan ulottuvilla (edes ideaaleissa olosuhteissa..), kuin poimimistaan odottavan omenan, etenkään vain yhden sellaisen tekemisen lajin, mikä on tässä tieteellinen tutkiminen.
Se, että jotakin on mahdollista tehdä, ei kerro lopulta mitään muuta kohteestaan, kuin että kohteen kanssa tällainen toimintatapahtuma on mahdollinen. Sellaisen toiminnan tavan mahdollisuus, siis olemassaolo, esimerkiksi kyky manipuloida kohdetta, tai tuottaa tietty aistein havaittava tapahtuma sen yhteydessä ei kerro kohteen olemuksesta mitään muuta, kuin että kyseiset toiminnan tavat ovat sen puitteissa toteutettavissa. Ajattelun heurististen apuvälineiden avulla voidaan päätellä, että jotkin muut toiminnan tavat ovat lisäksi mahdollisia – mitään perustavanlaatuista kohteen olemuksesta ei ole käytännön elämässä tarpeellista - eikä objektiivisten mittaustoimitusten puitteissa mahdollistakaan tietää. Tiede kuvaa sitä maailmaa, mikä on inhimillisen vuorovaikutustoiminnan ulottuvilla ja sen luomat ajattelun apuvälineet voivat nekin kuvata vain ja ainoastaan tällaista puolta kohteistaan.
Alla olevan kuvan (=jonka korvaan tässä tökeröllä asciiesityksellä, joka toivon mukaan kuitenkin on riittävä tarkoitukseensa; ylempi kuvaa siis laatikkoa, jossa on kysymysmerkkejä, esimerkiksi tuntemattomia mekanismeja, joiden tuntemattomuus ei kuitenkaan vaikuta itse toimintaan sen enempää, kuin bussikuskilla on tarve ymmärtää, miten bussin moottori toimii - alemmasta kysymysmerkit on häivytetty) B1 - mukainen maailmankatsomus on mahdollista rakentaa ilman, että törmätään ristiriitoihin, siinäkin tapauksessa siis, että asiat olisivatkin kuvan A1 - mukaisia. Kuvasta B1 onkin kaikki kysymysmerkit kätevästi häivytetty, minkä tapainen eliminatiivinen näkemys on jonkinasteinen muotivirtaus monilla reaalitieteen edustajilla. Tieteellisen työskentelyn lähtökohdaksi sopii se, että keskitytään vain siihen, mistä ylipäätänsä voidaan edes ajatella otettavan selvää, mutta pitäisi olla myös ilmeistä, että (reaali-) tieteellisen työskentelyn rajoista ei voida tehdä koko olevan maailman ja sen yhteydessä mahdollisten monien eri tekemisen tapojen rajoja. Joskin tieteellisen työskentelyn rajoja voitanee pitää rajoina sellaiselle osalle maailmaa, mistä ilman eräänlaista biologisen apriorin (ja sen yhteydessä monilta osin normaali-ihmisille tyypillisesti hyvin samantapaisen kehitysyhtälön) pohjustamaa konsensusta voidaan esimerkiksi uuden tiedon tapauksessa ylipäätänsä tyydyttävästi päästä yksimielisyyteen.
A1
??????
??????-----O = :(
??????
väännetään vipua ja..
??????
??????.\..... = :) vót!
??????..\
..........O
B1
......-----O = :(
väännetään vipua ja..
.........\..= :) vót!
..........\
...........O
lähdeaineistona
(tieteessä tapahtuu [lehti])
(Antti Revonsuo: johdatus tieteenfilosofiaan [html])
Vastaukset 15
Vanhimmat
otsikoin huolimattomasti, en tarkoittanut sähkökemialla hapettumis-pelkistymisilmiöitä, joissa syntyy tai kuluu sähköä.
"Sielukin" on aivokemian tuote.
Mieli ei ole aivot, yhteiskunta ei ole joukko ihmisiä jne. Tätä taas käytetään virheellisesti todisteena siitä että voisi olla mieli ilman aivoja tai yhteiskunta ilman ihmisiä.
""Sielukin" on aivokemian tuote."
.. esitys. Esitä perusteluja tai vaikene. Suosittelen jälkimmäistä, vaikutat paljon fiksummalta sillä tapaa.
Muutenkin se, että se olisi sen tuote, ei tarkoita, että ne olisivat sama asia.
Esimerkiksi tehdas tuottaa autoja, mutta tehdas ei ole auto.
Tällaista tapahtuu. Mutta oliko tuon tarkoitus viitata jollain tavalla tekstiini? Jos, niin ohi menee ja korkealta ja suositus on, että teksti luetaan ennen kuin sitä kommentoidaan.
vaan referaatti.
Olen kyllä perehtynyt kyseisen aiheen tiimoilta käytyyn keskusteluun, mutta hyvin pieni osa on itseasiassa referoitua.
En minä ole sillä mitään henkilökohtaista kunniaa hakemassa, joten keskustelu tekstin referaattipitoisuudesta on muutenkin merkityksetön.
sinulta taisi unohtua, että referaattikin on teksti; kirjoittamaani tekstiinkin, joka on puhtaasti referaatti, viittaaminen 'tekstinäni' olisi täysin sopiva ilmaisumuoto.
Kai sinulla siinä joku pointti oli? Vai oliko?
eivät ainakaan ilmeisesti vähämieliset lörpöttelijät, kuten sinä. Koet kuitenkin tärkeäksi ilmaista tietämättömiä ja perustelemattomia kantojasi, muttet pidä asioista selvää ottamista tavoittelemisen arvoisena.
eikä mikään fysiikan laitos. Miksi tuollaista tänne tunget? Eikö sinulla ole itselläsi mitään sanottavaa?
Minähän sen sanoin, tai siis kirjoitin. Tuskinpa tekstiä kelpuutettaisi fysiikan laitoksella, sehän on vahvasti filosofinen.
No, aloitetaanko jo se keskustelu?
Näköjään sinusta on suotavaa keskustella kaikesta muusta, paitsi topikin tiimoilta. Eikö sinulla itselläsi ole mitään sanottavaa?
Vai esintyykö joku ketjun aloittajana`?
Ylläpito saa päättää.. ei tämmöistä!
Tietoisuus onkin abstrakti käsite sille, miten tuo sähkökemia ilmenee. Tietoisuus on kuitenkin sidoksissa sähkökemiaan ja rakenteeseen. Tämä ilmentymä on siis aivojen prosessin ilmentymä samoin kuin lumihiutaleen muoto on sen ilmentymä ja siten se ei ole jokin mystinen asia, joka on irrallaan tuosta rakenteesta ja siinä tapahtuvista luonnollisista reaktioista. Lyhyesti sanottuna, ei tietoisuutta ilman toiminnallisia aivoja. Tähän viittaa todisteet.
Toki näin, mutta se, että tietoisuus on _sidoksissa_ näihin asioihin, ei tee siitä samaa asiaa, kuin sitä päältävät (supervenoivat) "laitteistot".
"ei tietoisuutta ilman toiminnallisia aivoja. Tähän viittaa todisteet."
Tähän eivät voi tietämyksemme mukaan viitata mitkään tieteelliset todisteet, koska oletettavasti tietoisuus ilman jotakin päältävää ulottuvaista "laitetta", ei ole myöskään toimintamme ulottuvilla; toisin sanoen sellaista koetilannetta, jossa ilman materiaan sidottua tietoisuuden olemassaoloa voitaisiin testata, on mahdotonta luoda. Väitelause siitä, että tietoisuutta ei koskaan ole ilman "laitteistoa" on yhtä mahdoton, kuin että sitä on ilman jotakin "laitteistoa".