Ehkä nyt ei kovin monta ihmistä kiinnosta, että olen ollut väärässä jossakin asiassa tai useammassa, mutta nyt näyttää kirkosta eroamisluvut olevan varsin reippaassa kasvussa. Noin vuosi sittenhän minulla oli vetokin menossa (olikohan se 35 000 ylittymisestä?), jonka siis hävisin. Vedon voittaja Mäntysalo ohjasi rahat johonkin ihan hyvää tarkoitukseen, SPR:lle.
Oletukseni, että tämän eroakirkosta palvelun tuoma eroamislisäys johtuisi sellaisesta "kertyneestä" eroajajoukosta, joka käyttää helpompaa tapaa ja lukumäärä sitten tasaantuisi tai laskisi, ei pitänyt selvästikään paikkaansa. Vertasin ilmiötä naisten inttiin ja tasaparien vihkimisiin, joissa kummassakin patoutuman purettua tapahtumien määrä aleni. Näin ei siis näytä olevan kyse tässä kirkon väkimäärän vähemisessä.
Kyse lienee yhteisöllisyyden vähenemisestä. Eroavat eivät koe kirkkoa omaksi yhteisökseen. Syyt pitänee kuitenkin etsiä kirkon sisältä, ei niinkään lainsäädännöstä tai helposta eroamispalvelusta. Eihän se liittyminekään niin kovin vaikeaa ole. Mutta selvästikään eronneet eivät liity mihinkään urheiluseuraan tai vastavaan, joten kokonaisyhteisöllisyys vähenee (paperilla).
"Me olemme kirkko" -ajattelu siis sopii paremmin seurakuntalaisille kuin "mitä minä saan kirkolta"-ajattelu. Jälkimmäistä ajatusmalliahan jotkut antikristityt markkinoivat, verraten kirkkoa ulkopuoliseen palvelun tuottajaan. Ja se tietenkin vastaakin yhteisöllisyyden menettäneessä tilanteessa "kirkollisveron maksajan" ajattelua.
Yhteisöllisyys ei syntyne pelkästään kirkkoon kuulumalla ja veroa maksamalla, vaan siihen tarvitaan jotain enemmän. Tämän asian selvittäminen voisi olla "kansankirkon" tärkein tehtävä. Evankelis-luterilaisuus ei ole kai missään ollut yhteisöllisyydessä tiiveintä mallia, vaan jotain enemmän kaivannevat monet suomalaisetkin? Yhteistyö synnyttää ainakin yhteisöllisyyttä? Miten lienee yhteinen usko?
Oletukseni, että tämän eroakirkosta palvelun tuoma eroamislisäys johtuisi sellaisesta "kertyneestä" eroajajoukosta, joka käyttää helpompaa tapaa ja lukumäärä sitten tasaantuisi tai laskisi, ei pitänyt selvästikään paikkaansa. Vertasin ilmiötä naisten inttiin ja tasaparien vihkimisiin, joissa kummassakin patoutuman purettua tapahtumien määrä aleni. Näin ei siis näytä olevan kyse tässä kirkon väkimäärän vähemisessä.
Kyse lienee yhteisöllisyyden vähenemisestä. Eroavat eivät koe kirkkoa omaksi yhteisökseen. Syyt pitänee kuitenkin etsiä kirkon sisältä, ei niinkään lainsäädännöstä tai helposta eroamispalvelusta. Eihän se liittyminekään niin kovin vaikeaa ole. Mutta selvästikään eronneet eivät liity mihinkään urheiluseuraan tai vastavaan, joten kokonaisyhteisöllisyys vähenee (paperilla).
"Me olemme kirkko" -ajattelu siis sopii paremmin seurakuntalaisille kuin "mitä minä saan kirkolta"-ajattelu. Jälkimmäistä ajatusmalliahan jotkut antikristityt markkinoivat, verraten kirkkoa ulkopuoliseen palvelun tuottajaan. Ja se tietenkin vastaakin yhteisöllisyyden menettäneessä tilanteessa "kirkollisveron maksajan" ajattelua.
Yhteisöllisyys ei syntyne pelkästään kirkkoon kuulumalla ja veroa maksamalla, vaan siihen tarvitaan jotain enemmän. Tämän asian selvittäminen voisi olla "kansankirkon" tärkein tehtävä. Evankelis-luterilaisuus ei ole kai missään ollut yhteisöllisyydessä tiiveintä mallia, vaan jotain enemmän kaivannevat monet suomalaisetkin? Yhteistyö synnyttää ainakin yhteisöllisyyttä? Miten lienee yhteinen usko?
Vastaukset 20
Vanhimmat
prosenttiluku 37, eli 37% suomalaisista (vai oliko se kirkon jäsenistä) uskoo Jumalaan kirkon opettamalla tavalla.
Pelkkä yhteisöllisyys ja perinteiset rituaalit eivät riitä niitä kaikkia muita pitämään kirkon jäseninä, kun uskontunnustuksen sisällöstä ei rehellisesti sanoen uskota enää paljon mitään.
Kirkon perimmäinen ongelma on, että sen opetus Jeesuksesta, kadotuksesta ja pelastuksesta on menettänyt uskottavuutensa suuren yleisön joukossa. Sitä puutetta on hyvin vaikea korjata.
Kirjoituksesi on parhaasta päästä viime aikoina.
saattaa olla hyvinkin se syy miksi kirkosta erotaan. Nimittäin nykyisin kun ei enää valtiovallan eikä monin paikoin myöskään paikallisen yhteisön pakko tai paine vaadi kuulumaan kyseiseen lahkoon, niin moni eroaa.
Koska ei ole taikauskoinen - kuten vajaa puolet kansasta - tai koska on taikauskoinen toisella tavalla kuin lahko opettaa.
Sinäkään et uskon kuten ev-lut lahko opettaa ja olet silti jäsen - ei kovinkaan rationaaliska koska teiltä puuttuu mainitsemasi yhteinen usko.
(laajemmin ajatellen tietysti noin on väistämättä koska kollektiivisesti on vaikea uskoa olemattomaan, jokaisen itse luomaan mielikuvitushahmoon)
Eiköhän se ole juuri niin, että suurin osa kirkon jäsenistä ei omaa enää sitä "yhteistä uskoa", vaan porukassa on sekalaista seurakuntaa täysiateisteista hihhulihurahtaneisiin. Kun ihmiset huomaavat, ettei kirkkoon tarvikaan välttämättä kuulua, ja tajuavat ettei kirkko merkitse heille oikeastaan yhtään mitään, eroajien määrä voi vain kasvaa. Minusta se on tervettä. Suomalaisella joka ei usko luterilaisen kirkon oppeihin ei ole sen suurempaa syytä kuulua kirkkoon kuin synagogaan tai moskeijaankaan. Kirkkoon kuuluminen tavan vuoksi on vain valheessa elämistä ja fasadin ylläpitoa. Ihmiset ovat tulossa rehellisemmiksi. Ja vasta kun he rehellisesti myöntävät ja ymmärtävät keitä he ovat ja mihin he kuuluvat ja mikä heitä yhdistää, voi aitoa yhteisöllisyyttä alkaa syntyä.
kirkkoon kuulumattomuus luo yhteisöllisyyttä kirkkoon kuulumattomien kesken
"ai säkään et kuulu kirkkoon?! tosi kiva tavata!"
Patouman purkautumisen suhteen et ole väärässä. Patouma ei ole vain vielä lähellekään purkautunut. Itse veikkaisin perustuen muiden maiden tilastoihin, että noin 30% suomalaisista haluaa oikeasti kuulua ev.lut. kirkkoon. Nythän tuo prosentti on noin 80%, joten runsas eroaminen jatkuu vielä pitkään. Kyllähän se eroaminen sitten aikanaan laskee.
Se että ihmiset eivät koe kirkon yhteisöä omakseen ei minusta tarkoita sitä, että yhteisöllisyys yleensä olisi laskussa. Yhteisöllisyys on tietenkin positiivinen asia. Kovin harva kuitenkin hakee sitä tänäkään päivänä kirkosta tai seurakunnasta. Nämä jotka hakevat tulevat aina kuulumaan siihen 30%, jotka eivät eroa kirkosta. Yhteisöllisyyteen yleensä ei kirkosta eroamisella ole merkitystä.
"Vertasin ilmiötä naisten inttiin ja tasaparien vihkimisiin..."
Ehkä olit oikeassa, aliarvioit vain patouman.
"Kyse lienee yhteisöllisyyden vähenemisestä."
Tätä nyt joka paikassa toitotetaan. Välttämättä ei paha asia. Kyllä mieluusti kuulun yleiseen yhteisöön nimeltään yhteiskunta ja jätän yksityisen yhteisöllisyyden yksityisasiaksi. Aiemmin tietyt yhteisöt ovat olleet pakollisia ja kun eivät ole enää, ihmiset eivät enää halua kuulua niihin. Jos yleistä yhteisöä ei ole vaan ainoa yhteisöllisyys sallitaan niille yhteisöille joihin kuuluminen aiemmin oli pakollista (esim.kirkko) ollaan käytännössä työntämässä suurta osaa yhteiskunnan jäsenistä yhteisöllisyyden uolkopuolelle.
Hyvä että olet havahtunut todellisuuteen. Kyllä kirkosta eroamisen kasvu tulee jatkumaan, ja uusien jäsenten määrä tulee romahtamaan seuraavan sukupolven myötä, kun kirkkoon kuulumattomat eivät enää anna pakkokastattaa lapsiaan.
"Kyse lienee yhteisöllisyyden vähenemisestä. Eroavat eivät koe kirkkoa omaksi yhteisökseen. Syyt pitänee kuitenkin etsiä kirkon sisältä, ei niinkään lainsäädännöstä tai helposta eroamispalvelusta."
- Näinhän se pitkälti on. Syynä tuskin on kuitenkaan se, etteivät ihmiset haluasi kuulua yhteisöön, vaan se etteivät ihmiset halua kuulua kirkkoyhteisöön, koska eivät "tunnusta yhteistä kristillistä uskoa" eivätkä tunne kirkon arvoja omikseen. Useimmille olisi itsepetosta ja älyllistä epärehellisyyttä mumista kirkonpenkissä tällaisia uskontunnustuksia:
http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/uskontunnustus.html
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ekumeeni.html
Eihän kukaan vapaassa maassa yleensä kuulu mihinkään puolueeseenkaan, jonka aatetta ei kannata. Jos jumaliin ei usko ja kirkon oppeja taikauskoon pohjautuvina pitää, niin vähänkin asiaa ajateltuaan eroilmoitus lähtee. Etenkin kun ei ole itse koskaan kyseiseen järjestöön liittynyt.
Kirkon suuri jäsenmäärä on rakennettu pakkokasteella ja painostuksella ja pidetty yllä eroamisen vaikeaksi tekemisellä. 1900-luvun alkuun astihan oli pakko kuulua johonkin kirkkoon. Ja senkin jälkeen eronnutta on katsottu kieroon ja pidetty epäilyttävänä kuin toisinajattelijaa kommunistimaassa.
Ei siis ihme, että asenteiden vapauduttua joukkopako on käynnissä kuin Berliinin muurin yli. "Kertynyt" eroajajoukko on suuri, sillä oikeasti kirkon oppeihin uskovia lienee vain 5-10% kansasta.
"Mutta selvästikään eronneet eivät liity mihinkään urheiluseuraan tai vastavaan, joten kokonaisyhteisöllisyys vähenee (paperilla). "
- Kirkkoa ja urheiluseuraa ei voi oikein verrata. Kirkko vastaa jonkinlaista monopoliasemansa menettänyttä pyrkinyttä moraalipuoluetta. Aikoinaan kirkkopitäjät ovat hoitaneet paikallishallinnon tehtävät. Kunta ja seurakunta on ollut yksi ja sama asia ja kirkkoherra kunnanjohtaja. Hallinto on ollut yksipuoluejärjestelmän tapaan uskonnollisen moraalipuolueen käsissä, ikään kuin Kiinassa nykyään.
Maallinen paikallishallinto on nykyään ottanut varsinaiset hallintotehtävät, ja seurakunnat räpistelevät kuntien siivellä historiallisista syistä. Ihmiset kuuluvat nykyään kuntaan ja sielut seurakuntiin.
Ja koska yhä useammat eivät katso olemattomien sielujensa tarvitsevan pelastusta olemattomalta kadotukselta, erokirjeitä ryöppyää kirkkoherranvirastoihin.
"Miten lienee yhteinen usko? "
- Nimenomaan. Yhteistä taikauskoa ei enää ole, eikä kirkko pysty pitämään oppinsa taikauskoisia perusteita piilossa, vaikka kuinka kuorruttaisi sitä suitsukkein tai heavy-konsertein. Raamattu myönnetään saduksi paljolti jo pappienkin taholta, joten ei erokehityksen pitäisi juurikaan yllättää.
Ihan hyvä kirjoitus sinulta.
"Yhteistyö synnyttää ainakin yhteisöllisyyttä? Miten lienee yhteinen usko?"
Yhteisen kristillisen uskon tunnusmerkkihän on tämä:
http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/uskontunnustus.html
Luulisi olevan yksinkertaista ja selvää.
>>>Hyvä kirjoitus sinulta
Atte Ateisti 4.12.2008 klo 13.20
Ihan hyvä kirjoitus sinulta.
"Yhteistyö synnyttää ainakin yhteisöllisyyttä? Miten lienee yhteinen usko?"
Yhteisen kristillisen uskon tunnusmerkkihän on tämä:
http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/uskontunnustus.html
Luulisi olevan yksinkertaista ja selvää.
Vain ne jotka uskovat siihen mitä litaniassa läpistään omaavat yhteisen uskon. Muut ovat ihan väärässä paikassa.
Vähän olen lueskellut sinun juttujasi. Vaikuttaa siltä, että mielipiteesi ovat omiasi eikä välttämättä just samoja kuin toisilla. Niin otan ihan kiitollisena vastaan tämän myönteisen palautteesi:
"Ihan hyvä kirjoitus sinulta."
En siis kuvittele, että sinulta jäi siitä pois joitakin määritteitä, joita joku toinen olisi ehkä voinutkin käyttää (-;
Niin, uskontunnustushan se on yhteisen uskon tiivistelmä, joka lausutaan ääneen joko kirkossa joka sunnuntai. Yhteistä siinä nyt on erikoisesti "... meidän Herraamme ..." kohdalla.
kun itsekin välillä pääsee huomaamaan ja jopa tunnustamaan että ompa tullut kirjoiteltua paljon paskaa ihan poikkana?
Oletko tuttis tappamassa mielikuvituskaveriasi, vai mistä kuupanb outo selveneminen?
1500-luvulla oman kirkkokunnan. Eikä lutherilaisilla ole oikeastaan keskenäänkään yhteistä uskoa ei edes Suomessa (vertaa lestadiolaiset ym. eriseuraiset).
On tietysti selvää ettei eroakirkosta.fi ole mikään eroamisen alkusyy. Pikemminkin se on kuin metsän päätehakkuu tai tuulenpuuska termiittien syömään taloon - pieni osa mutta näyttää suuremmalta.
Kirkon jäsenyyden varsinaisen aidon syyn oletan olevan evankelis-luterilaisen uskon. Kellä tämä on syynä, hän tuskin helposti eroaa. Mutta syyksi on riittänyt tähän saakka moni muu: rituaalit, diakonia, perinne... Aivan kuin talo pysyisi pystyssä seinälautojen eikä runkopalkkien varassa. Ja kun nämä eivät näytä enää syyksi kelpaavan, näyttää rakennelma sortuvan.
Yhteisöllisyys on minusta vain yksi tällainen "väärä" syy kuulua kirkkoon.
* * *
Ajatellaan tyypillistä eroajaa vuonna 2008. Hän on 20-vuotias, siis syntynyt 1988. Saanut evlut uskonnon opetusta, käynyt rippileirin jne, mutta usko ei ole tarttunut. Hän on kirkosta eroavien sukupolvea. Vuonna 2018 hän saa lapsen, josta tulee kastamattomien polvea.
Eroajamme vanhemmat puolestaan ovat synnyttäneet lapsensa ehkä 25-vuotiaana, siis itse syntyneet 1963. Heillä uskonto on paljon enemmän mukana arkipäivässä. Eivät nyt sentään ole kirkossa käyneet, mutta saattavat käydä laulamassa kauneimmat joululaulut. Kuitenkaan uskonto ei ole sisäistynyt. He ovat maallistunutta sukupolvea.
Isovanhemmat sitten ovat saaneet lapsensa, sanokaamme, myös 25-vuotiaana. Siis syntyneet 1938. Kasvaneet hiukan suuria ikäluokkia vanhempana, eläneet maailmassa jossa kristinusko on ollut merkittävä tekijä. Vaikka pieni osa heistäkin erosi vuoden 1958 vaiheilla, on se osuus kuitenkin vähemmistö. Heille on vielä 50-luvulla ollut tuttua laulaa Jumala onpi suojamme.
Varsinainen kirkon alamäki on alkanut viimeistään tuon sota-ajan lasten lapsissa. Oikeastaan aiemminkin. Siemeniä uskonnottomuudelle on istutettu jos 1900-luvun alussa, mutta varsinainen erkaantuminen kirkosta on alkanut ehkä 1960-luvulla - mutta piilossa, ilman että se olisi näkynyt jäsenyydessä.
Eihän kirkossa monet papit pidä parempia saarnoja!
Kansankirkko-idea on käsittääkseni on syntynyt "Kenen maa, sen uskonto" -pohjalta yksivaltaiseen aikaan. Juutas tuolla mainitsikin, että kirkolla oli aiemmin laajempi yhteiskunnallinen rooli. Perusopetus ja sosiaalitoimi kait olivat kirkon hallussa jossain vaiheessa Ruosin valtakunnassa, esim.
Nythän yhteiskunta pitää huolen muukalaisesta vaatettaen, syöttäen ja juottaen. Itse näen tuossa Jeesuksen käskyn toteutuneen "kristillisessä" yhteiskunnassa, vähän kasvottomasti vaan. Mutta jos arvostelamasi tapakristillisyyskin häviää, voi olla että yhteiskunnan arvotkin heilahtelevat kiivaampaan tahtiin. Eihän esim. vääräuskoisten oikeudet taida olla kaksinen monessakaan maassa, jos globaalisti tarkastellaan. Ateistisessa NL:ssä vainottuja vääräuskoisia olivat mm. protestanttikristityt uskovaiset (ja näin on edelleen mm. Pohjois-Koreassa), joissakin toisissa järjestelmissä ehkä toiset ryhmät. Lähimmäisen rakkauden poliittiset ilmentymätkin voivat menettää suosioitaan, kun kaikki arvot ovat vain suhteellisia jne.
Ja siinäkin olet varmaankin oikeassa, että varsinaiset muutokset ovat tapahtuneet sukupolvien mittakaavassa, eivät muutamissa vuosissa. Hengellisellä sektorilla tässä on puuttunut mm. se koko kansaa yhdistävä yhteistyö, jota esim. aktiivisempi lähetystyö ehkä tarjoaisi. Siihenhän ei yhteiskunnallisten palvelujen siirtyminen kirkolta kunnalle ja valtiolle vaikuttaisi vähentävästi jne. Ja uskontohan ei ole vain yksityisasia, vaan se on myös yhteisöasia.
Selkeäsanaisi julistajia oikean herätyssanoman kera on myös arvatenkin ollut liian vähän, mutta ehkä Jumala heitä vielä lähettää Suomenkin kansalle.
hetkellinen, lähes selväpäinen jaksosi näyttää päättyneen.
Kirkko on nähdäkseni seurannut muuta yhteiskuntaa hieman jälkijunassa. Parasta aikaa näemme miten homoseksuaalisuutta aletaan pitää normaalina ja yhteiskuntakin on sen mm. parisuhdelain vuoksi hyväksynyt. Kirkko miettii vielä. Aiemmin sukupuolten tasa-arvo löi itsensä läpi ensin muussa yhteiskunnassa ja muutos heijastui kirkkoon myöhemmin.
Tosiaan menossa näyttäisi olevan jonkinlainen talousliberalismin aalto. Ehkä sitä sitten voi sanoa "kovaksi arvoksi". Tällä hetkellä näyttää kyllä talous hyvältä: lehdissä on isosti irtisanomisuutisia, mutta työllisyyshän kokonaisuudessaan on parantunut. Tosin nyt ennustetaan laskusuhdannetta. Kirkon suhde talouteen näyttäisi olevan toisintoa muusta maailmasta aiemmin.
"Kirkon piirissä" ja "valtion piirissä" tehtäviä asioita ei minusta ole mielekästä erotella ainakaan ennen vuotta 1869. Silloin kunnat ja seurakunnat erosivat. Sitä ennen oli pikemminkin olemassa valtion uskontosektori siten kuin nyt on esim. valtion puolustussektori. (Ja kukaties sadan vuoden kuluttua meillä on "valtionpuolustusvoimat", joitakin vähäisempiä organisaatioita joissa käydä varusmiespalvelus - ja pikkuinen pasifistijärjestö tätä kaikkea vastustamassa ;=) )
"Itse näen tuossa Jeesuksen käskyn toteutuneen "kristillisessä" yhteiskunnassa, vähän kasvottomasti vaan."
- Tulipalo tuli väärin sammutettua, vai? "Jeesuksen sanoma" on kai lähinnä fundamentalismin vastaisuutta ja yleistä humanismia. Sen noudattaminen tekee oikeastaan itsessään dogmaattisen uskonnon tyhjäksi.
"Mutta jos arvostelamasi tapakristillisyyskin häviää, voi olla että yhteiskunnan arvotkin heilahtelevat kiivaampaan tahtiin. Eihän esim. vääräuskoisten oikeudet taida olla kaksinen monessakaan maassa, jos globaalisti tarkastellaan. Ateistisessa NL:ssä vainottuja vääräuskoisia olivat mm. protestanttikristityt uskovaiset (ja näin on edelleen mm. Pohjois-Koreassa), joissakin toisissa järjestelmissä ehkä toiset ryhmät."
- Nyt heilahti taas kommunistifasistimuslimivainokortti esiin. Miten sekulaarissa demokraattisessa maassa voitaisi puhua vääräuskoisuudesta, kun ei uskontoa ole ollenkaan. Kommunistidiktatuureja ei voi tähän yhdistää. Ne ovat samalla tavalla fundamentalistia teokratioita, joissa johtaja on jumala ja pakollinen oppi uskonto.
Tällainen teokratiahan on Eurooppakin on ollut keskiajalla, jolloin kirkko ja uskonto oli voimissaan. Vuosisatojen aikana tuo teokratia on rapautunut, ja valtionkirkon jäsenpako on sen päätehakkuu, kun Jori asian ilmaisi.
"Selkeäsanaisi julistajia oikean herätyssanoman kera on myös arvatenkin ollut liian vähän, "
- Mikähän tuo herätyssanoma olisi? Millaisia jumalia ja taivaan iloja tai helvetin pelkoja olisit tarjoamassa taikauskottomille ihmisille, joiden ei tarvitse selittää jokaista salamaniskua tai aivastusta jumalien toimilla?
Sen "herätyssanoman" tänä päivänä pitäisi keskittyä todellsiin arkielämän asioihin, eikä olemattomien sielujen olemattomaan pelastukseen. "Herätyssanoma" joka edistää yleistä hyvinvointia, onnellisuutta ja turvallisuutta saanee kannatusta, mutta kehotus palvella taikaolentoja ja harjoittaa mentaalista masturbaatiota mielikuvitusystävien kanssa jäsenmaksua vastaan, ei voi enää saada suosiota ja kannatusta.
Ironisesti luterilaisuuden ansiosta kansa on oppinut lukemaan Raamattunsa itse omalla kielellään. Ja lukemaan opittuaan ovat oppineet lukemaan muutakin. Tieto ei ole enää saarnastuolista saadun sanoman varassa. Niinpä sadut tunnistetaan saduiksi, taikausko taikauskoksi ja myytit myyteiksi.
Lähetystyö toimii siksi vain kehitysmaissa ja taikauskoisen ja kouluttamattoman kansan keskuudessa, joille taikauskon tilalle voidaan vaihtaa toinen taikausko.
Uutisissa tänään luetellaan Suomen koulutetuimmat kuntalaiset. Kauniainen ja Oulu pitävät kärkipaikkaa ja kolmantena tulee Jyväskylä, joista kaksi edellistä yliopistokaupunkeja. Mitä tulee kirkostaeroamisen vilkkauteen, ainakin Oulun isoja erolukuja on hehkutettu mediassa.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1622994
Tämä on kehitystä, jota ei välttämättä osannut aikaisemmin ennustaa. Sitä on kukin vuorollaan väärässä ennusteita pohtiessa.