Näin itsenäisyyspäivän alla, voisi muutama sana olla paikallaan isänmaasta ja isänmaallisuudesta.
Mitä isänmaallisuus on? Kritisoin sota-asioihin liittyvää painostusta kohtaan, joka isänmaallisuuteen liitetään. Toiseen maailmansotaan ja siihen liittyviin maatamme koskeviin tapahtumiin nimittäin liitetään jatkuvasti voimakkaista isänmaallisia arvovärityksiä. Itsenäisyyspäivämme juhlatilaisuuksia ja virallista ohjelmaa seuratessa mieleen tulee väistämättä se, juhlitaanko tässä maamme itsenäisyyttä vai toista maailmansotaa. Sodan päättymisestä on kulunut yli 60 vuotta. Sodan aikana syntyneet ikäpolvet ovat siirtymässä pian vanhusväestön joukkoon. Sotiin osallistunut sukupolvi katoaa pian. Tämä on ajan kiertoa, virren sanoin kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan .
Tuo itsenäisyytemme ajan suurin kriisi on keskeisin osa viime vuosisadan ja valtiollisen itsenäisyytemme ajan historiaa, mutta emme enää tulevaisuudessa voi rakentaa kansallista itsenäisyyttämme ja omaa identiteettiämme aikanaan käytyjen sotien varaan. Joku vastannee minulle todeten, että ilman veteraanien panosta ei maamme olisi itsenäinen. Niin asia onkin, mutta isänmaamme rakentaminen ei ole tuijottamista menneeseen vaan tulevaisuuden myönteistä rakentamista. Eivät jääneet nämä veteraanitkaan päivittelemään käymäänsä sotaa, vaan suurin osa heistä ryhtyi ankaraan ja vaativaan jälleenrakennustyöhön. Tämä jälleenrakennustyö nousee meikäläisen rauhan miehen arvoasteikossa jopa sotasaavutuksia korkeammalle.
Mitä on isänmaallisuus? Se on sittenkin rauhanomaista arkista aherrusta, oman työmme kunnolla tekemistä ja lähimmäisistä huolehtimista sekä myönteisten kansallisten erityispiirteidemme vaalimista. Se ei ole ylemmyyttä tai alemmuutta toisiin kansoihin nähden, vaan luontevaa ja tasa-arvoista suhtautumista toisiin. "Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin" - sanoo vanha kansa viisaasti. Isänmaallisuus ei voi olla sotilasparaateja ja kunniamerkkejä, vaan arkipäivän asennoitumista, välittämistä ja huolenpitoa, ahkeruutta ja suvaitsevaisuutta. Isänmaallisuutta ei saa myöskään kytkeä militarismin synonyymiksi.
Pahinta mitä voisi kuvitella, on se, että isänmaallisuus omitaan jonkin ryhmän erioikeudeksi; oikeudeksi määritellä se, mitä oikea isänmaallisuus on ja mitä oikea suomalaisuus on. Isänmaallisuus olisi nykykielellä sanoen brändi, johon jollakulla taholla on yksinoikeus. Historiaa tuntevat muistanevat senkin itsenäisyytemme historian ajan, jolloin saatettiin pitää tapana esittää kannanottoja "isänmaallisen väestönosan" nimissä. Siis vain osa kansasta oli isänmaallista, osa ei ollut. Taisi vain olla niin, että ilman tuon isänmaallisuuden ulkopuolelle jätetyn kansanosan panosta ei talvisodan ihmettä tai jatkosodan torjuntataistelujen menestyksellistä lopputulosta olis koskaan saatu aikaan.
Keskustelu täällä tuntuu jumittuvan suuresti sotahistoriaan. Ymmärrän toki sen kiehtovuuden, koska sota muodostaa dramaattisen poikkeavan eroavaisuuden hiljaisen värittömään arkielämään, joka eniten muovaa yhteistä kokemuspohjaamme.
Pyrkimättä millään tavoin kiistämään veteraanisukupolven kiistattomia sota-ansioita toivoisin kuitenkin, että maamme kansallista itsenäisyyttä voitaisiin jo tarkastella muutoinkin kuin sotien näkökulmasta. Historian ajanrattaassa toinen maailmansota tulevaisuudessa jää 60 vuotta sitten päättyneenä varmuudella vähemmälle huomiolle, etenkin kuin siihen omakohtaisesti aikalaisina osallistunut sukupolvi menee sinne, minne muutkin sukupolvet heitä ennen ovat menneet.
Toisinkin esille uuden teeman eli sotien jälkeisen jälleenrakennustyön, jonka veteraanisukupolvi suoritti. Sotien vahingot korjattiin nopeasti ja luovutettujen alueiden väestö asutettiin. Tuotantoelämässä saavutettiin hyvin nopeasti sotia edeltänyt taso, vaikka talouselämä eli monta vuotta pelkässä sotataloudessa. Sivumennen sanottuna 1930-luvun loppupuoli oli taloushistoriamme merkittävimpiä nousukausia, jonka kehityksen maailmansota katkaisi. Mutta kehitys sodan päättymisen hetkestä nykypäivään on ollut aineellisesssa mielessä käsittämättömän suuri, hyvästäkö vai pahasta se on ollut, mene tiedä. Tämän kehityksen olen voinut nykyisenä kuudenkympin ukkona omin silmin aikalaishavaintona todeta sotien jälkeisestä lapsuudestani nykypäivään asti jatkuneena kehityskulkuna. Tämän kehityksen alkuunpanijana on ollut sukupolveni isien ja äitien sukupolvi. Nuo isät ja äidit olivat tuohon aikaan enimmäkseen nuoria, ripeitä ja aikaansaavia ihmisiä. Isät olivat jotkut hieman äreitä ja menettivät malttinsa helposti; sodan lähimuistissa olleet paineet ja kova työntahti niukoissa oloissa panivat hermot kireälle. Kuitenkin vallitsi eteenpäin pyrkimisen henki.
Veteraanien yhteiskunnallisten kantojen osalta vielä todettakoon, että vasemmistolaisuus ei sotienkaan aikana ollut rintamamiesten sisällä outoa ja sodan jälkeenhän ensimmäisissä vaaleissa SKDL nousi kertaheitolla poliittiseksi vaikuttajaksi. Kyse oli myös sotaan osallistuneiden rintamamiesten protestista " Suomen herroja" kohtaan. "Alikersantti Lahtisia" oli koko joukko näissä veteraaneissamme. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää sen johdosta, että kenttäarmeijan miehistön ja aliupseeriston runko koostui ns. työväenluokasta, johon luen myös maaseudun pienviljelijäväestön. Tämä ryhmä sai myös kokea suurimmat menetykset.
Tosin nuorin osa upseeristoa, joka pääosin oli peräisin silloisesta keskiluokasta ja oli jossakin määrin akateemista, kärsi erillisryhmänä suhteellisesti suurimmat tappiot. Nuoret etulinjan vänrikit ja luutnantit olivat noita nimensä oppikoulujensa marmoritauluihin saaneita. Suurin osa kuoli kuitenkin pelkältä kansakoulupohjalta, kuten Väinö Linna ironisesti kirjoitti Tuntemattomastaan poistetussa tekstissä.
Nykypäivän isänmaallisuus ja tulevaisuuden isänmaallisuus, mitä se on? Siihen haluaisin vastauksen!
Mitä isänmaallisuus on? Kritisoin sota-asioihin liittyvää painostusta kohtaan, joka isänmaallisuuteen liitetään. Toiseen maailmansotaan ja siihen liittyviin maatamme koskeviin tapahtumiin nimittäin liitetään jatkuvasti voimakkaista isänmaallisia arvovärityksiä. Itsenäisyyspäivämme juhlatilaisuuksia ja virallista ohjelmaa seuratessa mieleen tulee väistämättä se, juhlitaanko tässä maamme itsenäisyyttä vai toista maailmansotaa. Sodan päättymisestä on kulunut yli 60 vuotta. Sodan aikana syntyneet ikäpolvet ovat siirtymässä pian vanhusväestön joukkoon. Sotiin osallistunut sukupolvi katoaa pian. Tämä on ajan kiertoa, virren sanoin kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan .
Tuo itsenäisyytemme ajan suurin kriisi on keskeisin osa viime vuosisadan ja valtiollisen itsenäisyytemme ajan historiaa, mutta emme enää tulevaisuudessa voi rakentaa kansallista itsenäisyyttämme ja omaa identiteettiämme aikanaan käytyjen sotien varaan. Joku vastannee minulle todeten, että ilman veteraanien panosta ei maamme olisi itsenäinen. Niin asia onkin, mutta isänmaamme rakentaminen ei ole tuijottamista menneeseen vaan tulevaisuuden myönteistä rakentamista. Eivät jääneet nämä veteraanitkaan päivittelemään käymäänsä sotaa, vaan suurin osa heistä ryhtyi ankaraan ja vaativaan jälleenrakennustyöhön. Tämä jälleenrakennustyö nousee meikäläisen rauhan miehen arvoasteikossa jopa sotasaavutuksia korkeammalle.
Mitä on isänmaallisuus? Se on sittenkin rauhanomaista arkista aherrusta, oman työmme kunnolla tekemistä ja lähimmäisistä huolehtimista sekä myönteisten kansallisten erityispiirteidemme vaalimista. Se ei ole ylemmyyttä tai alemmuutta toisiin kansoihin nähden, vaan luontevaa ja tasa-arvoista suhtautumista toisiin. "Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin" - sanoo vanha kansa viisaasti. Isänmaallisuus ei voi olla sotilasparaateja ja kunniamerkkejä, vaan arkipäivän asennoitumista, välittämistä ja huolenpitoa, ahkeruutta ja suvaitsevaisuutta. Isänmaallisuutta ei saa myöskään kytkeä militarismin synonyymiksi.
Pahinta mitä voisi kuvitella, on se, että isänmaallisuus omitaan jonkin ryhmän erioikeudeksi; oikeudeksi määritellä se, mitä oikea isänmaallisuus on ja mitä oikea suomalaisuus on. Isänmaallisuus olisi nykykielellä sanoen brändi, johon jollakulla taholla on yksinoikeus. Historiaa tuntevat muistanevat senkin itsenäisyytemme historian ajan, jolloin saatettiin pitää tapana esittää kannanottoja "isänmaallisen väestönosan" nimissä. Siis vain osa kansasta oli isänmaallista, osa ei ollut. Taisi vain olla niin, että ilman tuon isänmaallisuuden ulkopuolelle jätetyn kansanosan panosta ei talvisodan ihmettä tai jatkosodan torjuntataistelujen menestyksellistä lopputulosta olis koskaan saatu aikaan.
Keskustelu täällä tuntuu jumittuvan suuresti sotahistoriaan. Ymmärrän toki sen kiehtovuuden, koska sota muodostaa dramaattisen poikkeavan eroavaisuuden hiljaisen värittömään arkielämään, joka eniten muovaa yhteistä kokemuspohjaamme.
Pyrkimättä millään tavoin kiistämään veteraanisukupolven kiistattomia sota-ansioita toivoisin kuitenkin, että maamme kansallista itsenäisyyttä voitaisiin jo tarkastella muutoinkin kuin sotien näkökulmasta. Historian ajanrattaassa toinen maailmansota tulevaisuudessa jää 60 vuotta sitten päättyneenä varmuudella vähemmälle huomiolle, etenkin kuin siihen omakohtaisesti aikalaisina osallistunut sukupolvi menee sinne, minne muutkin sukupolvet heitä ennen ovat menneet.
Toisinkin esille uuden teeman eli sotien jälkeisen jälleenrakennustyön, jonka veteraanisukupolvi suoritti. Sotien vahingot korjattiin nopeasti ja luovutettujen alueiden väestö asutettiin. Tuotantoelämässä saavutettiin hyvin nopeasti sotia edeltänyt taso, vaikka talouselämä eli monta vuotta pelkässä sotataloudessa. Sivumennen sanottuna 1930-luvun loppupuoli oli taloushistoriamme merkittävimpiä nousukausia, jonka kehityksen maailmansota katkaisi. Mutta kehitys sodan päättymisen hetkestä nykypäivään on ollut aineellisesssa mielessä käsittämättömän suuri, hyvästäkö vai pahasta se on ollut, mene tiedä. Tämän kehityksen olen voinut nykyisenä kuudenkympin ukkona omin silmin aikalaishavaintona todeta sotien jälkeisestä lapsuudestani nykypäivään asti jatkuneena kehityskulkuna. Tämän kehityksen alkuunpanijana on ollut sukupolveni isien ja äitien sukupolvi. Nuo isät ja äidit olivat tuohon aikaan enimmäkseen nuoria, ripeitä ja aikaansaavia ihmisiä. Isät olivat jotkut hieman äreitä ja menettivät malttinsa helposti; sodan lähimuistissa olleet paineet ja kova työntahti niukoissa oloissa panivat hermot kireälle. Kuitenkin vallitsi eteenpäin pyrkimisen henki.
Veteraanien yhteiskunnallisten kantojen osalta vielä todettakoon, että vasemmistolaisuus ei sotienkaan aikana ollut rintamamiesten sisällä outoa ja sodan jälkeenhän ensimmäisissä vaaleissa SKDL nousi kertaheitolla poliittiseksi vaikuttajaksi. Kyse oli myös sotaan osallistuneiden rintamamiesten protestista " Suomen herroja" kohtaan. "Alikersantti Lahtisia" oli koko joukko näissä veteraaneissamme. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää sen johdosta, että kenttäarmeijan miehistön ja aliupseeriston runko koostui ns. työväenluokasta, johon luen myös maaseudun pienviljelijäväestön. Tämä ryhmä sai myös kokea suurimmat menetykset.
Tosin nuorin osa upseeristoa, joka pääosin oli peräisin silloisesta keskiluokasta ja oli jossakin määrin akateemista, kärsi erillisryhmänä suhteellisesti suurimmat tappiot. Nuoret etulinjan vänrikit ja luutnantit olivat noita nimensä oppikoulujensa marmoritauluihin saaneita. Suurin osa kuoli kuitenkin pelkältä kansakoulupohjalta, kuten Väinö Linna ironisesti kirjoitti Tuntemattomastaan poistetussa tekstissä.
Nykypäivän isänmaallisuus ja tulevaisuuden isänmaallisuus, mitä se on? Siihen haluaisin vastauksen!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nykypäivän isänmaallisuus ei periatteessa poikkea kovin paljon itsenäisyyden alkuaikojen isänmaallisuudesta.
Suomen itsenäistyminen, oli autonomisen ajan luonnollinen seuraus, maailmassa jossa elettiin hyvin voimakkaan kansallisaatteen vaikutuksen alla.
Suomalaisuus oli nimenomaan nationaalisuutta ja Suomi oli kansallisvaltio, tosin sitä se on aikapaljon vieläkin ...
Tulevaisuuden isänmaallisuus lähenee patriotismia, kansallisvaltio teema jää vähemmälle, kuten on valtaosassa länsimaita.
Arvomaailma lähenee muita länsimaita, kielikysymyksetkin lieveenevät, tosin tähän johtaa myös Ruotsinkielisen väestön suhteellisen aseman heikkeneminen, uusien kieliryhmien syntyminen voimakkaan siirtolaisuuden seurauksena ja niiden saama vahva asema Ruotsin rinnalla.