Liian hellitty sylivauva?

dfgdfdd

Olenkohan opettanut vauvani ihan täysin sylivauvaksi..? Tyttö on 7kk ja ei viihdy juuri ollenkaan itsekseen lattialla. Olen kannellut ja hellinyt häntä syntymästään asti paljon ja nyt olen alkanut miettimään olenko opettanut hänet täysin sylivauvaksi. Hän on myös laiska liikkumaan tai pyörimäänkään. Jokohan se neuvolan lääkäri määrää fysioterapeutille kun on pian tarkistuskäynti...

10

1313

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • sylikissan äiti

      meillä oli tossa iässä sellainen sylikissa vaihe. nyt tyttö 1 v ja leikkii itsekseen aika usein.

      olen vahvasti sitä mieltä että vauvaa ei voi helliä liikaa.

      • mieltä olen.

        Vauva on vain rauhallinen, joten viihtyy siksi niin paljon sylissä. Sitten kun tulee aika lähteä liikkeelle, niin sitten lähdetään ja syli unohtuu.


      • mieltä minäkin
        mieltä olen. kirjoitti:

        Vauva on vain rauhallinen, joten viihtyy siksi niin paljon sylissä. Sitten kun tulee aika lähteä liikkeelle, niin sitten lähdetään ja syli unohtuu.

        ei lasta voi liikaa sylissä pitää ja antaa hellyyttä. Totta on tietysti että mitä enemmän pitää lattialla oppii lapsi nopeammin taitoja, mutta joka tapauksessa oppii ja n 1 vuotiaana niin vauhdilla että pientä vauvaa on ikävä...Ja syli on maailman paras paikka!!

        Mulle ekan lapsen kanssa jotkut vanhemmat suvun naiset sanoivat että elä liikaa pidä sylissä, tulee ongelmia ku aina joudut pitämään, mitä sitte, vauva-aika on niin lyhyt!

        Jossaki vaiheessa vauva meillä ainaki kuopus vaikka ei nii sylilapsi ollukaa ei viihtyny yksin oikein missään vauvat kaipaa seuraa, hauskuuttamista, muutenkin läheisyyttä, antakaamme äidit sitä, ihana pidellä pientä nyyttiä sylissä antaa hellyyttä, koha ne juoksee tuolla eikä äidin syli kelpaa.......


      • sylissä.............
        mieltä minäkin kirjoitti:

        ei lasta voi liikaa sylissä pitää ja antaa hellyyttä. Totta on tietysti että mitä enemmän pitää lattialla oppii lapsi nopeammin taitoja, mutta joka tapauksessa oppii ja n 1 vuotiaana niin vauhdilla että pientä vauvaa on ikävä...Ja syli on maailman paras paikka!!

        Mulle ekan lapsen kanssa jotkut vanhemmat suvun naiset sanoivat että elä liikaa pidä sylissä, tulee ongelmia ku aina joudut pitämään, mitä sitte, vauva-aika on niin lyhyt!

        Jossaki vaiheessa vauva meillä ainaki kuopus vaikka ei nii sylilapsi ollukaa ei viihtyny yksin oikein missään vauvat kaipaa seuraa, hauskuuttamista, muutenkin läheisyyttä, antakaamme äidit sitä, ihana pidellä pientä nyyttiä sylissä antaa hellyyttä, koha ne juoksee tuolla eikä äidin syli kelpaa.......

        Olet tehnyt juuri oikein, läheisyys kasvattaakin itsenäisyyteen, usko pois!!! Ja kantamalla vaikutat vauvan tasapainoaistin hyvään kehittymiseen, eli kun lattialla oleskelun pitempi aika on sitten kohta käsillä (yleensä 9 kk jälkeen) niin sinulle kehittyykin todellinen tasapainoilun mestari, hän oppii varmasti nopeasti liikkumaan ja hyvin, kiitos kantamisesi :)

        Pientä vauvaa ei voi liiaksi hemmotella, ja vastaamalla nopeasti vauvan antamiin merkkeihin taataan se, että vauva tuntee itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan.

        Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista syytä pitää lapsi lähelläsi

        1)kantaminen on se, mitä lapsi synnyttyään odottaa. hän on juuri hytkynyt äidin liikkeessä mukana yhdeksän kuukautta. lapsella on liikkeessä ja liinan puristuksessa tuttu ja turvallinen olo.

        2)lastaan kantava äiti on vapaa liikkumaan, toimimaan, seurustelemaan. kantaminen ehkäisee yksin jäämistä, turhautumista ja masennusta.

        3)kannetun lapsen aivot kehittyvät paremmin, tietty määrä liikestimulaatiota on jopa välttämätöntä aivojen normaalille kehittymiselle.

        4)kantaminen edistää sitoutumista (bonding) aikuisen ja lapsen välillä, ja näin on sekä hyväksi lapsen psyykkiselle kehitykselle, että auttaa aikuista kosketukseen vaistojensa kanssa.

        5)kantoliinassa lapsi ei jää muiden ihmisten elämästä syrjään, vaan on koko ajan keskipisteessä mutta EI keskipisteenä - mikä voi ahdistaa lasta kovasti

        6) kun lapsi on lähellä, äiti voi vastata hänen tarpeisiinsa nopeasti ja oppii myös lukemaan lapsen viestejä paremmin, esimerkiksi imetyksen onnistumiselle tämä voi olla merkittävä tekijä

        7)kannettu lapsi itkee selvästi vähemmän kuin sitteri-, sänky- ja lattialapsi

        8)kannettu lapsi nukkuu liinassa helposti ja aina halutessaan

        9)kannettu lapsi kehittyy fyysisesti ja motorisesti nopeammin kuin lapsi, joka jätetään omilleen

        10)kannettu lapsi ei tarvitse leluja ja erityisiä vauvavirikkeitä - maailma on hänen mobilensa

        Tai sanoisiko sen vielä lyhyemmin?

        1) kantaminen on lapselle hyväksi

        2) kantaminen on äidille hyväksi

        3) kantaminen on perheelle hyväksi (vauvan kantaminen helpottaa myös vielä nuoren esikoisen kanssa touhuamista - ja muutenkin)

        Ihmislapsi syntyy aivan keskentekoisena, useimpiin muihin nisäkkäisiin verrattuna avuttomana ja riippuvaisena vanhempien hoivasta.

        Amerikkalainen lastenlääkäri William Sears sanookin:

        "Ihmisen sikiöaika kestää oikeastaan 18 kuukautta: yhdeksän kuukautta kohdussa ja yhdeksän kohdun ulkopuolella kannettuna".

        Meidän kulttuurissamme vallitsee käsittämätön vimma jättää pieni vauva yksin - sänkyyn, vaunuihin, sitteriin, kantokoppaan, lattialle, ja viihdykkeeksi hänelle tarjotaan mobilea tai värikkäitä leluja joita heilutellaan vauvan kasvojen edessä... Vauvan kannalta tämä on luonnotota ja julmaa. Ihmisvauva suorastaan huutaa (ihan kirjaimellisestikin joutuu usein huutamaan) kosketusta, liikettä, mahdollisuutta seurata ihmistovereidensa normaalia, arkista elämää turvallisesti vanhemman liikkeiden rytmissä mukana keikkuen.

        Ihmisellä on poikasen oikeaan hoitoon ohjaava vaisto aivan kuten eläimilläkin, meidän vain on sitä vaikeampi kuunnella kaiken älyllisen ja kulttuurillisen tietotulvan joukossa. Joillekin meistä vauvan vaatima läheisyys voi olla omista lapsuudenkokemuuksista johtuen vaikeampaa kuin toisille, mutta useimmat vanhemmat haluavat kuitenkin pitää lasta paljon sylissä ja lähellä. Silloinkin, kun Virallinen Lastenhoitokulttuuri käski olla "totuttamatta lasta syliin", neuvon noudattaminen oli useimmille vanhemmille tuskallista, ja tyhmä neuvo se olikin, ajattele nyt: "älä totuta häntä rakkauteen", "älä totuta häntä ravintoon", "älä totuta häntä turvallisuuteen".


      • toiminut......
        sylissä............. kirjoitti:

        Olet tehnyt juuri oikein, läheisyys kasvattaakin itsenäisyyteen, usko pois!!! Ja kantamalla vaikutat vauvan tasapainoaistin hyvään kehittymiseen, eli kun lattialla oleskelun pitempi aika on sitten kohta käsillä (yleensä 9 kk jälkeen) niin sinulle kehittyykin todellinen tasapainoilun mestari, hän oppii varmasti nopeasti liikkumaan ja hyvin, kiitos kantamisesi :)

        Pientä vauvaa ei voi liiaksi hemmotella, ja vastaamalla nopeasti vauvan antamiin merkkeihin taataan se, että vauva tuntee itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan.

        Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista syytä pitää lapsi lähelläsi

        1)kantaminen on se, mitä lapsi synnyttyään odottaa. hän on juuri hytkynyt äidin liikkeessä mukana yhdeksän kuukautta. lapsella on liikkeessä ja liinan puristuksessa tuttu ja turvallinen olo.

        2)lastaan kantava äiti on vapaa liikkumaan, toimimaan, seurustelemaan. kantaminen ehkäisee yksin jäämistä, turhautumista ja masennusta.

        3)kannetun lapsen aivot kehittyvät paremmin, tietty määrä liikestimulaatiota on jopa välttämätöntä aivojen normaalille kehittymiselle.

        4)kantaminen edistää sitoutumista (bonding) aikuisen ja lapsen välillä, ja näin on sekä hyväksi lapsen psyykkiselle kehitykselle, että auttaa aikuista kosketukseen vaistojensa kanssa.

        5)kantoliinassa lapsi ei jää muiden ihmisten elämästä syrjään, vaan on koko ajan keskipisteessä mutta EI keskipisteenä - mikä voi ahdistaa lasta kovasti

        6) kun lapsi on lähellä, äiti voi vastata hänen tarpeisiinsa nopeasti ja oppii myös lukemaan lapsen viestejä paremmin, esimerkiksi imetyksen onnistumiselle tämä voi olla merkittävä tekijä

        7)kannettu lapsi itkee selvästi vähemmän kuin sitteri-, sänky- ja lattialapsi

        8)kannettu lapsi nukkuu liinassa helposti ja aina halutessaan

        9)kannettu lapsi kehittyy fyysisesti ja motorisesti nopeammin kuin lapsi, joka jätetään omilleen

        10)kannettu lapsi ei tarvitse leluja ja erityisiä vauvavirikkeitä - maailma on hänen mobilensa

        Tai sanoisiko sen vielä lyhyemmin?

        1) kantaminen on lapselle hyväksi

        2) kantaminen on äidille hyväksi

        3) kantaminen on perheelle hyväksi (vauvan kantaminen helpottaa myös vielä nuoren esikoisen kanssa touhuamista - ja muutenkin)

        Ihmislapsi syntyy aivan keskentekoisena, useimpiin muihin nisäkkäisiin verrattuna avuttomana ja riippuvaisena vanhempien hoivasta.

        Amerikkalainen lastenlääkäri William Sears sanookin:

        "Ihmisen sikiöaika kestää oikeastaan 18 kuukautta: yhdeksän kuukautta kohdussa ja yhdeksän kohdun ulkopuolella kannettuna".

        Meidän kulttuurissamme vallitsee käsittämätön vimma jättää pieni vauva yksin - sänkyyn, vaunuihin, sitteriin, kantokoppaan, lattialle, ja viihdykkeeksi hänelle tarjotaan mobilea tai värikkäitä leluja joita heilutellaan vauvan kasvojen edessä... Vauvan kannalta tämä on luonnotota ja julmaa. Ihmisvauva suorastaan huutaa (ihan kirjaimellisestikin joutuu usein huutamaan) kosketusta, liikettä, mahdollisuutta seurata ihmistovereidensa normaalia, arkista elämää turvallisesti vanhemman liikkeiden rytmissä mukana keikkuen.

        Ihmisellä on poikasen oikeaan hoitoon ohjaava vaisto aivan kuten eläimilläkin, meidän vain on sitä vaikeampi kuunnella kaiken älyllisen ja kulttuurillisen tietotulvan joukossa. Joillekin meistä vauvan vaatima läheisyys voi olla omista lapsuudenkokemuuksista johtuen vaikeampaa kuin toisille, mutta useimmat vanhemmat haluavat kuitenkin pitää lasta paljon sylissä ja lähellä. Silloinkin, kun Virallinen Lastenhoitokulttuuri käski olla "totuttamatta lasta syliin", neuvon noudattaminen oli useimmille vanhemmille tuskallista, ja tyhmä neuvo se olikin, ajattele nyt: "älä totuta häntä rakkauteen", "älä totuta häntä ravintoon", "älä totuta häntä turvallisuuteen".

        Tässä sinulle rohkaisuksi, olet toiminut täysin oikein!! Kannetut vauvat ovat myöhemmin itsenäisempiä ja tasapainoaisti on kehittynyt valtavan hyvin. Yhdessä vauvalehdessä mainittiin, että alkuaikojen aktiivinen kantaminen vaikuttaa jopa niinkin pitkälle kuin kouluikään ja luistelun oppimiseen. Karhunpalveluksen tekee itselleen ja vauvalleen, jos vauvaa vain istutetaan sitterissä.

        Liedloff asui ja eli heimon kylässä ja hänellä oli tilaisuus tarkkailla mm. heimon tapaa olla lasten kanssa. Yequana-lapset viettävät käytännöllisesti katsoen kuusi ensimmäistä kuukauttaan – siihen saakka kunnes alkavat ryömiä – sylissä, kannettuina. Heidät otetaan mukaan joka paikkaan, he ovat jatkuvasti mukana vanhempien tai isompien sisarusten tehdessä töitä, keskellä tapahtumia. Liedloff kertoo hätkähtäneensä sitä, miten erilaisia intiaanilapset olivat verrattuina hänen tuntemiinsa länsimaisiin lapsiin. Yequana-vauvat, jotka saivat kyllikseen syliä, läheisyyttä ja kantamista, olivat rauhallisia, fyysisesti rentoja ja luottavaisia. Isompina, liikkumaan opittuaan, lapset olivat itsenäisiä, eivät takertuneet äiteihin tai hoitajiinsa eivätkä kitisseet näiden perään, vaan liikkuivat rohkeina ja tutkivat ympäristöään, palatakseen aina välillä tarkistamaan, että ”tukipiste” eli äiti tai muu hoivaaja oli paikalla. Lasten motoriset taidot kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin länsimaisten, vaunuissa ja pinnasängyissä makuutettujen lasten.

        Havaintojensa ja myöhempien tutkimustensa pohjalta Liedloff loi continuum-teorian: lyhykäisyydessään ajatuksen siitä, että ihmislajille on olemassa ”jatkumo”, luonnollinen elämäntapa, jota ihmislajiin syntyvä lapsi lajinkehityksen lakien mukaan odottaa. Meidän länsimaisessa lastenhoidossamme on vain menty oudosti metsään ja harhauduttu tästä: lapsi, joka odottaa saavansa ensimmäiset elinkuukautensa olla iho ihoa vasten, sylissä, kannettuna, lähellä ihmisen sydämensykettä, luonnollisessa liikkeessä, pannaankin yksin makaamaan ja pahimmassa tapauksessa jätetään huutamaan peitolla vuorattuun koppaan tai liikkumattomaan sänkyyn. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan: kohdun ulkopuolella todellisuus onkin aivan muuta kuin mitä lapsi geeneihinsä ohjelmoidun kehityslinjan mukaan odottaisi. Lapsi ahdistuu, on itkuinen, sairastelee, kehittyy hitaammin.


        sylivaihe

        Liedloff käsittelee paljon vauvan varhaisvaiheita. Hänen näkemyksensä mukaan lapsen ensimmäiset elinkuukaudet määrittävät tulevan asenteen elämään. Liedloff puhuu ”syli-vaiheesta” (in-arms phase), joka sijoittuu syntymän ja ryömimään oppimisen (eli ulkomaailmaan suuntautumisen) väliin. Lajinkehityksen lakien mukaisesti lapsi hakee ”syli-annoksensa” täyteen ennen kuin voi siirtyä seuraavaan kehitysvaiheeseen. Ja kun tuo annos täytetään eli lapsi saa olla kannettavana ja läheisyydessä ensi kuukautensa, hän muodostaa terveen itsetunnon ja suhtautuu luottavaisesti toisiin ihmisiin.

        Liedloffin mukaan ihmislapsi on kuitenkin mukautuvainen, ja sillä on jokaiselle menestyvälle lajille ominaista pyrkimystä stabiliteettiin, vallitsevan tilan säilyttämiseen. Vauvakin siis sopeutuu ympärillään vallitseviin oloihin vähitellen – vaikka ne poikkeaisivat siitä, mitä syntyvä lapsi on odottanut – ja pyrkii kehittämään identiteettinsä näiden mukaisiksi. Esimerkiksi lapsi, joka on pienestä asti ”opetettu” yksinäisyyteen, hakee tiedostamattaan koko elämänsä ajan tuota yksinäisyyden tilaa ja järjestää asiansa siten, että se säilyy. Liedloff kirjoittaa: ”Ihmisen taipumus kohti stabiliteettiä vastustaa kaikkia sellaisia pyrkimyksiä tai olosuhteita, jotka tekisivät hänestä kovin paljon enemmän tai vähemmän yksinäisen kuin mihin hän on tottunut.” Samoin lapsi, joka on omaksunut ajatuksen siitä, että hän on epätoivottu tai rasittava, hakeutuu tiedostamattaan aina sellaisiin olosuhteisiin, joissa saa tuntea tuon saman tunteen. Tämä johtuisi Liedloffin mukaan ihmislajin pyrkimyksestä status quon säilyttämiseen.

        Mistä sitten voimme tietää, mikä on ihmislajille luonnollinen ja ”oikea” tapa elää ja hoitaa lapsia? Liedloffin mukaan se selviää tarkkailemalla luonnonkansoja, kuten yequana-intiaaneja. Turmeltumattomien jalojen villien ihannoimisessa piilee romantisoinnin vaara, ja paljon kysymyksiä jää kirjassa avoimiksi. Liedloffin havaintojen mukaan kuitenkin näillä ensikuukausinaan jatkuvasti kannetuilla lapsilla, joiden tarpeet tyydytetään välittömästi – rinta on aina saatavilla kun sitä tarvitaan – ei esiinny länsimaisten lasten tapaan itkuisuutta tai koliikkia. Ja kun sylivaihe on saatettu päätökseen ja lapsi on saanut tarvitsemansa annoksen täyteen, hän suuntautuu hämmästyttävällä energialla ja rohkeudella ulkomaailmaan.

        Sen sijaan lapsi, joka jää vaille niitä olennaisia varhaisvaiheiden kokemuksia, jotka ”antaisivat perustan hänen sisäisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen” (kuten Liedloff kirjoittaa), ei ehkä koskaan tunne itseään täydellisesti, ehdottomasti, kyseenalaistamattomasti oikeaksi ja hyväksi. Kuitenkin tämä oikeellisuuden ja hyvyyden kokemus on ollut luonnollista ihmislajin edustajille 99,99 % ajan sen historiasta. Liedloffin mukaan länsimaisen ihmisen angsti, ahdistus ja jatkuva tunne siitä että jotakin puuttuu, johtuu nimenomaan siitä, että olemme harhautuneet pois jatkumoltamme, menettäneet kyvyn auttaa vauvamme luonnollisen elämän alkuun. Kun vauva jää vaille sylivaihetta, hän etsii sitä loppuelämänsä, muodossa tai toisessa – sellaista alkuyhteyttä äidin kanssa, joka on sisäänkirjoitettu lajimme kehitykseen.

        Liedloff käsittelee pitkästi sitä, millaisia seurauksia varhaisella deprivaatiolla (joksi hän nimittää vauvan fyysistä ”eristämistä” ensimmäisinä elinkuukausina) on ihmisen elämässä. Erilaiset riippuvuudet, työn vältteleminen ja helppouteen (ikään kuin syliin ja kannettavaksi) pyrkiminen, parisuhteisiin ripustautuminen tai vaihtoehtoisesti tuhoava käytös toisia ihmisiä kohtaan ovat muun muassa hänen mukaansa piirteitä, jollaisia ei yequana-heimossa esiinny. Liedloffin mukaan jopa Freud olisi kirjoittanut psykoanalyyttisen teoriansa toisin, jos olisi päässyt tarkkailemaan yequana-äitejä ja vauvoja!


        jatkumo ja nykymaailma

        Se, miten Liedloff kuvaa länsimaisen vauvan havaintomaailmaa, on järkyttävää luettavaa. Vauva elää ensi kuukausinaan ”ikuista nyt-hetkeä”. Hänelle asiat ovat joko oikein (jatkumon mukaisesti) tai väärin. Hän ei osaa toivoa tai odottaa, että jos asiat ovat kehnosti nyt, ne paranevat pian. Hän ei voi ajatella, että ”äiti tulee kohta takaisin” kun äiti jättää hänet: vauvan maailma on äkkiä romahtanut. Hän itkee, joka on hänen yrityksensä saada syli taas palaamaan ja saattaa asiat kohdalleen. Liedloff kirjoittaa: ”Mutta jos [vauva] jätetään itkemään liian pitkäksi aikaa, jos vastausta, jota hän itkullaan hakee, ei tulekaan, itkun ilmentämä yritys saada asiat taas kuntoon lakkaa ja tilalle tulee tyhjyys vailla aikaa tai toivoa.” Ja vielä: ”Mikään hänen esi-isiensä kokemuksessa ei ole valmistanut häntä yksin jäämiseen, nukkuessa tai valveilla, ja vielä vähemmän siihen, että hän joutuisi itkemään ilman vastausta.” (Vapaasti suomennettuna.)

        Liedloff on sikäli realisti, että tajuaa, että täydellisesti ihmislajin alkuperäisen jatkumon mukaiseen elämäntapaan on meikäläisen nykyihmisen vaikea päästä. Mutta jatkumo-elämäntapaa voi pyrkiä soveltamaan mahdollisimman pitkälle. Lisäksi kirja sisältää suunnitelman yhteiskunnan muuttamiseksi: kun vanhemmat lakkaavat ajattelemasta, että lapset ovat heidän omaisuuttaan jota heillä on oikeus ja jopa velvollisuus kouluttaa käyttäytymään kuten tahtovat, ja tajuavat, että lapset ovat osa ihmislajin jatkumoa, ollaan matkalla parempaan. Monet yhteiskunnan ongelmat rikollisuudesta lasten kaltoinkohteluun vähenevät Liedloffin mukaan, jos ihmiset eivät jää vaille olennaisia varhaisvaiheiden yhteyden kokemusta ja sitä tunnetta, että ovat hyviä ja ehdoitta rakastettuja.

        Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa – mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa. Voiko varhaista ”sylivaiheen deprivaatiota” sitten paikata enää myöhemmin lapsuudessa? Liedloffin mukaan pikkulapset hyötyvät valtavasti siitä, että he saavat tulla syliin, syleihin, aina kun tahtovat, ja nukkua vanhempiensa sängyssä näiden kanssa. Yleensä lapset jo melko pian, saatuaan läheisyyttä kyllikseen, haluavat omasta aloitteestaan siirtyä omaan sänkyyn. Liedloffin mukaan alusta asti ”perhepedissä” nukkuneet lapset yleensä haluavat siirtyä omaan sänkyyn kahden vuoden paikkeilla.

        Liedloff ottaa esille myös väitteen, että lapsi joka saa liian paljon huomiota, ei kasva itsenäiseksi, ja väitteen, että lapsen jatkuva kantaminen heikentäisi lapsen luottamusta itseensä. ”Olemme jo nähneet”, hän kirjoittaa, ”että itseluottamus syntyy täysin eletystä sylivaiheesta, mutta olennaista on, että siinä lapsi on jatkuvasti läsnä, mutta harvoin huomion keskipisteenä. Lapsi yksinkertaisesti on läsnä, keskellä hoivaajansa elämää, jatkuvasti kokemassa asioita, turvallisesti kannateltuna.” Liedloffin mukaan äidin rooli on olla saatavilla, kun lapsi tarvitsee, mutta välttää yli-innokasta ylihuolehtimista ja jatkuvaa huomion kiinnittämistä lapseen. Jos lasta ylisuojellaan eikä hänen anneta itse testata osaamisensa rajoja, hän jättääkin vastuun selviytymisestään vanhemmilleen – sen sijaan, että kantaisi sen itse.


        lapsen oikeudet

        Liedloffin mukaan ”jatkumolapset” eli ne, jotka saavat varhaisvaiheissaan kylliksi luonnollista läheisyyttä, kantamista, elämän keskellä olemista, pystyvät vailla liikoja lukkoja ja estoja ja ahdistuksia nauttimaan elämästään, ja heillä on koko persoonallisuutensa potentiaali käytössään kehittymiseen, oppimiseen, työskentelyyn, iloitsemiseen. Kirjan lopuksi Liedloff heittää vielä vaatimuksen lapsen oikeuksista: saako lasta kohdella miten vain kasvatuksen nimissä? Aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää ja aikuisella olisi oikeus vaatia tätä, miksei sitten lapsella. Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan. Sillä hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan. Liedloff kirjoittaa: ”Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia on sillä miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, saamme aimo annoksen lisää kykyä iloita.”


      • vain, että
        toiminut...... kirjoitti:

        Tässä sinulle rohkaisuksi, olet toiminut täysin oikein!! Kannetut vauvat ovat myöhemmin itsenäisempiä ja tasapainoaisti on kehittynyt valtavan hyvin. Yhdessä vauvalehdessä mainittiin, että alkuaikojen aktiivinen kantaminen vaikuttaa jopa niinkin pitkälle kuin kouluikään ja luistelun oppimiseen. Karhunpalveluksen tekee itselleen ja vauvalleen, jos vauvaa vain istutetaan sitterissä.

        Liedloff asui ja eli heimon kylässä ja hänellä oli tilaisuus tarkkailla mm. heimon tapaa olla lasten kanssa. Yequana-lapset viettävät käytännöllisesti katsoen kuusi ensimmäistä kuukauttaan – siihen saakka kunnes alkavat ryömiä – sylissä, kannettuina. Heidät otetaan mukaan joka paikkaan, he ovat jatkuvasti mukana vanhempien tai isompien sisarusten tehdessä töitä, keskellä tapahtumia. Liedloff kertoo hätkähtäneensä sitä, miten erilaisia intiaanilapset olivat verrattuina hänen tuntemiinsa länsimaisiin lapsiin. Yequana-vauvat, jotka saivat kyllikseen syliä, läheisyyttä ja kantamista, olivat rauhallisia, fyysisesti rentoja ja luottavaisia. Isompina, liikkumaan opittuaan, lapset olivat itsenäisiä, eivät takertuneet äiteihin tai hoitajiinsa eivätkä kitisseet näiden perään, vaan liikkuivat rohkeina ja tutkivat ympäristöään, palatakseen aina välillä tarkistamaan, että ”tukipiste” eli äiti tai muu hoivaaja oli paikalla. Lasten motoriset taidot kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin länsimaisten, vaunuissa ja pinnasängyissä makuutettujen lasten.

        Havaintojensa ja myöhempien tutkimustensa pohjalta Liedloff loi continuum-teorian: lyhykäisyydessään ajatuksen siitä, että ihmislajille on olemassa ”jatkumo”, luonnollinen elämäntapa, jota ihmislajiin syntyvä lapsi lajinkehityksen lakien mukaan odottaa. Meidän länsimaisessa lastenhoidossamme on vain menty oudosti metsään ja harhauduttu tästä: lapsi, joka odottaa saavansa ensimmäiset elinkuukautensa olla iho ihoa vasten, sylissä, kannettuna, lähellä ihmisen sydämensykettä, luonnollisessa liikkeessä, pannaankin yksin makaamaan ja pahimmassa tapauksessa jätetään huutamaan peitolla vuorattuun koppaan tai liikkumattomaan sänkyyn. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan: kohdun ulkopuolella todellisuus onkin aivan muuta kuin mitä lapsi geeneihinsä ohjelmoidun kehityslinjan mukaan odottaisi. Lapsi ahdistuu, on itkuinen, sairastelee, kehittyy hitaammin.


        sylivaihe

        Liedloff käsittelee paljon vauvan varhaisvaiheita. Hänen näkemyksensä mukaan lapsen ensimmäiset elinkuukaudet määrittävät tulevan asenteen elämään. Liedloff puhuu ”syli-vaiheesta” (in-arms phase), joka sijoittuu syntymän ja ryömimään oppimisen (eli ulkomaailmaan suuntautumisen) väliin. Lajinkehityksen lakien mukaisesti lapsi hakee ”syli-annoksensa” täyteen ennen kuin voi siirtyä seuraavaan kehitysvaiheeseen. Ja kun tuo annos täytetään eli lapsi saa olla kannettavana ja läheisyydessä ensi kuukautensa, hän muodostaa terveen itsetunnon ja suhtautuu luottavaisesti toisiin ihmisiin.

        Liedloffin mukaan ihmislapsi on kuitenkin mukautuvainen, ja sillä on jokaiselle menestyvälle lajille ominaista pyrkimystä stabiliteettiin, vallitsevan tilan säilyttämiseen. Vauvakin siis sopeutuu ympärillään vallitseviin oloihin vähitellen – vaikka ne poikkeaisivat siitä, mitä syntyvä lapsi on odottanut – ja pyrkii kehittämään identiteettinsä näiden mukaisiksi. Esimerkiksi lapsi, joka on pienestä asti ”opetettu” yksinäisyyteen, hakee tiedostamattaan koko elämänsä ajan tuota yksinäisyyden tilaa ja järjestää asiansa siten, että se säilyy. Liedloff kirjoittaa: ”Ihmisen taipumus kohti stabiliteettiä vastustaa kaikkia sellaisia pyrkimyksiä tai olosuhteita, jotka tekisivät hänestä kovin paljon enemmän tai vähemmän yksinäisen kuin mihin hän on tottunut.” Samoin lapsi, joka on omaksunut ajatuksen siitä, että hän on epätoivottu tai rasittava, hakeutuu tiedostamattaan aina sellaisiin olosuhteisiin, joissa saa tuntea tuon saman tunteen. Tämä johtuisi Liedloffin mukaan ihmislajin pyrkimyksestä status quon säilyttämiseen.

        Mistä sitten voimme tietää, mikä on ihmislajille luonnollinen ja ”oikea” tapa elää ja hoitaa lapsia? Liedloffin mukaan se selviää tarkkailemalla luonnonkansoja, kuten yequana-intiaaneja. Turmeltumattomien jalojen villien ihannoimisessa piilee romantisoinnin vaara, ja paljon kysymyksiä jää kirjassa avoimiksi. Liedloffin havaintojen mukaan kuitenkin näillä ensikuukausinaan jatkuvasti kannetuilla lapsilla, joiden tarpeet tyydytetään välittömästi – rinta on aina saatavilla kun sitä tarvitaan – ei esiinny länsimaisten lasten tapaan itkuisuutta tai koliikkia. Ja kun sylivaihe on saatettu päätökseen ja lapsi on saanut tarvitsemansa annoksen täyteen, hän suuntautuu hämmästyttävällä energialla ja rohkeudella ulkomaailmaan.

        Sen sijaan lapsi, joka jää vaille niitä olennaisia varhaisvaiheiden kokemuksia, jotka ”antaisivat perustan hänen sisäisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen” (kuten Liedloff kirjoittaa), ei ehkä koskaan tunne itseään täydellisesti, ehdottomasti, kyseenalaistamattomasti oikeaksi ja hyväksi. Kuitenkin tämä oikeellisuuden ja hyvyyden kokemus on ollut luonnollista ihmislajin edustajille 99,99 % ajan sen historiasta. Liedloffin mukaan länsimaisen ihmisen angsti, ahdistus ja jatkuva tunne siitä että jotakin puuttuu, johtuu nimenomaan siitä, että olemme harhautuneet pois jatkumoltamme, menettäneet kyvyn auttaa vauvamme luonnollisen elämän alkuun. Kun vauva jää vaille sylivaihetta, hän etsii sitä loppuelämänsä, muodossa tai toisessa – sellaista alkuyhteyttä äidin kanssa, joka on sisäänkirjoitettu lajimme kehitykseen.

        Liedloff käsittelee pitkästi sitä, millaisia seurauksia varhaisella deprivaatiolla (joksi hän nimittää vauvan fyysistä ”eristämistä” ensimmäisinä elinkuukausina) on ihmisen elämässä. Erilaiset riippuvuudet, työn vältteleminen ja helppouteen (ikään kuin syliin ja kannettavaksi) pyrkiminen, parisuhteisiin ripustautuminen tai vaihtoehtoisesti tuhoava käytös toisia ihmisiä kohtaan ovat muun muassa hänen mukaansa piirteitä, jollaisia ei yequana-heimossa esiinny. Liedloffin mukaan jopa Freud olisi kirjoittanut psykoanalyyttisen teoriansa toisin, jos olisi päässyt tarkkailemaan yequana-äitejä ja vauvoja!


        jatkumo ja nykymaailma

        Se, miten Liedloff kuvaa länsimaisen vauvan havaintomaailmaa, on järkyttävää luettavaa. Vauva elää ensi kuukausinaan ”ikuista nyt-hetkeä”. Hänelle asiat ovat joko oikein (jatkumon mukaisesti) tai väärin. Hän ei osaa toivoa tai odottaa, että jos asiat ovat kehnosti nyt, ne paranevat pian. Hän ei voi ajatella, että ”äiti tulee kohta takaisin” kun äiti jättää hänet: vauvan maailma on äkkiä romahtanut. Hän itkee, joka on hänen yrityksensä saada syli taas palaamaan ja saattaa asiat kohdalleen. Liedloff kirjoittaa: ”Mutta jos [vauva] jätetään itkemään liian pitkäksi aikaa, jos vastausta, jota hän itkullaan hakee, ei tulekaan, itkun ilmentämä yritys saada asiat taas kuntoon lakkaa ja tilalle tulee tyhjyys vailla aikaa tai toivoa.” Ja vielä: ”Mikään hänen esi-isiensä kokemuksessa ei ole valmistanut häntä yksin jäämiseen, nukkuessa tai valveilla, ja vielä vähemmän siihen, että hän joutuisi itkemään ilman vastausta.” (Vapaasti suomennettuna.)

        Liedloff on sikäli realisti, että tajuaa, että täydellisesti ihmislajin alkuperäisen jatkumon mukaiseen elämäntapaan on meikäläisen nykyihmisen vaikea päästä. Mutta jatkumo-elämäntapaa voi pyrkiä soveltamaan mahdollisimman pitkälle. Lisäksi kirja sisältää suunnitelman yhteiskunnan muuttamiseksi: kun vanhemmat lakkaavat ajattelemasta, että lapset ovat heidän omaisuuttaan jota heillä on oikeus ja jopa velvollisuus kouluttaa käyttäytymään kuten tahtovat, ja tajuavat, että lapset ovat osa ihmislajin jatkumoa, ollaan matkalla parempaan. Monet yhteiskunnan ongelmat rikollisuudesta lasten kaltoinkohteluun vähenevät Liedloffin mukaan, jos ihmiset eivät jää vaille olennaisia varhaisvaiheiden yhteyden kokemusta ja sitä tunnetta, että ovat hyviä ja ehdoitta rakastettuja.

        Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa – mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa. Voiko varhaista ”sylivaiheen deprivaatiota” sitten paikata enää myöhemmin lapsuudessa? Liedloffin mukaan pikkulapset hyötyvät valtavasti siitä, että he saavat tulla syliin, syleihin, aina kun tahtovat, ja nukkua vanhempiensa sängyssä näiden kanssa. Yleensä lapset jo melko pian, saatuaan läheisyyttä kyllikseen, haluavat omasta aloitteestaan siirtyä omaan sänkyyn. Liedloffin mukaan alusta asti ”perhepedissä” nukkuneet lapset yleensä haluavat siirtyä omaan sänkyyn kahden vuoden paikkeilla.

        Liedloff ottaa esille myös väitteen, että lapsi joka saa liian paljon huomiota, ei kasva itsenäiseksi, ja väitteen, että lapsen jatkuva kantaminen heikentäisi lapsen luottamusta itseensä. ”Olemme jo nähneet”, hän kirjoittaa, ”että itseluottamus syntyy täysin eletystä sylivaiheesta, mutta olennaista on, että siinä lapsi on jatkuvasti läsnä, mutta harvoin huomion keskipisteenä. Lapsi yksinkertaisesti on läsnä, keskellä hoivaajansa elämää, jatkuvasti kokemassa asioita, turvallisesti kannateltuna.” Liedloffin mukaan äidin rooli on olla saatavilla, kun lapsi tarvitsee, mutta välttää yli-innokasta ylihuolehtimista ja jatkuvaa huomion kiinnittämistä lapseen. Jos lasta ylisuojellaan eikä hänen anneta itse testata osaamisensa rajoja, hän jättääkin vastuun selviytymisestään vanhemmilleen – sen sijaan, että kantaisi sen itse.


        lapsen oikeudet

        Liedloffin mukaan ”jatkumolapset” eli ne, jotka saavat varhaisvaiheissaan kylliksi luonnollista läheisyyttä, kantamista, elämän keskellä olemista, pystyvät vailla liikoja lukkoja ja estoja ja ahdistuksia nauttimaan elämästään, ja heillä on koko persoonallisuutensa potentiaali käytössään kehittymiseen, oppimiseen, työskentelyyn, iloitsemiseen. Kirjan lopuksi Liedloff heittää vielä vaatimuksen lapsen oikeuksista: saako lasta kohdella miten vain kasvatuksen nimissä? Aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää ja aikuisella olisi oikeus vaatia tätä, miksei sitten lapsella. Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan. Sillä hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan. Liedloff kirjoittaa: ”Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia on sillä miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, saamme aimo annoksen lisää kykyä iloita.”

        huh huh...teitä ja teidän tekstejä!! Joo, syliä ei pienelle voi antaa/tarjota liikaa, mutta käyttäkää ihmiset maalaisjärkeänne!! Ei noihin teksteihinkään aina ole uskominen. Mitä vaan tällä palstalla kysyy, niin vastaukseseksi tulee älyttömän pitkä, kopioitu kirjoitelma. Ihmisiä kiinnostaa enemmän muiden kokemukset kuin jotku helkutin "faktat".

        AP:lle: Luota äidinvaistoihisi ja itseesi...tunnet vauvasi parhaiten, tiedät mikä hänelle on hyväksi. Vauvat ovat yksilöitä...toiset tarvitsevat paljon syliä, toiset eivät. Ei voi yleistää!! Lattialla kannattaa vauvaa kuitenkin myös pitää paljon...olla vaikka itse vieressä. Motoriikka kehittyy parhaiten näin ja aivan yhtä itsenäinen, omatoiminen, iloinen ja tasapainoinen lapsi tulee näinkin!! ;D


      • että,
        vain, että kirjoitti:

        huh huh...teitä ja teidän tekstejä!! Joo, syliä ei pienelle voi antaa/tarjota liikaa, mutta käyttäkää ihmiset maalaisjärkeänne!! Ei noihin teksteihinkään aina ole uskominen. Mitä vaan tällä palstalla kysyy, niin vastaukseseksi tulee älyttömän pitkä, kopioitu kirjoitelma. Ihmisiä kiinnostaa enemmän muiden kokemukset kuin jotku helkutin "faktat".

        AP:lle: Luota äidinvaistoihisi ja itseesi...tunnet vauvasi parhaiten, tiedät mikä hänelle on hyväksi. Vauvat ovat yksilöitä...toiset tarvitsevat paljon syliä, toiset eivät. Ei voi yleistää!! Lattialla kannattaa vauvaa kuitenkin myös pitää paljon...olla vaikka itse vieressä. Motoriikka kehittyy parhaiten näin ja aivan yhtä itsenäinen, omatoiminen, iloinen ja tasapainoinen lapsi tulee näinkin!! ;D

        nämä tekstit ovat todella mielenkiintoisia. sen takia, koska näistä asioista ei missään puhuta - ei varsinkaan neuvoloissa. joissakin asioissa länsimaisessa tavassa hoitaa vauvoja ollaan menty hieman metsään.

        no, parannusta on jo onneksi tullut ja ne ovat nämä

        - nykyään suositellaan vauvantahtista imetystä eikä enää imetystä vain 4 h välein, vaikka vauva kuinka huutaisi nälkäänsä

        - sairaalatkin ymmärtävät vierihoidon ja lähelläolon merkityksen eikä vauvoja pidetä enää vauvaloissa

        - naisia ei pakoteta makaamaan sängyssä synnytyksen aikana, niinkuin vielä 70 luvulla

        - isät pääsee synnytykseen

        - kantoliinat yleistyvät

        - huudatusunikoulusta on luovuttu kokonaan sairaaloissa, koska on todettu sen haittaavan vauvan kiintymyssuhteen kehittymistä


      • tarviiko niitä
        että, kirjoitti:

        nämä tekstit ovat todella mielenkiintoisia. sen takia, koska näistä asioista ei missään puhuta - ei varsinkaan neuvoloissa. joissakin asioissa länsimaisessa tavassa hoitaa vauvoja ollaan menty hieman metsään.

        no, parannusta on jo onneksi tullut ja ne ovat nämä

        - nykyään suositellaan vauvantahtista imetystä eikä enää imetystä vain 4 h välein, vaikka vauva kuinka huutaisi nälkäänsä

        - sairaalatkin ymmärtävät vierihoidon ja lähelläolon merkityksen eikä vauvoja pidetä enää vauvaloissa

        - naisia ei pakoteta makaamaan sängyssä synnytyksen aikana, niinkuin vielä 70 luvulla

        - isät pääsee synnytykseen

        - kantoliinat yleistyvät

        - huudatusunikoulusta on luovuttu kokonaan sairaaloissa, koska on todettu sen haittaavan vauvan kiintymyssuhteen kehittymistä

        lainattuja tekstejä silti joka väliin tunkea?!

        Nykyään ajatellaan joo eritavalla kuin ennen, mutta ei se tän päivän ajattelumallikaan vältsysti sen parempi ole kuin vanhanaikanen. Meitä on katsos joka lähtöön meitä kasvattajia...kuten lapsiakin! Ei kaikkiin toimi samat tavat. Minun mielestä vanhan ajan kasvatusmenetelmissä on paljon hyviä juttuja, uusissakin ajatuksissa ihan kelpojuttuja. En minä silti mitään yhtä menetelmää noudata!

        4h on mielestäni liian pitkä syöttöväli pienelle, mutta ei esim. vauvantahtinen imetyskään minusta hyvä ole. Yleensä näillä imettäjillä vauva roikkuu tississä, vaikkei olis nälkäkään. Aina kun vauva inahtaa, niin äiti tunkee tissin suuhun. Sitten kun vauva kasvaa, niin ihmetellään kun on niin vaikea laittaa vauvaa nukkumaan, kun ei osaa nukahtaa ilman tissiä...miksiköhän?!

        Olen sitä mieltä, että ei ole yhtä oikeaa tapaa hoitaa ja kasvattaa lasta!! Ei kaikki viihdy kantoliinassa, ei kaikki halua synnyttää jossain extreme-asennossa...vaan ihan perus makuultaan jne.

        Ja kyllä näistä kantoliinoista sun muista kuules puhutaan jo ihan tarpeeksi...ilman keskustelupalstojakin. Mutta taitaa olla niin, että näillä liinailijoilla sun muilla vauvantahtiin imettäjillä on yksi pyhä kirja (se William Searsin) ja he uskovat ja palvovat sen nimeen! Kaikki mitä SIINÄ kirjassa on, on totta. Ja nyt ne kiihkoilijat ovat täällä palstoilla puhumassa asiasta...luulevat itseään joksikin sanansaattajiksi tai jotain! Huh huh...


      • kolmen äiti
        mieltä minäkin kirjoitti:

        ei lasta voi liikaa sylissä pitää ja antaa hellyyttä. Totta on tietysti että mitä enemmän pitää lattialla oppii lapsi nopeammin taitoja, mutta joka tapauksessa oppii ja n 1 vuotiaana niin vauhdilla että pientä vauvaa on ikävä...Ja syli on maailman paras paikka!!

        Mulle ekan lapsen kanssa jotkut vanhemmat suvun naiset sanoivat että elä liikaa pidä sylissä, tulee ongelmia ku aina joudut pitämään, mitä sitte, vauva-aika on niin lyhyt!

        Jossaki vaiheessa vauva meillä ainaki kuopus vaikka ei nii sylilapsi ollukaa ei viihtyny yksin oikein missään vauvat kaipaa seuraa, hauskuuttamista, muutenkin läheisyyttä, antakaamme äidit sitä, ihana pidellä pientä nyyttiä sylissä antaa hellyyttä, koha ne juoksee tuolla eikä äidin syli kelpaa.......

        Meillä on yksi lapsi, joka on synttynyt hapenpuutteisena, ja hänellä oli jo vauvana nähtävissä motorisia ongelmiakin. Silloin nimenomaan neuvottiin hoitamaan mahdollisimman paljon sylissä, jolloin lapsen kehonhallinta kehittyy paremmin kuin esim. lattialla.

        Uskon hyvin lujasti siihen, että lasta ei voi hoitaa liikaa sylissä, jos ei nyt puhuta siitä, että 24h niin tekee. Mutta ei kai kukaan sellaista teekään. Lapsi lähtee sitten liikkumaan, kun siltä tuntuu, halu siihen on sisäsyntyistä, ja kohta aloittajakin funtsii kaihoisana, että ei lapsi pysy millään enää sylissä, kun haluaa vain touhuta.

        ja jos ei lapsi seitsenkuisena liiku, ei siinä ole mitään outoa välttämättä. Meillä nuorimmainen kääntyi vasta yhdeksän kuukauden iässä, siitä pikku hiljaa viitsi opetella ryömimään, ja puolitoistavuotiaana sitten lähti vasta kävelemään. Ja tänäpäivänä ei kerrassaan mitään huolta, on kolmen, ja juoksee, kiipeilee, pyöräilee, keinuu, ja motorisesti on erittäin taitava. Kahdella vanhemmalla taas on motorisia ongelmia, vaikka varsinkin vanhin oli erittäin aikainen liikkuja, ei ollut edes 10kk:n ikäinen, kun lähti kävelemään, tai oikeammin juoksemaan.

        Eli huoli pois. Ja jatka vaan lapsen sylittelyä, se ei mene koskaan hukkaan.


    • Anonyymi

      Syli strippari.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mietitikö nainen koskaan

      Miksi me ollaan päädytty tähän pisteeseen. Lähestmistapaa ei ole. Tarvitaanko me oikeasti enää tätä.
      Ikävä
      132
      2427
    2. Marin on ehkä maailman kaunein "Nelikymppinen"

      Marinin julkaisu on saanut yli 68 500 tykkäystä. Postauksen kommenttikentässä ylistetään paljon Marinin kauneutta, jota
      Maailman menoa
      291
      2342
    3. Vernu Vasunta

      On mahotonta miten marjanpoimijoita on kohdeltu! Eikö paremmalla kohtelulla olisi saanut paremman tuloksen?
      Suomussalmi
      80
      1840
    4. En kelpaa sinulle

      Varattuna - olen sinulle ongelma. Eroaminen vuoksesi voi olla turhaa, sillä me ei puhuta, kun olen varattu ja kumpikin v
      Ikävä
      120
      1480
    5. Apua. Onks mä jotenki erikoinen ?

      Oon ihastunu paljon vanhempaan mieheen.
      Ikävä
      130
      1319
    6. Olisi hauska tietää

      Koska huomasit pitäväsi minusta? Itse taisin ihastua sinuun heti silloin kun tavattiin ensimmäistä kertaa. Miehelle, jon
      Ikävä
      64
      1318
    7. Taidat vanhempi nainen

      Haluta sen tien itsellesi. juokse vaan karkuun ! Pahentaa vaan asiaa.Pitäs toimia ihan toisin päin
      Ikävä
      72
      1050
    8. Minun on vaan päästettävä irti

      Toiveesta. Satutan vain itseäni😥😔. Toivon sinulle pelkkää hyvää, eläthän elämäsi parasta aikaa, mutta en halua enää k
      Ikävä
      37
      1040
    9. Kertoisit jo

      Rakastatko minua vai olenko käsittänyt väärin onko tämä vaan ystävyyttä tai kaveruutta? En haluaisi enää nolata itseäni
      Ikävä
      47
      935
    10. En koskaan saanut asiattomia kuvia!

      Silloin kun olin vielä nuori, kukaan mies ei koskaan lähettänyt minulle asiattomia kuvia itsestään. Jos tiedätte mitä ta
      Sinkut
      156
      911
    Aihe