(Ensiksi pahoittelen harhaan johtavaa otsikointia. Otsikko selkiintyy loppupuolella tätä viestiä.)
Haluan nyt jakaa kokemukseni ateistiksi tulemisestani.
En voi sanoa tulleeni ateistiksi jonain tiettynä hetkenä. Olen koko ikäni kummastellut uskonnon järjenvastaisuutta ja lukenut lapsesta asti astronimiaa käsitteleviä kirjoja. Kuitenkin olin myös seurakunta-aktiivi.
Merkittävä kokemus oli eräänä yönä jokunen vuosi sitten. Kävelin pimeänä talviyönä lähikatuja pitkin upean tähtitaivaan alla. Puhuin puhelimessa erittäin hyvän ystäväni kanssa.
Tämä ystäväni oli illan aikana osoittautunut ateistiksi. En tiennyt aiemmin että minulla on ateistikaveri. Hänen kanssaan puhuimme uskonasioita monta tuntia puhelimessa. Käsittelimme kaikkia meitä kummastuttaneita asioita ja minulle varmistui, etten ole yksin ateististen näkemysteni kanssa, vaikka lähes kaikki ystäväni ja lähipiirini olivat vähintään tapakristittyjä.
Se tunne kun tajusi olevansa ateisti ilman sellaista suurempaa epäilystä on jäänyt mieleen voimakkaasti. Yhtäkkiä uskalsi ajatella selkeästi: Olen ateisti. Sitä tavallaan antoi itselleen luvan olla ateisti, vaikka jotkut sukulaiset olivatkin sanoneet joskus, etteihän minusta vaan koskaan tule ateistia.
Nyt kykenin sanomaan ääneen itselleni: En usko yliluonnolliseen. En enää pelkää helvettiä. Uskallan käyttää järkeäni. Uskon ihmisiin, en jumalaan. Maailma toimii ilman jumalaa loistavasti. Alkuräjähdysteoria ja muut tieteen saavutukset eivät enää aiheuta päänvaivaa, sillä jumalaa tuskin on olemassa.
Oloni oli tuon illan jälkeen huojentunut. Olin tehnyt uskovaisten kielellä uskonratkaisun. Päätin uskoa järkeeni, en kirkon opettamaan järjenvastaisuuteen.
En siis ikinä ollut uskonut varsinaisesti jumalaan, mutta tuona iltana puhuin ensimmäistä kertaa asiasta jonkun asiaan perehtyneen ateistin kanssa ja asiat alkoivat vaikuttamaan todella selviltä.
Ehkä tätä voi verrata uskovaisten uskoon tulemiseen. Se on semmoinen tietynlainen mielenrauhan saavuttaminen. Olen kokenut samankaltaisia kokemuksia kun olen ymmärtänyt pitkän pohdinnan jälkeen jonkin matematiikan ongelman. Yhtäkkiä asia vain kirkastuu ja selkiintyy päässä. Samoin kävi uskonasioille.
Nyt palstan ateistien on turha sanoa, ettei ateistmi ole uskonto. Tiedän. Lähinnä yritän ymmärtää omien kokemusteni kautta uskovaisten uskoon tulemista. On se sen verran outo ilmiö...
Onko muilla saman tyyppisiä kokemuksia?
Haluan nyt jakaa kokemukseni ateistiksi tulemisestani.
En voi sanoa tulleeni ateistiksi jonain tiettynä hetkenä. Olen koko ikäni kummastellut uskonnon järjenvastaisuutta ja lukenut lapsesta asti astronimiaa käsitteleviä kirjoja. Kuitenkin olin myös seurakunta-aktiivi.
Merkittävä kokemus oli eräänä yönä jokunen vuosi sitten. Kävelin pimeänä talviyönä lähikatuja pitkin upean tähtitaivaan alla. Puhuin puhelimessa erittäin hyvän ystäväni kanssa.
Tämä ystäväni oli illan aikana osoittautunut ateistiksi. En tiennyt aiemmin että minulla on ateistikaveri. Hänen kanssaan puhuimme uskonasioita monta tuntia puhelimessa. Käsittelimme kaikkia meitä kummastuttaneita asioita ja minulle varmistui, etten ole yksin ateististen näkemysteni kanssa, vaikka lähes kaikki ystäväni ja lähipiirini olivat vähintään tapakristittyjä.
Se tunne kun tajusi olevansa ateisti ilman sellaista suurempaa epäilystä on jäänyt mieleen voimakkaasti. Yhtäkkiä uskalsi ajatella selkeästi: Olen ateisti. Sitä tavallaan antoi itselleen luvan olla ateisti, vaikka jotkut sukulaiset olivatkin sanoneet joskus, etteihän minusta vaan koskaan tule ateistia.
Nyt kykenin sanomaan ääneen itselleni: En usko yliluonnolliseen. En enää pelkää helvettiä. Uskallan käyttää järkeäni. Uskon ihmisiin, en jumalaan. Maailma toimii ilman jumalaa loistavasti. Alkuräjähdysteoria ja muut tieteen saavutukset eivät enää aiheuta päänvaivaa, sillä jumalaa tuskin on olemassa.
Oloni oli tuon illan jälkeen huojentunut. Olin tehnyt uskovaisten kielellä uskonratkaisun. Päätin uskoa järkeeni, en kirkon opettamaan järjenvastaisuuteen.
En siis ikinä ollut uskonut varsinaisesti jumalaan, mutta tuona iltana puhuin ensimmäistä kertaa asiasta jonkun asiaan perehtyneen ateistin kanssa ja asiat alkoivat vaikuttamaan todella selviltä.
Ehkä tätä voi verrata uskovaisten uskoon tulemiseen. Se on semmoinen tietynlainen mielenrauhan saavuttaminen. Olen kokenut samankaltaisia kokemuksia kun olen ymmärtänyt pitkän pohdinnan jälkeen jonkin matematiikan ongelman. Yhtäkkiä asia vain kirkastuu ja selkiintyy päässä. Samoin kävi uskonasioille.
Nyt palstan ateistien on turha sanoa, ettei ateistmi ole uskonto. Tiedän. Lähinnä yritän ymmärtää omien kokemusteni kautta uskovaisten uskoon tulemista. On se sen verran outo ilmiö...
Onko muilla saman tyyppisiä kokemuksia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itselläni kyseinen toteamus ei tullut noin selkeästi yhdessä pamauksessa, eikä kenenkän avusteisena, vaan olin kyllä uskaltanut uskoa itseeni pienin erin jo aiemminkin vastoin suurten auktoriteettien (vanhempien) vaikutusta. Sitten kun tulin vihdoin "ulos kaapista," ja ilmoitin olevani eronnut kirkosta, oli aikamoinen yllätys tuo vanhempien reaktio, kun luettelivat kaikki ne sukulaiset jotka olivat kirkosta jo eronneet. Heitähän olikin paljon. Mutta siis, sitä ei minulle ollut aiemmin kerrottu, vaan olin siinä luulossa että kaikki kuuluvat ev, lut kirkkon.
Eihän tässä muuta voi sanoa, kuin sen, että tervetuloa meidän itse ajattelevien joukkoon!
Täsmennyksenä: olen siis aina ajatellut itse, mutta tuo puhelu osoitti, ettei siinä ole mitään väärää kyseenalaistaa jumaluuksien olemassaolo. Aiemmin kun on vain paininut yksikseen noiden ajatusten kanssa, ei ateismi ole päässyt puhkeamaan kukkaan, niin sanoakseni.
Kehotan kaikkia ihmisiä tututstumaan ateismin perusteisiin, sillä yhtäkkiä alkaa ehkä tuntua, että kaikessa on sittenkin jotain järkeä.
Uusitestamentti, Hebrealaiskirje 1:1 Usko on luja luottamus siihen ,mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy.
Mutta minä kirjoitin avauksen tuonne eroamispalstalle tätä aihetta sivuuttaen. Ja kyllä, se ensikokemus kun näki maailman erilailla ensimmäistä kertaa, oli aika valtava ...
"En usko yliluonnolliseen. En enää pelkää helvettiä. Uskallan käyttää järkeäni. Uskon ihmisiin, en jumalaan. Maailma toimii ilman jumalaa loistavasti. Alkuräjähdysteoria ja muut tieteen saavutukset eivät enää aiheuta päänvaivaa, sillä jumalaa tuskin on olemassa."
Noinhan se menee. Järkeä sitäpaitsi paitsi saa, myös pitää käyttää. Jossakin vaiheessa joudut huomaamaan, että tieteen saavutukset eivät vaikutakaan aivan eheiltä. Joudut joko uskomaan ne - kummallisimmatkin, tuulesta temmatut hypoteesit ja väittämät- tai järkeilemään lisää. Jumalaoptio sinulla on aina, samoin johdatus. Hengellisen kehityksen kannalta on olennaista saada myös ateistista perspektiiviä asioihin, jotta voi sanoa ymmärtävänsä näidenkin esittämiä näkökantoja.
Mikäli haluat lukea lisää siitä ajattelusta, jonka mukaisesti jopa fysiikassa nojaudutaan suurissa kysymyksissä melkoisen kevyisiin oletuksiin, niin tässäpä melko tuore ketju asiasta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000012&posting=22000000039863374
"Mikäli haluat lukea lisää siitä ajattelusta, jonka mukaisesti jopa fysiikassa nojaudutaan suurissa kysymyksissä melkoisen kevyisiin oletuksiin, niin tässäpä melko tuore ketju asiasta"
Sinä se vaan jankutat harhojasi ikäänkuin niistä tulisi tosia pelkällä toistelulla.
Voi kun minullakin olisi noin hieno tarina siitä kun tulin ateistiksi. Minulla ei ollut minkäänlaista "valaistumista" tai "näen nyt kirkkaasti" -oloa :/
Lueskelin vähän Raamattua ja ajattelin vaan, että eihän tässä uskonnossa ole mitään järkeä, jumalakin kuulostaa ilkeältä hepulta. Harmitti ehkä vähän kun ei olekkaan ikuista elämää kuoleman jälkeen, helvettikin kuulosti kivemmalta vaihtoehdolta kuin todellinen kuolema. Seuraavan vuoden lueskelin uskonnosta ja ateismista. Sitten heti kun täytin 18-vuotta erosin kirkosta. Kun kerroin äitille eronneeni kirkosta hän sanoi "mitä me tehtiin sinun kasvatuksessa väärin", nauratti vähän ja sanoin että eihän siinä ole mitään hävettävää, että on kasvattanut lapsen joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan.
mitä sinulta puuttuu:www.todistajat.net
Kyllä, heillä on harhoja. Ei harmita yhtään etten kuulu luulevien joukkoon.
Kuvailit aika tarkkaan sitä mitä itsekin koin joitain vuosia taaksepäin. Kristityksi kasvatettu ja uskonut jumalaan nuorempana lähinnä perheen kautta, ei henkilökohtaisesti.
Sitten se vain jotenkin kirkastui. Ei ollut enää mitään epävarmuutta. Kuin olisi löytänyt itsensä ihan uudelleen ja itsetietoisuus vahvistui. Tajusin etten ollut koskaan henkilökohtaisesti uskonut jumalaan, enkä tuntenut edes mitään vetoa tai tarvetta uskoa. Ei ollut enää sellaista "syyllistä" oloa että pitäisi uskoa johonkin millä ei ollut itselle merkitystä, vain koska niin odotettiin tekevän.
Mahtava juttu :)
kun Jeesuksen Johanneksen evankeliumin 3 luvussa jakeessa 3 edellyttämä uudestisyntymis tapahtuma puuttuu, on henkilö yhtä kuin sokea, hengellisten asioiden suhteen.
Jeesushan sanoikin:ei sokea voi toista sokeaa taluttaa, molemmat langeavat kuoppaan.
Olen jo nuorena tullut tulokseen, että jumalia ei voi olla. Koko ajatus on niin järjetön.
Kun sitten tutustuin kirjoista muihin uskontoihin, niin oli pakko alkaa miettimään, että koska eri uskonnot esiintyivät vain tietyillä alueilla (ei tosin enää) Niin niiden on pakko olla kulttuurisia. Eivätkä kaikki uskonnot voi olla oikeassa, joten miksi mikään olisi.
Vanhemmiten yllätyin siitä, miten vähän ihmiset pohtivat tai edes tuntevat sitä uskontoa, mihin heidät on kasvatettu. Muutama sääntö ja kielto on muistissa ja jotkut juhlamenot, mutta kuitenkaan he eivät tiedä mitä se uskonto pitää sisällään, minkä oppia he sanovat kannattavansa.
Se tuntuu olevan lopultakin vain nimilappu, jonka joku on uskovaiselle antanut.
Kysyin uskovaiselta siareltani kerran, että uskotko sinä, että jumala käyskenteli edenin puutarhassa vakoilemassa Aatamia ja Eevaa. Hänen oli pakko myöntää, että kyllä hän uskoo, vaikka ihan varmasti se episodi hänestäkin on järjetön. Mutta pakko oli myöntää, koska kristityksi oli juuri itseään sanonut ja uskovansa raamattuun.
Olen kai suunnilleen aina ollut uskonnoton. Lapsena tosin pelkäsin, että jos se kuitenkin on totta. Kirkasta "valaistumisen" hetkeä ei ole ollut.