2003-07-16
Työn vastainen manifesti
Gruppe Krisis
Kääntänyt: Timo Ahonen
Saksalaisen Krisis-ryhmän vuosituhannen vaihteessa julkaistu, useille kielille jo käännetty ja kotimaassaan riittävän ristiriitaisen vastaanoton saanut manifesti tarjosi Saksan "vasemmistolle" sysäyksen laajaan keskusteluun "työstä", työetiikasta, niin kutsutun "työyhteiskunnan" hauraasta lopusta sekä "vasemmiston" positiivisesta tai negatiivisesta suhteesta työhön. Manifestin tekijöiden mukaan ainoastaan kapitalismin kritiikin keskiöön nostettu ja kokonaisyhteiskunnalliseen kontekstiin sovitettu käytännöllinen työn kritiikki voi luoda uuden kumouksellisen antikapitalistisen perspektiivin. Manifesti haluaa osaltaan manata esiin uutta työn lakkauttamista tavoittelevaa emansipatorista massaliikettä, joka tarjoaisi lähtökohdiltaan erilaisen ja radikaalin vaihtoehdon sekä uuskeynesiläiselle sosiaalidemokratialle että liberaalille sosiaaliteknokraattista kriisinhallintaa edustavalle kansalaistulo-reformismille.
1. Kuolleen työn herruus
Ruumis pitää otteessaan nyky-yhteiskuntaa - työn ruumis. Kaikki maailman valtaapitävät ovat liittoutuneet puolustamaan tätä herruutta: paavi ja Maailmanpankki, Tony Blair ja Jörg Haider, ammattiliitot ja yrittäjät, Saksan vihreät ja Ranskan sosialistit. He eivät tunne kuin yhden iskulauseen: työtä, työtä, työtä!
Kuitenkin jokainen, joka tajuaa mistä järjen käytössä on kysymys, tajuaa välittömästi tämän asenteen kestämättömyyden. Työn dominoima nyky-yhteiskunta ei ole nyt ohimenevässä kriisissä; se kohtaa oman absoluuttisen rajansa. Mikroelektronisen vallankumouksen myötä vaurauden tuotanto on yhä lisääntyvissä määrin itsenäistynyt inhimillisen työvoiman käytöstä - siinä määrin, minkä vielä muutama vuosikymmen sitten kuviteltiin olevan mahdollista ainoastaan science fictionin alueella. Kukaan ei enää uskottavasti voi esittää, että tämä prosessi voitaisiin pysäyttää tai sen suunta kääntää.
Työvoima-nimisen hyödykkeen myynnin tulevaisuuden näkymät ovat yhtä lupaavat kuin postivaunukaupan 1900-luvun alussa. Ja kuitenkin, jokaista joka ei kykene kauppaamaan työvoimaansa, pidetään "ylijäämäihmisenä" ja hänet sysätään kylmästi yhteiskunnan jäteastiaan. Kuka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä! Tämä periaate jatkaa edelleen kummitteluaan; ja nykyään yhä enemmän, koska siitä on tulossa toivottoman vanhanaikainen periaate. Se on todellakin absurdi: koskaan aiemmin ei yhteiskunta ole ollut niin leimallisesti työyhteiskunta kuin nyt, kun työtä tarvitaan aina vain vähemmän.
Kuolinvuoteellaan työ osoittautuu kuitenkin totalitaariseksi mahdiksi, joka ei suvaitse rinnalleen muita epäjumalia. Arkielämän huokosten kautta psyykeen tunkeutuen työ kontrolloi sekä ajattelua että toimintaa. Kuluja ja ponnisteluja ei säästellä, kun pyritään keinotekoisesti pidentämään "työn idolin" elinkaarta. Uusien työpaikkojen paranoidi ulvonta oikeuttaa luonnonvarojen tuhlaamisen yhä intensiivisemmässä mitassa, vaikka luonnonkunnioituksen sivuuttamisen tuhovaikutukset ihmiskunnalle havaittiin jo kauan sitten. Viimeisetkin esteet sosiaalisten suhteiden täydelliseltä kaupallistamiselta voidaan kritiikittömästi raivata tieltä, jos vain näin avautuu mahdollisuus luoda edes muutama kurja uusi työpaikka.
"Mikä tahansa työ on parempi kuin työttömänä oleminen." Tästä hokemasta on tullut uusi uskontunnustus, jota toistellaan kaikkialla yhteiskunnassa.Mitä ilmeisemmältä ja väistämättömämmältä työyhteiskunnan loppu alkaa vaikuttaa, sitä voimallisemmin sen yleistä tiedostamista pyritään tukahduttamaan.
Repression menetelmien kirjo voi olla moninainen, mutta viime kädessä repressio on pelkistettävissä yhteiseen nimittäjäänsä. Globaalisti esille tuleva tosiasia, että työ osoittautuu itseään tuhoavaksi irrationaaliseksi itsetarkoitukseksi, pyritään uudelleen määrittämään yksilöiden, yhtiöiden ja kokonaisten maanosa-alueiden yksilölliseksi tai kollektiiviseksi epäonnistumiseksi; aivan kuin koko maailma olisi nyt alistettu universaalin idée fixen komennon alle. Työn objektiivinen rakenteellinen este pyritään saamaan näyttämään niiden ihmisten subjektiiviselta ongelmalta, jotka ovat yhteiskunnasta jo syrjäytyneet.
Jotkut ajattelevat työttömyyden johtuvan ylisuurista vaatimuksista, puutteellisista valmiuksista tai joustavuuden puutteesta. Toiset taas katsovat sen seuraavan epäpätevyydestä, korruptiosta tai "omien" poliitikkojensa tai yritysjohtajiensa ahneudesta, puhumatta edes näiden "johtajien" taipumuksesta "huijauksen politiikan" harjoittamiseen. Viime kädessä kuitenkin kaikki yhtyvät Saksan ex-presidentin Roman Herzogin näkemykseen, jonka mukaan maan voi pelastaa enää "yleinen ryhdistäytyminen", ikään kuin koko ongelma varsinaisesti olisikin samaa suuruusluokkaa kuin jonkin jalkapallojoukkueen tai poliittisen ryhmäkunnan motivaatio-ongelma. Jokaisen tulee raataa herkeämättä; jokaisen tulee ryhtyä ponnekkaasti työhön - vaikka mitään yleistä tarvetta tähän ei enää olisikaan olemassa. Näiden vaatimusten synkkää metatason viestiä ei voi väärin tulkita: nuo jotka eivät ole onnistuneet miellyttämään työn epäjumalaa, saavat syyttää vain itseään siitä, että heitä ei ole huomioitu tai että heidät on sysätty yhteiskunnan reunamille.
Tällainen ihmisuhrauksen outo laki omine rituaaleineen ja ajoituksineen on saatettu voimaan kaikkialla maailmassa. Maa toisensa perästä luhistuu taloudellisen totalitarismin teilipyörien alle, todistaen yhdestä ja ainoasta "totuudesta": maa on loukannut niin kutsuttuja "markkinatalouden lakeja". Kannattavuuden logiikka rankaisee jokaista maata, joka ei ehdoitta mukaudu totaalisen kilpailun sokeaan mekanismiin. Tämän päivän "talousviisaus" on huomisen yritysjätettä. Raivoavien talouspsykootikkojen eriskummallinen maailmankuva ei kuitenkaan tästä järky vähääkään. Globaalista väestöstä kolme neljäsosaa on julistettu yhteiskunnalliseksi jätteeksi. Kapitalistinen keskus toisensa jälkeen on kohdannut katastrofin. Etelän kehitysmaiden ja itäisten valtiokapitalististen maiden luhistumisen jälkeen itäaasialaiset markkinatalouden mallioppilasmaat ovat kohdanneet tuhon ja hävityksen. Yhteiskunnallinen paniikkimieliala leviää myös Euroopassa. Tästä kaikesta millään tapaa piittaamatta jatkavat politiikan ja yrityselämän donquijotet yhä raaemmin ottein ristiretkeään työmoolokin nimissä.
Jokaisen tulee kyetä elättämään itsensä omalla työllään, kuuluu ehdotettu periaate. Se että voi elää, on ehdon alaista, ja missä tätä ehtoa ei kyetä täyttämään, ei mitään oikeutta ole.
Johan Gottlieb Fichte,Grundlagen des Naturrechts nach Prinzipien der Wissenschaftslehre ("Luonnonlain perustukset tieteenteorian periaatteiden mukaan"), 1797.
Työn vastainen manifesti
Gruppe Krisis
Kääntänyt: Timo Ahonen
Saksalaisen Krisis-ryhmän vuosituhannen vaihteessa julkaistu, useille kielille jo käännetty ja kotimaassaan riittävän ristiriitaisen vastaanoton saanut manifesti tarjosi Saksan "vasemmistolle" sysäyksen laajaan keskusteluun "työstä", työetiikasta, niin kutsutun "työyhteiskunnan" hauraasta lopusta sekä "vasemmiston" positiivisesta tai negatiivisesta suhteesta työhön. Manifestin tekijöiden mukaan ainoastaan kapitalismin kritiikin keskiöön nostettu ja kokonaisyhteiskunnalliseen kontekstiin sovitettu käytännöllinen työn kritiikki voi luoda uuden kumouksellisen antikapitalistisen perspektiivin. Manifesti haluaa osaltaan manata esiin uutta työn lakkauttamista tavoittelevaa emansipatorista massaliikettä, joka tarjoaisi lähtökohdiltaan erilaisen ja radikaalin vaihtoehdon sekä uuskeynesiläiselle sosiaalidemokratialle että liberaalille sosiaaliteknokraattista kriisinhallintaa edustavalle kansalaistulo-reformismille.
1. Kuolleen työn herruus
Ruumis pitää otteessaan nyky-yhteiskuntaa - työn ruumis. Kaikki maailman valtaapitävät ovat liittoutuneet puolustamaan tätä herruutta: paavi ja Maailmanpankki, Tony Blair ja Jörg Haider, ammattiliitot ja yrittäjät, Saksan vihreät ja Ranskan sosialistit. He eivät tunne kuin yhden iskulauseen: työtä, työtä, työtä!
Kuitenkin jokainen, joka tajuaa mistä järjen käytössä on kysymys, tajuaa välittömästi tämän asenteen kestämättömyyden. Työn dominoima nyky-yhteiskunta ei ole nyt ohimenevässä kriisissä; se kohtaa oman absoluuttisen rajansa. Mikroelektronisen vallankumouksen myötä vaurauden tuotanto on yhä lisääntyvissä määrin itsenäistynyt inhimillisen työvoiman käytöstä - siinä määrin, minkä vielä muutama vuosikymmen sitten kuviteltiin olevan mahdollista ainoastaan science fictionin alueella. Kukaan ei enää uskottavasti voi esittää, että tämä prosessi voitaisiin pysäyttää tai sen suunta kääntää.
Työvoima-nimisen hyödykkeen myynnin tulevaisuuden näkymät ovat yhtä lupaavat kuin postivaunukaupan 1900-luvun alussa. Ja kuitenkin, jokaista joka ei kykene kauppaamaan työvoimaansa, pidetään "ylijäämäihmisenä" ja hänet sysätään kylmästi yhteiskunnan jäteastiaan. Kuka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä! Tämä periaate jatkaa edelleen kummitteluaan; ja nykyään yhä enemmän, koska siitä on tulossa toivottoman vanhanaikainen periaate. Se on todellakin absurdi: koskaan aiemmin ei yhteiskunta ole ollut niin leimallisesti työyhteiskunta kuin nyt, kun työtä tarvitaan aina vain vähemmän.
Kuolinvuoteellaan työ osoittautuu kuitenkin totalitaariseksi mahdiksi, joka ei suvaitse rinnalleen muita epäjumalia. Arkielämän huokosten kautta psyykeen tunkeutuen työ kontrolloi sekä ajattelua että toimintaa. Kuluja ja ponnisteluja ei säästellä, kun pyritään keinotekoisesti pidentämään "työn idolin" elinkaarta. Uusien työpaikkojen paranoidi ulvonta oikeuttaa luonnonvarojen tuhlaamisen yhä intensiivisemmässä mitassa, vaikka luonnonkunnioituksen sivuuttamisen tuhovaikutukset ihmiskunnalle havaittiin jo kauan sitten. Viimeisetkin esteet sosiaalisten suhteiden täydelliseltä kaupallistamiselta voidaan kritiikittömästi raivata tieltä, jos vain näin avautuu mahdollisuus luoda edes muutama kurja uusi työpaikka.
"Mikä tahansa työ on parempi kuin työttömänä oleminen." Tästä hokemasta on tullut uusi uskontunnustus, jota toistellaan kaikkialla yhteiskunnassa.Mitä ilmeisemmältä ja väistämättömämmältä työyhteiskunnan loppu alkaa vaikuttaa, sitä voimallisemmin sen yleistä tiedostamista pyritään tukahduttamaan.
Repression menetelmien kirjo voi olla moninainen, mutta viime kädessä repressio on pelkistettävissä yhteiseen nimittäjäänsä. Globaalisti esille tuleva tosiasia, että työ osoittautuu itseään tuhoavaksi irrationaaliseksi itsetarkoitukseksi, pyritään uudelleen määrittämään yksilöiden, yhtiöiden ja kokonaisten maanosa-alueiden yksilölliseksi tai kollektiiviseksi epäonnistumiseksi; aivan kuin koko maailma olisi nyt alistettu universaalin idée fixen komennon alle. Työn objektiivinen rakenteellinen este pyritään saamaan näyttämään niiden ihmisten subjektiiviselta ongelmalta, jotka ovat yhteiskunnasta jo syrjäytyneet.
Jotkut ajattelevat työttömyyden johtuvan ylisuurista vaatimuksista, puutteellisista valmiuksista tai joustavuuden puutteesta. Toiset taas katsovat sen seuraavan epäpätevyydestä, korruptiosta tai "omien" poliitikkojensa tai yritysjohtajiensa ahneudesta, puhumatta edes näiden "johtajien" taipumuksesta "huijauksen politiikan" harjoittamiseen. Viime kädessä kuitenkin kaikki yhtyvät Saksan ex-presidentin Roman Herzogin näkemykseen, jonka mukaan maan voi pelastaa enää "yleinen ryhdistäytyminen", ikään kuin koko ongelma varsinaisesti olisikin samaa suuruusluokkaa kuin jonkin jalkapallojoukkueen tai poliittisen ryhmäkunnan motivaatio-ongelma. Jokaisen tulee raataa herkeämättä; jokaisen tulee ryhtyä ponnekkaasti työhön - vaikka mitään yleistä tarvetta tähän ei enää olisikaan olemassa. Näiden vaatimusten synkkää metatason viestiä ei voi väärin tulkita: nuo jotka eivät ole onnistuneet miellyttämään työn epäjumalaa, saavat syyttää vain itseään siitä, että heitä ei ole huomioitu tai että heidät on sysätty yhteiskunnan reunamille.
Tällainen ihmisuhrauksen outo laki omine rituaaleineen ja ajoituksineen on saatettu voimaan kaikkialla maailmassa. Maa toisensa perästä luhistuu taloudellisen totalitarismin teilipyörien alle, todistaen yhdestä ja ainoasta "totuudesta": maa on loukannut niin kutsuttuja "markkinatalouden lakeja". Kannattavuuden logiikka rankaisee jokaista maata, joka ei ehdoitta mukaudu totaalisen kilpailun sokeaan mekanismiin. Tämän päivän "talousviisaus" on huomisen yritysjätettä. Raivoavien talouspsykootikkojen eriskummallinen maailmankuva ei kuitenkaan tästä järky vähääkään. Globaalista väestöstä kolme neljäsosaa on julistettu yhteiskunnalliseksi jätteeksi. Kapitalistinen keskus toisensa jälkeen on kohdannut katastrofin. Etelän kehitysmaiden ja itäisten valtiokapitalististen maiden luhistumisen jälkeen itäaasialaiset markkinatalouden mallioppilasmaat ovat kohdanneet tuhon ja hävityksen. Yhteiskunnallinen paniikkimieliala leviää myös Euroopassa. Tästä kaikesta millään tapaa piittaamatta jatkavat politiikan ja yrityselämän donquijotet yhä raaemmin ottein ristiretkeään työmoolokin nimissä.
Jokaisen tulee kyetä elättämään itsensä omalla työllään, kuuluu ehdotettu periaate. Se että voi elää, on ehdon alaista, ja missä tätä ehtoa ei kyetä täyttämään, ei mitään oikeutta ole.
Johan Gottlieb Fichte,Grundlagen des Naturrechts nach Prinzipien der Wissenschaftslehre ("Luonnonlain perustukset tieteenteorian periaatteiden mukaan"), 1797.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.