olevan tervejärkistä porukkaa. Itse en taida olla. Ahdistaa ja pelottaa, enkä oikein edes tiedä mikä pelottaa. Onko syysahdistus yleistä?
Sairastin vuosia sitten vaikean masennuksen. Kai siitä jotenkin paraninkin, mutta nyt kun olen ollut keväästä asti työttömänä, en uskalla enkä halua mennä mihinkään. Miten ikinä pystyisin ottamaan töitä vastaan, kun jo ovesta ulos meneminen pelottaa.
Tämä pimeys on hirveää.
Sairastin vuosia sitten vaikean masennuksen. Kai siitä jotenkin paraninkin, mutta nyt kun olen ollut keväästä asti työttömänä, en uskalla enkä halua mennä mihinkään. Miten ikinä pystyisin ottamaan töitä vastaan, kun jo ovesta ulos meneminen pelottaa.
Tämä pimeys on hirveää.
Vastaukset 17
Vanhimmat
tulosta. Ehkä miljoonan vuoden päästä helpottaa.
vahvistiko lääkäri paranemisen ja kuinka kauan hyvää kautta kesti? Minust kuulostaa pahasti siltä että et vielä ole toipunut, lähellekään. Olitko lääkityksellä vai vain puhumisella yritit parantua? Onko sinulla tukea?
Kyllä, täällä riehuu myös tervejärkistä porukkaa, osa, kuten minä, on myös läpikäynyt enemmän tai vähemmä vakavaa masennusta ja tietää mistä puhuu, niin tiedosta kuin kokemuksestakin.
Lääkitystä, jos sellaisella olit, on muuten jatkettava vielä kuukausia sen jälkeen kun mieliala paranee, ethän lopettanut kesken?
***
Siitä on noin 15 vuotta kun kävin terapeutilla. Aivan turhaa ja kallista touhua. Ystävien avulla kokosin itseni. Sen jälkeen elämä tuntui taas ihan hyvältä. Vaihtelevasti, mutta kuitenkin.
Minulla ei ollut varaa useaan lääkitykseen. Ensimmäiset eivät auttaneet mitään ja olisi pitänyt kokeilla uusia, mutta ajattelin, että ennemmin ostan lapselle ruokaa ja talvivaatteet, kuin itselleni lääkkeitä.
Olen kai nuoresta asti ollut jotenkin altis surumielisyyteen. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Itkeminen myös helpottaa joskus. Mutta kun se vammauttaa niin, että ei kykene toimimaan, niin menee elämä risaiseksi.
En tiedä mistä johtuu, mutta huomaan hirveän herkästi, jos joku ei pidä minusta. Siksi kai aristelen. Vaikka kuinka yritän takoa päähäni, että mitä väliä sillä on, jos joku ei pidä, niin silti se tuntuu pahalta.
Kamalaa tällainen itsensä sääliminen, vaikka maailmassa on kaikki päin helvettiä.
Luin kirjoituksia noilta uskovaisten palstoilta ja tulin siihen tulokseen, että minun murheeni ovat pieniä niiden rinnalla. Joku viisas sanoi joskus, että itkeminen loppuu itkemällä.
...vanhemman sukupolven ssri-lääkkeitä. Amerikoissa tämä tietty lääke tunnetaan nimellä Prozac ja täällä kai nimellä Fluoksetiini..., jotain.
Olen ymmärtänyt, että lääkärit mielellään määräävät uudempia lääkkeitä, mutta ne eivät ole juurikaan tehokkaampia, kuin nämä ensimmäiset ssri-lääkkeet. Kalliita kylläkin.
"Siitä on noin 15 vuotta kun kävin terapeutilla. Aivan turhaa ja kallista touhua."
Tulee mieleen, että jos terapiaasi käytiin ilman lääkitystä, niin ehkäpä olet ollut "liian" masentunut vastaanottamaan psykoterapiaa ja siksi se on mennyt hukkaan.
Huolimatta huonosta terapiavasteesta ja kalliista lääkkeistä kannattaa sinne lääkärille suunnistaa ja kertoa mitä olet näiden suhteen jo kokenut. Ei ole mikään rikos olla vähävarainen ja pyytää halpaa lääkitystä. Niitä on.
Itse vedin viimeisimmän kuurini kaksi vuotta sitten, silloin muistaakseni kolmen kuukauden kuuri maksoi pari kymppiä. Ei se sen kalliimpaa tarvitse olla...
Puhumattakaan siitä vahingosta joka lapsen mielenterveydelle voi koitua masentuneesta vanhemmasta. Se ei ole mikään pikkujuttu, kyllä minusta on ensiarvoisen tärkeää saada oma polla kuntoon. Materia ei lapsen kannalta ole yhtään niin tärkeää kuin se mitä vanhemman korvien välissä on.
Masentuneelle on myös ominaista tuo ajattelu, että ei minulla niin väliä ole, ennemmin muiden hyväksi, itse jaksaa kärsiäkin. Ja ihan turhaan!!!
SemiSeppäkin jo sanoi että terapia vi olla ihan turhaa siinä vaiheessa kun sairaus on vielä päällä, puhuminen voi helpottaa mutta ihan terapiaan saakka ei hyödytä heti mennä. Akuutti tila on saatava ensin hoidettua.
Sinuna menisin terveyskeskuslääkärille, kertoisin mitä lääkkeitä olet jo kokeillut ja pyytäisit uusia, edullisia kokeiltavaksi. Kolmen viikon päästä voi olla elämä jo varsin toisenlaista...
"Itkeminen myös helpottaa joskus. Mutta kun se vammauttaa niin, että ei kykene toimimaan, niin menee elämä risaiseksi. "
Aseta itsesi lapsesi asemaan ja mieti mitä hän näkee, kuulee ja miten se häneen vaikuttaa. Sinun on jo korkea aika tehdä asialle jotain, ja puhua lapsellesi aiheesta myös. Taipumus masennukseen voi olla myös perinnöllinen, ja on hyvä ettei hän tulevaisuudessa mahdollisesti jää samaaan loukkuun vaan soaa tunnistaa oireet ja hakea apua. Älä anna hänelle mallia kärsiä hiljaa, vaan pyytää apua silloin kun tarvitaan. Se on arvokasta, hänelle.
***
on jo aikuinen, ei hänellä hätää ole. Hänen puolestaan en ole huolissani ollenkaan.
Jäin yksin lapsen kanssa, kun hän oli muutaman vuoden ikäinen ja kai se jotenkin laukaisi sen ahdistuksen.
En varmaan ole ainoa, kellä on tuntunut siltä, että murheet musertaa. Nyt minulla on ihan hyvä mies, toistakymmentä vuotta jo oltu yhdessä.
Lapsen isä oli väkivaltainen. Se aika ennen eroa oli jatkuvaa pelkäämistä. Siksi olikin jotenkin outoa, että romahdin eron jälkeen. Vaikka luulisi, että se olisi helpottanut. Ja tietysti helpottikin, kun ei tarvinnut koko ajan pelätä, mutta kuitenkin olin jotenkin ihan pihalla kaikesta.
Kaunis kirjoitus sinulta, mutta korostan vielä, että lapsellani on kaikki hyvin. Hän ei asu enää kanssani ja opiskelut ovat sujuneet hyvin.
Terveyskeskuslääkärille en tämän asian takia mene. Se omalääkäri on kalsea nuori nainen, jonka suhtautuminen on minua kohtaan ollut alentuvaa. Olen pari kertaa ollut vastaanotolla ihan fyysisten vaivojen takia, enkä tätä hänelle aio kertoa. Kai se siitä valkenee, kun tulee kevät.
Ensinnäkin, kiitokset jo siitä että sait lapsesi väkivaltaisen miehen ulottuvilta hetimiten.
Romahdus useinkin tapahtuu vasta jatkuvan stressitilna lauettua. Pelossa elämisestä tulee normaali olotila, mutta kun jatkuvan adrenaliinin ja stressin varassa eläminen loppuu, on ensireatio yleensä huonompaan suuntaan, ellei täydellinen lamaannus. Sikäli normaalia.
Ethän vain jätä masennusta hoitamatta ihan vain lääkärin ynseyden vuoksi..? Se ei ole mikään syy. Mutta jos tunnet päsrjääväsi, jos tiedät itse että kyse on vain vuodenaikaan liittyvästä alakulosta, voi esimerkiksi mäkikuisma tuoda sen avun jota juuri nyt kaipaat. Kokeile ihmeessä. Ehkäisypillerien tehoa se voi laimentaa, se täytyy ottaa huomioon, mutta muuten se on ohjeen mukaan nautittuna vaaraton. Joka apteekista ja useimmista luontaistuotekaupoista. Ei se ota jos ei annakaan!
Minullakin se oli siirtymä väkivaltaisesta ja alistavasta suhteesta siihen tasa-arvoiseen ja onnelliseen joka toi pysyvän avun, mutta tottakai synnytyksenjälkeinen masennus oli koettava sekin :D
***
halusin vängätä tähän väliinne, mutta tämä lausumasi:
>>Kai se siitä valkenee, kun tulee kevät.
Ihme kyllä, tällä kertaa Tähdenlento puhuu ihan asiaa. Vilöpittömät onnittelut uudesta JänkkäVajakin arvonimestä.
Jatkuva odottamisen tila, jos sellaisessa elää, kuluttaa ja tekee tyytymättömäksi. Odottaa mitä odottaa, aina seuraavaa kesää, sitten tilipäivää, sitä luvattua lomaa... vaihtoehto on miettiä mihin elämässään haluaa päätyä ja tehdä aktiivisesti töitä sen eteen.
***
että jos haluaa asiallista kohtelua, niin pitää mennä yksityislääkärille.
Kalliiksi se tietysti tulee, mutta voi ainakin valita lääkärinsä ja ainakin omien kokemusteni mukaan he ovat "asiakasystävällisempiä".
Omalääkäriä ei kai voi edes vaihtaa.
Nykyinen systeemi on susi. Mikä omalääkäri se on, joka vaihtuu koko ajan?
tai siis ainakin välillä tapahtuu, meille kullekin, myös Ateistille! Toki toivon, että Ateistikin nämä ihmeet oivaltaa!
Ja tässä lausumassasi se tulee:
>>vaihtoehto on miettiä mihin elämässään haluaa päätyä ja tehdä aktiivisesti töitä sen eteen.
sitä kristillistä välittämistä? No eipä minun murheeni sinun asiasi olekaan.
näin äkkiseltäni tiedä mitä ajat takaa? Mutta suurisieluisen luonteeni arsenaali kokee tapasi elää, liian nöyräksi!
mennä lääkärille mahdollisimman pian. Vaikka se sitten pelottaisikin. Jos suinkin on rahaa, niin mieluiten yksityiselle, silloin potilastiedot eivät ole kaikkien terveysasemien saatavissa. Jos se sinua pelottaa.
Parempi varmaan laittaa rahaa hoitoon, kuin jäädä kotiin makaamaan.
Terveyskeskuksissa on aina uusia lääkäreitä ja kaikki tiedot ovat kaikkien nähtävillä. Kyllä luulisi potilaallakin olevan jotain yksityisyydensuojaa.
Jotain pitää tosiaan tehdä, että en tänne jähmety. Onkohan tämä perinnöllistä?
... pitää tehdä. Kuule, mene lääkäriin ja tule tänne kertomaan miten meni, saitko ajan, jaksoitko mennä, saitko lääkettä jne. Et ole varmaan ainoa joka on tästä pimeydestä ja synkkyydestä todellakin "väsähtänyt".
Tietääkseni nuo masennuslääkkeet eivät auta useinkaan ihan heti, vaan niitä olisi jaksettava syödä ainakin kuukausi, jotta olo helpottaa, ja sittenkin vielä jatkaa niiden syömistä pitkään, jotta aivojen välittäjäainevarannot korvautuvat kunnolla.
Tsemppiä sinulle. Tule kertomaan tänne, miten jaksat, huomenna, ylihuomenna, jne.
minäkin JänkkäVajakki jotain vastata, ja toki voin, vaikka minun tervejärkisyyteni on joskus, siis vaan joskus, kyllä kyseenalaistettu.
Luulen tai siis uskon, eikun tiedän, ettei olotilasi ole mitään herkkua, sillä itsekin olen vuosia sitten kokenut vaikean masennuksen. Siis kokenut en sairastanut. Ja sen kokemuksen jälkeen päätin, etten enää koskaan koe tätä samaa olotilaa. Ja olen tässä onnistunutkin.
Ja miten? No siten kun vain päätin. Toki tämä päätös vaati sellaista itsensä auki repimistä, ettei itkukaan ollut kaukana. Mutta mitä enemmän raivosin, siis itselleni, sitä paremmalta tuntui. Toki lääkäreistä ja lääkkeistäkin on apua, mutta minun ymmärrykseni mukaan se apu, se suurin apu, on niin lähellä, ettei sitä juuri huomakaan. Se suurin apu ja alku uuteen löytyy juuri Sinusta itsestäsi.
Voisin saarnata tästä aiheesta vaikka koko illan, mutta kukkaan ei jaksa lukea kovin pitkiä stooreja. Mutta vielä sen haluan lausua, että silloin kun ihminen oivaltaa kuka hän on, niin juuri silloin hän oivaltaa myös omat tavoitteensa ja omat aikomuksensa tässä elämisessä. Toki minulla on myös omat oivallukseni jostain muustakin, siis sellaisista jumaluuteen liittyvistä jutuista, mutta olkoot ne nyt taka-alalla. Olenhan saanut juuri arvostetun kunniakirjan jänkkävajakkisuudestani, tosin arvostaen sitäkin.
Mutta kyllä se joskus kannattaa myös pitää ne omat näkemyksensä, vaikka loppupelissä oikeesti kaikki jutut sulaa pelkäksi nauruksi. Mutta nauruhan se vasta ikää pidentääkin, tämä tiedoksi etenkin Ateistille!