Lapuan lähi

kuka minä olen, arvatkaas


Kukahan minä oikein olen?



Se on kysymys, johon ihmisyksilö, minä, joutuu aina kerta kerralta etsimään vastausta. Olenko minä, jos niin missä olen? Yleensä riittää nopein vastaus; tietysti olen olemassa, minähän havaitsen asioita, tunnen ja ajattelen. Näen ympärilläni muita ihmisiä toimissaan, kasveja, eläimiä, tunnen kaupungin kadun jalkojen alla, tuossa on auto, tuossa puhelin. Mutta yhtä varmasti kuin tuo vastaus, tulee jossain elämän vaiheessa eteen kysymys; onko tämä sittenkään totta? Epäilys laittaa kenkänsä oven väliin, eikä vedä sitä sen koommin pois, tiedämme sen olemassaolon, vaikka päivät ja yöt virtaavat entiseen tapaan. Enemmän tai vähemmän tietoisesti etsimme siitä lähtien vastausta kysymykseen, jonka sisältö on selvänä mielessä, mutta sanamuoto vaihtelee. Kuitenkin kaikki kysymykset lopulta tähtäävät samaan pisteeseen, yhden perustotuuden löytämiseen, olemassaolon todistamiseen.
Kuka voi kiistatta todistaa olemassaolon ?
Sellaista todistusta ei niin vain kirjoiteta, koska se edellyttäisi olemassaolon määrittelemisen. Yritys lähteä tekemään tällaista todistusta, johtaa meidät välittömästi monimutkaiseen sokkeloon. Riittääkö pelkkä subjektiivinen tunne, että näin se nyt on? Entä suuremman joukon yhtäpitävä vakuutus? Vaikka he olisivat kaikki oikeassa, se ei johda meitä lainkaan alkua pitemmälle, emme peruskysymykseen nähden ole tippaakaan viisaampia. Mitään ei varsinaisesti ole todistettu. On mielipiteitä puolesta ja vastaan. Mitä otetaan mukaan, mitä jätetään pois, ja jos kaikki otetaan mukaan, missä silloin on raja? Tyydyttääkö meitä vastaus, että se nyt vaan on jossain? Tuskinpa.
Mitä otetaan mukaan, mitä jätetään pois?
Minkä tasoinen henkinen ilmentymä on olemassaoloa, vai riittääkö se, että jokin ylipäätään ilmenee jossain muodossa, vai onko laskettava mukaan sekin, mikä ei suoranaisesti ilmene lainkaan meidän aistimme havaittavaksi, vaan jonka voimme muilla tavoin olettaa, päätellä tai intuitiivisesti tietää olevan. Esimerkki tästä: vain laskennallisesti olemassaolevat alkeishiukkaset, tai mustat aukot avaruudessa, tai hengellisen elämyksen piiriin kuuluvat asiat.
Mihin vedetään olemassaolevan raja, mistä alkaa olemattomuuden piiri, onko sitä ja missä? Kuka asettaa sen rajan?
Olemassaolevaksi voidaan laskea myös esim kivi, mutta tietääkö kivi olevansa olemassa? Tarvitaanko olemassaoloon tietoisuus siitä? Ihmisten keskuudessa yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kivi ei tiedä olevansa. Eivät myöskään kasvit, eläimet jne. Vain ihminen tietäisi olevansa olemassa. Onko todella näin, miten sen varmistaisimme täysin luotettavasti? Vai onko kyseessä jälleen tuo ainainen omahyväinen asenteemme, oman ihmeellisen itsen korostaminen kaiken muun kustannuksella, kuten pelkään.
Käsityskyvyn rajat?
Onko ihmisen käsityskyky suurin mitta ja totuutta ainoastaan se, jonka pystymme ymmärtämään ja käsittelemään, vai onko jotain muuta vielä? Jokin todellisuuden laji, josta olemme kertakaikkiaan ulkona. Tiukat rajat joka tapauksessa murenevat paukkuen, nyt kun olemme joutuneet vastakkain ymmärtämämme logiikan tuottamien äärimmäisten havaintojen kanssa. Meidän tuntemamme avaruuden ainetta katoaa jatkuvasti lähes valon nopeudella mustiin aukkoihin, suunnattoman painovoimakentän omaaviin imureihin, josta nielusta edes valo ei pääse karkuun. Aine häviää, katoaa ja poistuu jäljettömiin johonkin neljänteen ulottuvuuteen, toiseen maailmankaikkeuteen. Tällaiset tiedot ovat omiaan räjäyttämään aukkoja myös omahyväisen umpioituneeseen mieleemme.
Ajatteleva ihminen
Ateenalainen Sokrates sanoi n. 300 eaa: "Tiedän, etten tiedä mitään". Se on paljon tiedetty ja paljon sanottu. Hän sai tuomioistuimen päätöksellä myrkkymaljan nieltäväkseen. Vaikka tuomio oli silloinstenkin lakien mukaan väärä ja hänelle tarjottiinkin tilaisuutta paeta vankilasta, hän ei lähtenyt, koska hän sillä teolla olisi tavallaan vapauttanut tuomarinsa väärän tuomion taakasta. Lisäksi hän opetuksessaan oli korostanut, että on parempi kärsiä vääryyttä, kuin tehdä itse sitä. "Hyve on tietoa", eli kun ihminen kehittyy ponnistellen tasolle, jossa vapautuu harhakuvitelmistaan, saavuttaa oikean tiedon, oikean itsetuntemuksen, hän tietää myös, miten tulee elää. Sokrates vei tämän opin loppuun asti, kuoleman jo näkyessä edessä, hän lohdutti surevia ystäviään ja kaiketi myös tuomareitaan sanoen: "Kunnon miehelle ei tapahdu mitään pahaa, ei hänen eläessään, eikä myöskään kuoltuaan." Hän lähti tyynin mielin ja piti kuolemaa elämän kärsimyksistä vapauttajana. Mutta Sokrateen kuolema järkytti kovasti hänen ystäviään ja oppilaitaan, joista Platon esitti seuraavan kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että yhteiskunta tappaa viisaimman ja parhaimman jäsenen?" Tätä kysymystä on siitä lähtien pohdittu ja esimerkkitapauksia on karttunut rutkasti lisää. Monet ajattelijat ovat havainneet vahvoja yhtäläisyyksiä, myös muutama sata vuotta myöhemmin syntyneen Jeesuksen elämään ja kuolemaan.
Hyvyys - vai varjot?
Sokrates ja Platon olivat eräitä ihmiskunnan suurimpia filosofeja. Heidän käsityksensä mukaan hyvyys on arvo sinänsä. Hyvyys jalostaa ja vapauttaa harjoittajansa ja saattaa hänet ennen pitkää eräänlaiseen valaistuksen tilaan, jossa jopa kärsimys menettää merkityksensä. Uhkat poistuvat, tilalle tulee mielen selkeys ja valoisuus, ihminen vapautuu pelon ja pakon orjuudesta. Sanalla sanoen; ihmisestä voi tulla ihminen. Tässä kehityksessä häntä jarruttaa takertuminen aistimaailman harhanäkyihin, vääriin kuvitelmiin, jotka ovat vain varjokuvia todellisuudesta. Tyytyäkö elämään vain ahdistuksen ja varjojen maailmassa?
Myös Platon piti sielua kuolemattomana ja ruumista sen tilapäisenä vankilana. Maailman alkuperäinen tila on hänen mukaansa kaaos, epäjärjetyksen tila. Tämän sekavuuden järjestää demiurgi, maailman rakennusmestari, joka luo kaaoksesta kosmoksen. Nämäkin suuret ajattelijat rakentavat jo aijemmin olleen tiedon pohjalle, mutta heidän filosofiansa on vapauttavaa. Vaikka elämä on usein vaivaa ja kärsimystä, se on kuitenkin tässä muodossa vain väliaikainen, lyhyenlainen olotila. Tämän elämän tehtävä on puhdistaa ja jalostaa sielua pääsemään korkeampiin elämänmuotoihin eteenpäin mentäessä, sanoisi Buddha, ja he puhuvat samasta asiasta.
Logiikka
Mustan aukon suunnaton energiapiste on puhkaissut reitin meille tuntemattomaan ulottuvuuteen ja samoin tein länsimaiseen logiikkaan valjastuneeseen mieleemme. Minä, maapallomme, linnunratamme, kaikki tietämämme miljardit galaksit, sijaitsevat jossain vielä hirvittävästi paljon suuremmassa. Tai sitten on olemassa jokin kokonaan toinen ja erilainen käsitys kaikesta, todellisuus, jota emme kykene näillä keinoin havaitsemaan. Missä meidän ikioma pikku maailmankaikkeutemme todellisuudessa roikkuu? Missä me, minä sen mukana, varsinaisesti olemme? Eikä tästä ole kauaakaan, kun kaikkitietävällä kirkollisella päätöksellä maapallo, Tellus oli kaikkeuden ehdoton keskipiste, jonka ympärillä koko muu universumi pyörii. Tästä totuudesta muuta mieltä olevat saivat pikaisen kyydin polttoroviolle, siellä jo olevien kansanparantajien seuraksi. Suurinta maallista auktoriteettia ei sopinut loukata, eikä ainoaa oikeaa reittiä jumalallisen viisauden ymmärtämiseen sivuuttaa. Maapallo oli keskipiste ja aurinko kiersi rataansa sen ympärillä. Ihminen oli keskipiste ja Jumala kiersi rataansa sen ympärillä. Ihmisen käsitys ja tulkinta oli ylinnä.
Toinen käsitys
Ehkä meillä kuitenkin on hallussamme joku intuitiivinen häivähdys, aavistus, uni, jota emme kykene tulkitsemaan. Ehkä meidän vakiintunut tarkastelukulmamme on vain liian luutunut. Yritämme todistaa vääriä asioita, jättäen sellaiset havainnot, tuntemukset ja tiedot sivuun, jotka eivät tue ennakkokäsityksiä. Asetamme ikään kuin vastauksen ensin ja sitten ryhdymme etsimään tähän vastaukseen sopivia kysymyksiä. Tällä tavoin olemme päätyneet kapeaan mahdollisuuteen nähdä. On vain yksi oikeassa oleva käsityskanta ja muut ovat huuhaata. Tämä muistuttaa arveluttavasti keskiaikaiskirkollista tilannetta. Laajempi, tai toinen näkökulma on aina edellyttänyt poikkeuksellisia yksilöitä, jotka ovat myös uskaltaneet uhmata piinkovia auktoriteetteja, jopa henkensä uhalla. Tämä koskee taidetta, tiedettä, filosofiaa ja kaikkea sitä mikä suuntaa kehitystä.
Aine - aineeton?
Mustia aukkoja ei voi mitenkään suoranaisesti nähdä, vain niiden ympäristössä ryöppyäviä ilmiöitä voidaan havainnoida. Ne ovat todella mustia syövereitä, joiden imusta mikään ei karkaa, sen piiriin jouduttuaan, vaan syöksyy tietoisuutemme tuolle puolen, tuntemattomaan maailmankaikkeuteen, tuntemattomiin lainalaisuuksiin. Tieteen tekijät ovat tunnetusti varovaisia julkistamaan omia tuntemuksiaan suurienkaan löytöjen yhteydessä, peläten ilmeisesti leimautumista tunnepohjaisiksi. Viime aikoina on kuitenkin joidenkin johtavien, pienimmistä pienimpiä tutkivien hiukkasfyysikkojen suunnalta kuulunut merkillisiä ääniä, kaiken tuntemamme takana piilevästä suuresta aiheuttajasta, jumaluudesta, jos niin halutaan kutsua. Toisin sanoen, on edetty rajalle, jossa aine on hajoitettu ääremmäisen pieniin osiinsa, niin pieniin, että koko aineen raja häipyy. Aine on energiaa ja energia ainetta, mutta mitä on se, joka ei ole näitä kumpaakaan, vaan vielä jotain muuta. Sitä ei oikeastaan ole, mutta on kuitenkin. Se voidaan osoittaa vähän kuin mustan aukon sijainti avaruudessa, ympäristön ilmiöistä.
Aine - Voima - Henki?
Me ihmiset kaipaamme selkeyttä ja varmuutta edes jossain elämämme keskeisessä asiassa. Voidaksemme antaa itsellemme edes jonkin merkityksen, meillä on oltava jonkinlainen maailmankuva, johon sijoitumme. Maailmankuvamme kautta sijoitamme itsemme todellisuuteen. Olemme olemassaolevia siten kuin maailmankuvamme meidät siihen sijoittaa. Syntymä on kohtalo, johon emme voi vaikuttaa. Samoin kuolema, sitä voimme korkeintaan hieman viivyttää. Tässä ovat tämän olevaisen kokemispiirin selkeät rajat. Mutta entä sielu, varsinainen elämänsolu, se joka tekee jonkin eläväksi, tai poistuessaan, kuolleeksi. Jokin tekee jonkin eläväksi. Yhdellä silmäyksellä voimme havaita; tuo puu on elävä, tai vastaavasti, t u o o n k u o l l u t ja tiedämme ettei se koskaan enää siinä muodossa muutu eläväksi. Jotain r a t k a i s e v a a on tapahtunut. Sama tapahtuu meissä ihmisissä, kuolemassa jokin on lähtenyt palaamatta enää koskaan. Muoto on vielä ennallaan, lihakset aivan täydelliset, mutta ne eivät enää liiku, jotain on pois, voima ei toimi. Elämä, sielu on lähtenyt ja pian alkaa muutos näkyä myös aineen muodossa. Siis sielu, näkymätön elämän henki on niin keskeinen ja ehdoton, että kaikki, mikä on ainetta ja voimaa, lakkaa sen lähdettyä toimimasta. Alkaa vain muodon muutos, ja hajoaminen takaisin alkuaineiksi, joista kaikki oli alussa rakentunutkin.
Merkitseekö sielun lähtö olemisen loppua?
Sanonnat: henki on lähtenyt, on hengetön, on eloton, henki on paennut, osoittavat sen, ettei henkeä pidetä kuolevaisena. Se ei ole kuollut, se on lähtenyt pois. Se sisältää käsityksen, ettei henki ole mitään sen kaltaista, joka voisi kuolla, lakata olemasta, hajota aineen tavoin. Vaan se lähtee johonkin pois. Kalevalalaisessa ja ugrilaisessa mytologiassa on eräs kaunis käsite; Suuri Tapiola, johon elävien sielut palaavat täytettyään kierroksensa täällä ja sieltä lähtee myös se uusi elämä, joka ilmenee jokaisessa uudessa syntymässä. Henki pysyy kylmälle logiikalle arvoituksena, joka mieluummin kielletään kokonaan. Miksi lihaksisto, joka on näennäisesti täysin kunnossa, lakkaa toimimasta? Miksi jänteet, jotka ovat täysin ehjät, eivät enää koukista jalkaa askeleeseen? Voima katoaa, silmä sammuu, jotain on peruuttamattomasti pois.
Suuri Tekijä
Tästä kaikesta seuraa väistämättä kysymys: mikä on se tekijä, joka sanoo milloin synnytään tähän elämään, milloin jokin muoto saa elämän voiman? Milloin sielu tulee, milloin sen on aika lähteä? Ellemme hyväksy sellaista, kaiken takana olevaa tekijää olevaksi, mikä on sitten se sattuma, joka jatkuvasti näyttää johtavan elämää luoviin tuloksiin? Miksi sitä voisimme kutsua? Ehkä sattumien sattumaksi, mutta eikö jumaluus ole silloin ainakin yhtä hyvä ilmaus? Tämä merkillinen elämää luova pyrkimys näyttää olevan vallitsevana, paitsi maapallolla, myös koko maailmankaikkeudellisessa lainalaisuudessa. Kosmologiaa käsittelevien tieteiden parissa puhutaan jo väistämättömyydestä elämän ilmenemiseen kaikkeudessa. Kaikkeudellinen kehitys on laadittu kulkemaan siten.
Ylivertainen ihminen
Itse asiassa ihmiset ovat aina käsittäneet elämän jatkuvan maallisen kuoleman jälkeen, vain käsitys tuonpuoleisen elämän muodoista, olotiloista vaihtelee jonkin verran. Käsitys, että kuolema koskisi myös sielua, olisi kertakaikkinen ja ainutkertainen lopullinen tapahtuma, on peräti myöhäsyntyinen länsimaisen teknologia-filosofian tuote. Perimmiltään siinä on kysymys ylivertaisesta ihmisestä, hänen tuottamastaan kehityksestä, tekniikasta, joka johtaa jatkuvasti aina vain parempaan. Ja kun se loppuu ei ole enää yhtään mitään. Se on komea ajatusrakennelma; aina voitolla, täydelliseen loppuun asti, nuorena ja raikkaana, mutta ikävä kyllä, sen sanoma ei ole edes häivähdys kaikkeudellisessa ajassa. Ei edes ihmisen lyhyessä historiassa. Mitään meidän logiikallemme sopivia lopullisia vastauksia tulemme tuskin saamaan tämän kuoleman jälkeisen rannattoman meren äärellä, mutta jotain voimme hahmottaa, siitä ihmiskunnan koko olemassaoloaikana kertyneestä tiedosta, johon meilläkin on aitiopaikka kalevalaisen runouden kautta. Ihminen ei ole yksinään maailmankaikkeudessa sojottava ainutkertainen tolppa, me jokainen olemme kaikkeuden pikkuriikkisiä osasia, olemme olleet ja tulemme olemaan aina.
Mitä Kalevala kertoo olevaisesta?
Kalevalaiseen runouteen kuuluva materiaali on niin valtavan laaja, että on pakko tyytyä nyt aluksi vain esimerkkeihin. Kalevalainen runo on ikivanhat juuret omaavaa myyttistä tietoa ihmisestä, luonnon ykseydestä ja kosmisesta kokonaisuudesta. Alusta, kehityksestä, kaikkeuden suurista voimista, hyvästä ja pahasta. Kalevalainen runous itsessään ylläpitää kauneuden myönteistä voimaa, myönteistä meditatiivista poljentoa. Parantavaa ja puhdistavaa rytmiä, joka tulee tietystä peruskaavasta. Tällaista kaavaa ei tietenkään ole, mutta me jokainen tunnemme sen oikeellisuuden, sen liittymisen kaikkeuden olemusta ylläpitävään rytmiin. Se on parantavien loitsujen rytmi. Mikä on sitten alkuperäisten kalevalaisten runojen sanallinen sanoma? Minkä avaimen valitsemme, käydessämme käsiksi tähän myyttiseen runsaudensarveen? Aloittakaamme alusta ja käyttäkäämme mahdollisimman pitkälle meille tutuinta logiikkaa, mitä silloin näemme?
Olematon Olevainen
Edessämme on käsittämättömän laaja, aluton, loputon ei mitään oleva tyhjyys, joka sekin sanana on jo liian täyttävä. Tila, jossa ei ole mitään, ei edes tilaa, sanasta puhumattakaan. On se, joka ei ole. Ja se täyttää kaiken. Perimmistä perimmäisin, jonka me käsitämme kaikesta huolimatta olevaksi, vaikkei mitään ole. On olemattomuus. Mutta nyt juuri voimmekin alkaa käyttää logiikkaamme ja kuvittelukykyämme. Tuo perustavaa laatua oleva tyhjyys on todellisuutta, meidän kuvittelumme on siinä olevaa, meidän olevaisemme on sitä varten olemassa. Meidän tajuntamme on elämää joka merkillisesti täyttää tyhjyyttä, se on sen tehtävä. Miksi? Sitä emme tiedä. Tämä alkuperäisrunojen alkutapahtuma on vaikea pala meille, mutta se ei ilmiselvästi ollut sitä heille, jotka nuo säkeet aikoinaan laativat, se on ollut selvää ja luonnollista.
Jumalat jumalten paikat
Kysymys on Jumalten, Joukamoisen ja Väinämöisen kilpalaulannasta, jossa Joukamoinen tahtoo haastaa ja voittaa suuren Väinämöisen. Tässä sinänsä ei ole mitään outoa, mutta kun kysymys on ajasta, ennen maailmankaikkeuden luomista, se saa uusia ulottuvuuksia. Ei ole meille vielä mitään. Kyse on jumalten saleista, ennen meille ominaista tietoisuutta. Joissain runoversioissa puhutaan, että kamppailu käydään suuren suon selällä, rannattoman meren äärellä. Rannaton tässä tarkoittaa todella laajinta mitä tiedetään. Mielikuva on avaruudellinen ja viittaa kaikkine lisineen suurimpaan sanoin ilmaistavaan tyhjään. Väinämöinen sanoo:"Siirry tieltä Joukamoinen ( vert.kuvallisesti joutsen ), anna sie tappuran ajaa, töppölangan töyhötellä. Siirry tieltä silkkilanka, mie olen ennen yötä syntynyt, sie olet päivä jäljestä." Jumal¢ Väinämöinen voittaa ensimmäisen taistelun. Hän alistaa Joukamoisen tiedon voimassa alas suohon. Kannattaa huomata, kevyttä aineetonta kuvaavat sanat: töppölanka, silkkilanka, ne ovat mahdollisimman kevyitä, ilmavia ja sopivia tähän aineettomuudesta kertovaan säkeistöön.
Tilanne kääntyy
Joukamoinen pääsee lunnaita vastaan vapaaksi. Joukamoisen äiti on täysin tyytyväinen tähän ratkaisuun, Väinän kaltainen voimahahmo on tervetullut suvun piiriin. Mutta Joukamoinen itse kärsii tappiostaan ja hautoo kostoa, johon saakin viimein kauan odotettuaan tilaisuuden. Väinämöinen: "Itse lähtee merelle, hevosella hirvisellä, kalahuvin karvasella, lohen musta muotosella, ajoa karihtelevi, selvällä meren selällä, ulkosella aukialla." Tässä on kyseessä ilmiselvästi yleisesti käytetty määritelmä tietäjän, shamaanin aluksesta ja matkaan lähdöstä tuonpuoleiseen maailmaan, normaalitietoisuuden ulkopuolelle. Vanhaan aikaan se on ollut erittäin normaali yleinen tapahtuma ja siis kaikkien ymmärtämä vertauskuva. Siperian Shamaaneilla rumpu on alus, vene, hirvi, kotka, kala jne. mitä kulloinkin tuolla erikoisella matkalla tarvittiin. Rumpukeppi on perämela, jolla matkan suuntaa tarvittaessa ohjailtiin. Joukamoinen ampuu noidutun nuolen, noidannuolen, Väinän alukseen, "hernevartiseen hevoseen, orihiseen olkiseen" ja Väinä jää voimattomana ajelehtimaan rannattomalle ulapalle.
Mysteeri Lintu
Kuluu pitkiä aikoja, kunnes tapahtuu suuri mysteerio: Sotka liitää, kiertää kaikki ilmanrannat, lentää lekuttelee, etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Tyhjyyden alkumeressä ei ole mitään, paitsi voimattomuuteen saatettu Väinämöinen, hänen koholla oleva polvensa. Suuri Alkuhenki sotka keksii tyhjyyden alkumerellä pilkottavan Väinämöisen polven, liitelee paikalle ja laatii siihen pesänsä, munii siihen munansa. Alkaa hautoa munia, polven päätä lämmitellä.
Alkuräjähdys
Hautoo iät, hautoo ajat, kuumuus kohoaa sietämättömiin lukemiin. Väinämöinen tuntee, "polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan." Väinä liikuttaa polveaan, jolloin munat vierähtävät siitä ja särkyvät... Olemme tulleet meidän kaikkeutemme alkuhetkeen, luomiseen, luomiseen Kalevalaisittain ja myös nykyiseen tieteelliseen käsitykseen siitä. "Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä, munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan jouva, sirpalehet veen sekahan, muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoiseksi:

Munaisen alainen puoli
Alaiseksi maa -emäksi
Munaisen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi
Yläpuoli ruskeaista

Päivöseksi paistamahan
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan
Mi munassa kirjavaista
Ne tähiksi taivahalle
Mi munassa mustukaista
Nepä ilman pilvilöiksi.

Näin saa meidän kaikkeutemme alkunsa. Alkumunan siepaleista syntyy aurinkoja, planeettoja, kuita ja nämä muodostavat sitten linnunratoja, eli kirjokansia. Nyt kun me, tämän olevan ajan ihmiset katselemme näitä säkeitä, ei voi kuin hämmästyen ihmetellä,- tässähän on kohta kohdalta kuvattu alkuräjähdysteoria, joka on niin uusi ja tuore, muutaman kymmenen vuoden ikäinen vasta. Miten he, esivanhempamme, ovat voineet tietää ja kertoa siitä jo muinoisina aikoina? Mistä ja miten he ovat saaneet nämä tarkat tiedot haltuunsa? Vain Jumalat olivat näkemässä ja kokemassa nämä alkujen alun kohtalot jo ennen ainetta, joka syntyi Sotkan munista, alun aineesta, suunnattomasta energialatauksesta, joka sitten räjähdysmäisesti purkautui kaikkeuteen.
Aurinko ja maa
Avaruutta kiitävistä pilvistä tiivistyy myös tämä meidän aurinkomme ja maapallo, joka runoissa kuvataan täysin veden peittämäksi. Pitkien aikojen kuluessa syntyy tähän alkumereen ensimmäinen elämänmuoto, joka joutuu kauan olemaan "aaltojen ajelema, tuulten tuuviteltava". Elämänmuodot kehittyvät ja viimein laskevasta merestä paljastuu myös kiinteää maata.
Väinämöinen nousee maalle.

"Polvin maasta ponnistihe
Käsivarsin käännältihe

Nousi kuuta katsomahan
Päiveä ihoamahan
Otavaista oppimahan
Tähtiä tähyämähän."


Kohta Väinä on jo jalan kahen kulkevainen ja ryhtyy kylvämään puita ja muuta kasvillisuutta alkumantereelle. Jälleen sama tieteellinen järjestys, nyt maapallon kohdalla: kaasumainen, nestemäinen, kiinteä. Ellei suuren tietäjän Vipusen suulla: "Itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erkani, veestä manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki." Ilma, ilman, avaruudessa ajelehtivaa kaasumaista ainetta, joka kasautui oman painovoimansa yhteen vetämänä ja tiivistyy kiinteämpiin muotoihin.
Tietoisuus
Tässä on suuri mysteerio, mutta toisaalta, kaikki ainehan on peräisin juuri tuosta alkuräjähdyksestä, siinä syntyi käsittämättömän lyhyessä ajassa kaikki se mitä on olemassa, myös meidän kehomme aineet. Eivätkö ne kuljeta mukanaan muistumaa kaikesta siitä mitä on ollut , aina alkuun saakka? Kuka sanoo etteikö johonkin atomiin olisi koodattuna tieto alusta lähtien? Kysymys onkin siitä, kuka pystyy menemään sinne, siihen maailmaan ja ymmärtämään ja purkamaan olemassaolevaa tietoa? Sen ovat kautta aikain tehneet suuret shamaanit, tietäjät, jotka ovat voineet muuntaa tietoisuutensa tasoa ja olemusta lähtiessään tuonpuoleisen matkoille. He ovat aikoinaan käyttäneet asioista eri ilmauksia ja nimiä, kuin me, mutta ellemme anna sen hämätä voimme liittyä matkaan.