Riina heräs taas lehden kolahdukseen. Tää on paskamaista. Se ei enää saa oikein nukuttua, kyykkii ranskalaisella parvekkeella ja tuijottaa sametinsiniselle yötaivaalle ja vetää blossut. On niin saatanan kylmä että perse jäätyy. Se ehkä keittäs kahvit, mutta se unohti käydä kaupassa.
Riina on kirjoittanut ziljoona rakkausrunoa, mutta yksikään ei toimi. Tiedätteks te tämän? Tätä se nyt veivaa edestakaisin kuin dildoa:
"Tummansinisellä,
haihtuvalla taivaalla
lastenvaunun osia,
tähdenlentoja ylivetoja.
On ajan kuvaus
katsoa peiliin,
repiä silmät sen lasisesta päästä,
käyttää kadulla vaihdon välineitä.
Rakkaudestako tuijotan yössä,
tyhjää kohtaa,
valtavaa painaumaa,
sammunutta kraateria ilman henkeä.
Onko mitään niin kiinnostavaa
kiehtovaa
kuin elämä:
paksu ja kireä, muheva sellonkieli."
Riina raapii päätään. Sitä on aina kuvottanut ihmiset jotka jauhavat itsestään. Vielä enemmän sitä on kuvottanut ihmiset jotka jauhavat muista. Mutta kun se snadisti kelaa, niin se tajuaa, että se ei voi muuta. Se on umpikujassa. Sen takia se ei enää voi kirjoittaa itsestään ensimmäisessä persoonassa... se on ymmärtänyt olevansa eläin.
Sen takia se ei tuo siihen runoon mitään "sinua" tai "häntä", koska Riina luulee näkevänsä ihmisten lävitse - ja sitten ne ikään kuin katoavat jonnekin ja hän jää yksin... kunnes lopulta katoaa itsekin.
Yrjöttävää. Eihän tässä näin pitänyt käydä.
Riina on kirjoittanut ziljoona rakkausrunoa, mutta yksikään ei toimi. Tiedätteks te tämän? Tätä se nyt veivaa edestakaisin kuin dildoa:
"Tummansinisellä,
haihtuvalla taivaalla
lastenvaunun osia,
tähdenlentoja ylivetoja.
On ajan kuvaus
katsoa peiliin,
repiä silmät sen lasisesta päästä,
käyttää kadulla vaihdon välineitä.
Rakkaudestako tuijotan yössä,
tyhjää kohtaa,
valtavaa painaumaa,
sammunutta kraateria ilman henkeä.
Onko mitään niin kiinnostavaa
kiehtovaa
kuin elämä:
paksu ja kireä, muheva sellonkieli."
Riina raapii päätään. Sitä on aina kuvottanut ihmiset jotka jauhavat itsestään. Vielä enemmän sitä on kuvottanut ihmiset jotka jauhavat muista. Mutta kun se snadisti kelaa, niin se tajuaa, että se ei voi muuta. Se on umpikujassa. Sen takia se ei enää voi kirjoittaa itsestään ensimmäisessä persoonassa... se on ymmärtänyt olevansa eläin.
Sen takia se ei tuo siihen runoon mitään "sinua" tai "häntä", koska Riina luulee näkevänsä ihmisten lävitse - ja sitten ne ikään kuin katoavat jonnekin ja hän jää yksin... kunnes lopulta katoaa itsekin.
Yrjöttävää. Eihän tässä näin pitänyt käydä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hmph.. Onko nyt kiva tapa aloittaa aamua tuollain v:llä, p:llä ja d:llä?
Itse runoon... erityisesti pidin "vaihdon välineistä" (suorastaan loistava ´metafoora´ vai mikä se nyt on). Sitähän tämä on. Ja viimeinen kappale.
Tykkäsin. Mutta mitä v****a sinä siitäkään piittaisit...
No millä mun aamuni sitten 'pitäisi' alottaa, DVD:llä ETYJ:llä vai IFK:lla?
Muuten ihan nasta palaute. En paina sitä seinään, koska en todellakaan siitä piittaa.
Asiasta kolmanteen... Onko sinulla koskaan tunnetta että mielestäsi olet herännyt mutta huomaatkin että uni jatkuu? Kaikki on kuin eräänlaista harsoa, epätodellinen tunne? Eikä oikein tiedä onko tämä uni hyvä vai paha?
Hmm... Juicehan sanoi joskus, että aamu alkaa A:lla.
Mutta miksi minä tulen tänne loukattavaksi jo näin aamusta? Monessa paikassa minua kait sentään arvostetaankin. Ei helkkari sentään, harmaassa taivaassa on kestämistä, pitääkö tähän vielä pyörremyrskykin sotkea?
En tarkoittanut loukata, kirjoitin palautteeni kieli keskellä suuta, joten viimeisen lauseen voi lukea juuri ja juuri väärin.
Heräämisiä (sun inspiroimana :)
Tammalle oli niitattu kavioihin metalliset saapikkaat. Ja aina kun se otti askeleen, niin kuului kolinaa ja pauketta, kun ketjut ja kannat iskivät maahan. ja kun se joi, niin sen vatsa vuoti, lorisi maahan kaikki juotu. Kärpäset olivat sen kiusaus. Siinä oli jotain vaikeasti käsitettävää, sillä tamman oltiin monasti nähty iskevät hännällään kärpäsen hengiltä edes vilkaisematta taakseen. Tämä herätti kyläläisissä ihmetystä. Supistiin ja vatvottiin. Puhuttiin hiljaa. Sillä ei oltu varmoja, pystyisikö tamma ymmärtämään ihmisen puhetta. Jotteivät tamman omituiset tavat tulisi muille tallin otuksille tutuiksi, niin tamma talutettiin omaan, hieman kauempana sijaitsevaan halkoliiteriin. Liiteriä ei oltu tarvittu pitkiin aikoihin, sillä kylään oli tuotu jo sähkö, televisio ja poreallas. Takkaa, tai muuta lämmittämiseen tai ruuanlaittoon tarvittavaa puulla lämmitettävää uunia, ei enää katsottu tarpeelliseksi käyttää. Elävä tuli kaikessa vaarallisuudessaan oli historiaa.
Tamma vietti yksin pihan toisella puolella aikaansa. Ei sitä kohdeltu sen huonommin kuin muitakaan eläimiä. Se sai samaa ruokaa ja sen vesi oli kirkasta, se harjattiin säännöllisesti ja sen sairaudet hoidettiin. Ainoa ero muihin eläimiin oli tuo eristys, tuo erilaisuus. Sitä kesti vuodesta toiseen, vuodenajasta seuraavaan. Ja kun tamma eräänä päivänä katseli itseään pölyisen ikkunan pinnalta näkemättä taustalla himmeänä sarastavaa maisemaa, niin tamma näki jotain itsestään. Se oli jotain muuta mitä hän oli kuvitellut. Jo pitkään tamma oli ollut aivan varma, että hän oli mikä oli: aasi. Enää aasintamma ei nähnyt itseään aasina. Hän ei tiennyt mitä aasit tekivät ja mitä niiden oletettiin tekevän, mikä oli niiden tehtävä. Pölyisessä ikkunassa ei näkynyt aasia. Rautakengät helähtivät oljilla peitettyyn lattiaan ja irtosivat. Ne eivät enää puristaneet hänen jalkojaan, joita neljän sijasta olikin nyt kaksi. Kun aasintamma kosketti pölyistä ikkunaa, niin hänen kätensä sormi piirsi haparoivin kirjaimen – aukon - lasiin, josta hän näki terävästi sumuisen maiseman, häntä sisällä tuijottavat ihmiset, ymmyrkäiset silmät ja kauhistuneet ilmeet, jopa lapset, jotka olivat piiloutuneet äitiensä hameiden alle.
En ymmärtänyt viimeistäkään lausetta ja ehkä siitä syystä en loukkaantunutkaan lain. Näin kyllä kielen keskellä suuta ja ehkäpä hieman poskessakin.
Minä inspiroin sinut kirjoittamaan tainan aasista? En loukkaannu tästäkään vaan otan sen kohteliaisuutena.
Kirjoittamisen lahjahan sinulla on, kuten tiedät ja kuten olet kuullut.