Michael moore kertoo nyt suomeksikin ilmestyneen bestsellerinsä "Tyhmät valkoiset miehet" esipuheessa kivan tarinan siitä miten toivotonta kirjan saaminen julkisuuteen Amerikassa oli.
Kirjaa oli painettu 50 000 kappaletta, ja sen levitys oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Tuo päivä sattui pahaksi onneksi olemaan 9.11.2001.
Maan käännähti kätevästi ylösalaisin yhdessä hetkessä. Mitään edellytyksiä saada julki mitään amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja Bushin hallintoon vähänkin kriittisesti suhtautuvaa ei ollut. Ja Moorehan on, kuten tiedämme, enemmän kuin vähän kriittinen.
Sattumoisin hän luki julkaisematonta kirjaansa eräässä yleisötilaisuudessa, jossa sattumoisin oli läsnä kirjastonhoitajia. Yksi näistä otti Mooren asian omakseen. Kirjastonhoitajathan oli pantu uusien kansalaisvapauksia rajoittavien lakien mukaan mm. rapostoimaan viranomaisille siitä kuka kirjastoista lainasi minkäkinlaisia teoksia.
Mehän tiedämme, ettei sananvapaus USA:ssa ole käytännössä kovin vahvoilla ollut ennestäänkään. Mm. meillä hyvin arvostettuja kirjailijoita kuten Kurt Vonnegutia kieltäydyttiin monissa osavaltioissa ottamaan kirjastojen kirjavalikoimiin. Yhteiskuntakriittisyyden karsastamisessa on USA:ssa pitkä ja murheellinen perinne. Jo Mark Twain jätti "Huckleberry Finnin" julkaisematta koska pelkäsi se olevan liian yhteiskuntakriittinen. Teos julkaistiin sitten hänen kuolemansa jälkeen.
No, kirjastonhoitajien ammattiyhdistys pani kustantajat koville, ja kun sensurointiyrityksestä tuli julkinen, kustantaja lopulta joutui perääntymään.
Tämän ansiosta markkinoille pääsi kirja, josta tuli sitten myyntitilastojen ykkönen.
Mietityttää mitenhän meikäläinen kirjastonhoitajaporukka, joka on vanhoillista ja varovaista naissakkia, joka hellii harhakuvitelmia oman ammattinsa tärkeydestä kun lainausluvut meillä ovat mahtavia (vaikka ne koostuvat Laila Hietamiehen kirjojen tapaisesta naisten viihdekirjallisuudesta), mitenhän tämä porukka meillä suhtautuisi jonkin sensuroidun teoksen julkistamiseen. Kuinka mopni omista kirjastovirkailija-hissukoistamme lähti sananvapauden nimissä taistoon esimerkiksi Sonera-kirjan puolesta? Ei ensimmäinenkään.
Joten on Amerikassa jotain hyvääkin. On Hucleberry Finn, Vonnegut ja Michael Moore. Ja heillä on kannattajansa, eikä mikään vähäinen joukko olekaan. Toivokaamme että eräänä päivänä he ovat enemmistö.
Kirjaa oli painettu 50 000 kappaletta, ja sen levitys oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Tuo päivä sattui pahaksi onneksi olemaan 9.11.2001.
Maan käännähti kätevästi ylösalaisin yhdessä hetkessä. Mitään edellytyksiä saada julki mitään amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja Bushin hallintoon vähänkin kriittisesti suhtautuvaa ei ollut. Ja Moorehan on, kuten tiedämme, enemmän kuin vähän kriittinen.
Sattumoisin hän luki julkaisematonta kirjaansa eräässä yleisötilaisuudessa, jossa sattumoisin oli läsnä kirjastonhoitajia. Yksi näistä otti Mooren asian omakseen. Kirjastonhoitajathan oli pantu uusien kansalaisvapauksia rajoittavien lakien mukaan mm. rapostoimaan viranomaisille siitä kuka kirjastoista lainasi minkäkinlaisia teoksia.
Mehän tiedämme, ettei sananvapaus USA:ssa ole käytännössä kovin vahvoilla ollut ennestäänkään. Mm. meillä hyvin arvostettuja kirjailijoita kuten Kurt Vonnegutia kieltäydyttiin monissa osavaltioissa ottamaan kirjastojen kirjavalikoimiin. Yhteiskuntakriittisyyden karsastamisessa on USA:ssa pitkä ja murheellinen perinne. Jo Mark Twain jätti "Huckleberry Finnin" julkaisematta koska pelkäsi se olevan liian yhteiskuntakriittinen. Teos julkaistiin sitten hänen kuolemansa jälkeen.
No, kirjastonhoitajien ammattiyhdistys pani kustantajat koville, ja kun sensurointiyrityksestä tuli julkinen, kustantaja lopulta joutui perääntymään.
Tämän ansiosta markkinoille pääsi kirja, josta tuli sitten myyntitilastojen ykkönen.
Mietityttää mitenhän meikäläinen kirjastonhoitajaporukka, joka on vanhoillista ja varovaista naissakkia, joka hellii harhakuvitelmia oman ammattinsa tärkeydestä kun lainausluvut meillä ovat mahtavia (vaikka ne koostuvat Laila Hietamiehen kirjojen tapaisesta naisten viihdekirjallisuudesta), mitenhän tämä porukka meillä suhtautuisi jonkin sensuroidun teoksen julkistamiseen. Kuinka mopni omista kirjastovirkailija-hissukoistamme lähti sananvapauden nimissä taistoon esimerkiksi Sonera-kirjan puolesta? Ei ensimmäinenkään.
Joten on Amerikassa jotain hyvääkin. On Hucleberry Finn, Vonnegut ja Michael Moore. Ja heillä on kannattajansa, eikä mikään vähäinen joukko olekaan. Toivokaamme että eräänä päivänä he ovat enemmistö.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.