Niin siinä sitten pääsi käymään... Rakastuin uskovaiseen ihmiseen! Olemme aina vältelleet puhumista vakaumuksistamme, ettemme vain loukkaisi toisiamme. Uskonto on hänelle todella tärkeää, mutta minulla taas ei ole koskaan ollut minkäänlaista uskontoa (eikä myöskään tule koskaan olemaankaan) ja olen aina halveksunut uskontoja, erityisesti juuri hänen uskontokuntaansa...
Mutta tästä huolimatta rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta elämässäni, sydämeni tuntuu pakahtuvan kun vain ajattelenkin häntä ja unelmoin hänestä jatkuvasti... Mutta voisiko suhteemme onnistua?! Vai olisiko Jeesus hänelle aina se tärkein ja rakkain? Entä pystyisinkö minä pitämään uskontovihani kurissa?
Onko kellään kokemuksia?
Mutta tästä huolimatta rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta elämässäni, sydämeni tuntuu pakahtuvan kun vain ajattelenkin häntä ja unelmoin hänestä jatkuvasti... Mutta voisiko suhteemme onnistua?! Vai olisiko Jeesus hänelle aina se tärkein ja rakkain? Entä pystyisinkö minä pitämään uskontovihani kurissa?
Onko kellään kokemuksia?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ennen pitkää molemmat kärsivät, enemmän varmaan se osapuoli, jolla ei ole Jeesusta. Nimittäin se osapuoli, jolla on Jeesus, ei ole koskaan onneton (epätoivoinen), vaan käyttäytyy niin kuin ihminen, jolla on koko ajan joku seuralainen. Tämä näkymätön seuralainen alkaa harmittaa ja ärsyttää toista osapuolta, joka ei halua ketään muita heidän "välilleen", ja hän alkaa luultavasti vainota kumppaniaan ja vaatia tätä lopettamaan omituisen "suhteen", joka pelkästään ärsyttää toista. Mutta kun toinen ei voi luopua Jeesuksesta, joka on osa häntä itseään, hän alkaa kärsiä ja tuntea ahdistusta, koska hän ei ole tarkoittanut mitään pahaa kenellekään, kaikkein vähiten rakastamalleen ihmiselle, joka ei valitettavasti ymmärrä häntä. Suhde alkaa hiertää ja kumpikin etsii omia ratkaisujaan ongelmalle, ei välttämättä hyviä ratkaisuja.
Usein väitetään, että uskonto johtaa ihmisiä mielisairaalaan. Tosiasia lienee, että sopimattomat ihmis- ja aviosuhteet johtavat ahdistukseen, joka johtaa ihmisen mielisairaalaan.
Kannattaa ottaa tämäkin asia vakavasti edeltäkäsin, kuten tässä arv. nimimerkki on tehnyt.
Kumpikin tietysti kärsii omalla tavallaan, mutta molemmat joutuvat jossain määrin kärsimään, antavatpa sitten periksi toisen vakaumukselle/ maailmankatsomukselle tai haraavat vastaan (ainakin hiljaisesti sisimmässään).
Jos toinen on uskonut koko ikänsä ja siten tavallaan kasvanut uskoon, olisi epäinhimillistä vaatia häntä luopumaan uskostaan. Sama pätee myös toisinpäin; Ei voi alkaa uskomaan vain sen rakastamansa ihmisen takia; Siihen ei saisi pakottaa toinen eikä pitäisi myöskään pakottaa itse itseään. Tietysti vähitellen ihminen voi alkaa näkemään asioita samalla tavalla kuin kumppani, mutta se ei ole 100% varmaa - ja entäs sitten?!
Samalla (uskontokunnasta riippuen) kun uskovainen solmii liiton ei-uskovaisen kanssa, oman seurakunnan jäsenet saattavat kääntää hänelle selkänsä (mitä en kyllä ymmärrä!). Ja jälleen toisinpäin: ateistin ystävät voivat myös toimia vastaavasti. Menettäessään ystäviä (todellisia ystäviäkö?) ihminen kärsii - ja myös häntä rakastava toinen ihminen kärsii kumppaninsa puolesta.
Ehkäpä ikävin on tilanne, missä kahden rakastuneen ihmisen vakaumus ja elämäntavat poikkeavat erittäin radikaalisti toisistaan. Kuvitellaan nyt vaikka yhdistelmää ateisti ja vanhoillislestadiolainen. Siinä voi olla niin suuria periaatteelisia ja vakaumuksellisia kysymyksiä pelissä, ettei niihin löydy ratkaisua - etenkin kun on näitä asioita, joihin ei ole olemassa varsinaisia kompromisseja, esim. abortti.
Mutta jos näistä "suurista kysymyksistä" ollaan samaa mieltä tai löytyy kompromissi, ei varmasti ole mitään estettä liiton onnistumiselle - kunhan vain vallitsee molemminpuolinen kunnioitus toisen vakaumusta kohtaan.
"Kokemus opettaa, ettei rakkaus ole toinen toiseensa tuijottamista, vaan sitä, että yhdessä katsotaan samaan suuntaan"
- Antoine de Saint-Exupéry -
Aamos 3:3
Kulkeeko kaksi yhdessä, elleivät ole keskenänsä sopineet?
Noin puolet eroaa. Toisesta puolesta iso osa elää riitaisesti!
Yritä hiljalleen tuoda järjen ääntä hänen maailmankuvaansa. Hän voi myös olla heikko ihminen, joka tarvitsee selitystä ja turvaa. Sinun on tarjottava jotain hänen uskontonsa tilalle. Jotain joka tarjoaa samanlaista. Jos hänkin rakastaa sinua hän kyllä lopettaa valehtelun kun huomaa häviävänsä kaikki väittelyt sinulle.
Tämä kaikki tietysti sillä omahyväisellä perusajatuksella että minä ja vain minä itse voin omistaa täyden ymmärryksen totuudesta.
Tähän voin sanoa, ettei hän tule tyytymään korvikkeisiin, eikä henkiseen nujertamiseen.
Olen usein väitellyt uskovaisten kanssa ja lähes poikkeuksetta he ovat aina "hävinneet", kun olen onnistunut kumoamaan heidän kaikki väitteensä. Tämä ajaa heidät yleensä raivon partaalle ja minun on tässä vaiheessa parasta luikkia mahdollisimman kauas...
Ehkä voisimme kuitenkin yrittää joskus keskustella rauhallisesti ja järkevästi maailmankuvistamme, tietysti yrittäen olla loukkaamatta toisiamme, erityisesti häntä. Tämä asia, tai oikeastaan se ettemme puhu siitä koskaan, vaivaa varmasti häntäkin. Se on kuin ohut muuri välillämme.
Toivoisin kuitenkin hartaasti, että hän kykenisi joskus vielä näkemän totuuden.
Luulen että uskovaisellasi on aivan samanlainen toive sinun suhteesi: >>Toivoisin kuitenkin hartaasti, että hän kykenisi joskus vielä näkemän totuuden.
...Hänkin toivoo että kykenisin näkemään hänen "totuutensa". Voi, kuinka helppoa elämä olisikaan jos näin voisi tapahtua...
Hienoa kuulla, että joku rakastuu vastoin tahtoaan. Rakastuminen tuntuu liian usein olevan paljon selkeämpää oman edun tavoittelua. Tästä aiheestahan voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Suhteenne onnistuminen riippuu suvaitsevaisuudesta. Kuinka paljon annatte toistenne ajatella omia teitään. Olisi hyvä, että asioista voi edes puhua, vakkei samaa mieltä ollakkaan. Sillä jollekulle niistä asioista kuitenkin ennenpitkää puhutaan ja se voidaan tulkita epäluotettavaksi. Joitain käytännön järjestelyjä joutuu myös joustamaan. Löytyykö niihin kummallekin reilua ratkaisua? Tuollaiset seikat on ehdottomasti hyvä ennen sitoutumista selvittää. Ei kannata olettaa asioiden muuttumista. Ainahan ne muuttuu, mutta suunta voi olla yllättävä.
Itsellä on lähipiirissä tuttu, jonka toisen vanhemman uskoontulon ja väkisin yhdessäpysymisen jälkeen on seurannut itsemurhaa, työnarkomaniaa ja kroonista masennusta. Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän että paria, jossa molemman vakaumukset ovat pilkulleen yhtenevät, ei ole. Joku voi kyllä väittää olevansa, mutta silloin on kyse kokemattomuudesta, toisen tahtoon alistumisesta tai ne luurangot on siellä komerossa niin syvällä, että niitä ei edes ajatella.
...Ja minä taasen niin uskovainen kuin olla ja voi. Eli sellaisetkin suhteet voivat onnistua.
Tärkeää on että näistä asioista kykenee selkeästi ja avoimesti keskustelemaan ja että kumpikin voi tunnustaa vakaumuksensa toiselle, ilman että se herättää kummassakaan minkäänlaisia angsteja.
Oma vaimoni on sanonut minulle että voin vapaasti uskoa Jeesukseen, niin kauon kunhan en ala hänelle siitä sängyssä puhumaan;) No kieltämättä ei se aihe ehkä sinne sänkyyn kuulukaan.
Vakaumuksestaan ja nimityksestään huolimatta, en kuitenkaan pidä vaimoani ateistina. Tiukan paikan tullessa hän kehoittaa minua rukoilemaan ja pyytämään Jumalalta suotuisaa ratkaisua... Kuitenkin hän uskoo että kun ruumiimme kuolee, niin ei meistä mitään jää jäljelle, paitsi matojen ruokaa.
Kieltämättä joskus tämä vakaumuksiemme ero ahdistaa, kun kaipaisi keskustelua hengellisissä asioissa, mutta muuten meillä menee oikein hyvin. Kunnioitamme toisiamme ja olen itse ajatellut että se on Jumala, joka hänelle nämä asiat kirkastaa sitten kun hyväksi näkee, eli ei minun tarvitse siitä huolehtia.
Kaikki riippunee teidän keskinäisestä suhteestanne ja vakaumuksienne tasosta. Kykenettekö molemmat hyväksymään rakkaallanne täysin omastanne poikkeavan vakaumuksen??
Ande
Eivät kaikki suhteet onistu ja aina joku piirre toisessa voi ärsyttää kun ensihuuma on hävinnyt. Mutta anna nyt ihmeessä itsellesi ja rakkaallesi tilaisuus - RAKASTAKAA! Tuli mitä tuli...
Olen pahoillani, mutta en näe avioliittonne onnistumiselle suuriakaan mahdollisuuksia. Teillä on molemmilla niin vastakkaiset näkemykset elämästä ja elämänarvoista, että yhteentörmäyksiä tulee varmasti. Ensimmäinen probleema tulee varmaan avioliiton vahvistamismenojen kohdalla.
Entä oletko ajatellut mahdollisia lapsianne? Kumman ajatusmaailman mukaan aiotte heidät kasvattaa? Antaako jompikumpi teistä loppuelämänsä ajan aina periksi toisen hyväksi vai käyttekö jokaisesta erimielisyyden aiheesta periaatteellisen keskustelun?
Toivotan joka tapauksessa onnea, mikäli aiotte yrittää. Rakkaus on aina kaunis asia, olkoonpa osapuolet miten erilaisia tahansa.
Arvomme ja näkemyksemme elämästä poikkeavat vain elämänkatsomuksen kohdalla, muuten ajatusmaailmamme ja elämäntapamme sopivat yhteen lähes täydellisesti...
Moni uskovainen nainen on sängyssä halukas, ainakin ei-uskovaisen miehen kanssa. Ei-uskovaisen miehen kanssa sekstatessaan uskovainen nainen uskaltaa nauttia naiseudestaan, koska tietää ettei mies tuomitse häntä niin kuin hihhulimies tekisi.
surullisen pielessä on käsityksesi rakkaudesta.
Oletko lukihäirikkö? Kyse oli seksistä!
Viestikejussa muut ovat kyllä puhuneet rakkaudesta. Tätähän sinä et ole huomannut, jos olet kiinnostunut vain omista mielipiteistäsi.
Minä puhuin, ja asia kävi hyvin tekstistä ilmi, hihhuleiden seksuaalisista estoista tai niiden vähäisyydestä. Omat tarpeeni eivät olleet se pointti, mutta teikäläisillähän on ainainen halu vääristellä asioita. Jos vastaat minun tekstiini, niin tokihan vastaat nimenomaan siihen asiaan mistä tekstini puhuu, että mistä muut keskustelevat! Kaipa vastaat heille heidän omien kirjoitukstensa perään, jos katsot aiheelliseksi?
Vakaumuksessaan vahva antaa tilaa myös toisen ajatuksille. Toista ei tarvitse käännyttää puolin eikä toisin.
Kukaan ei kestä järjissään käännyttävää kristittyä eikä ateistia, jolle oma näkemys on maailman tärkein asia. Onneksi maailmassa on muutakin.
Hyvä ystäväni on uskossa elävä kristitty. Meillä oli hiljattain juuri pitkät mielenkiintoiset keskustelut, joissa kummallekaan ei tullut edes mieleen ryhtyä halventamaan toisen elämänkatsomusta. Elämänkatsomuksellisesti hän ei yksinkertaisesti ymmärrä minua enkä minä häntä vaikka kuinka koetamme tavoittaa sen mistä puolin ja toisin on kysymys. Se ei kuitenkaan estä meitä olemasta ystäviä.
Rakkaus on voima yli uskontojen ja elämänkatsomusten. Jos antaa rakkaudelle mahdollisuuden, tajuaa mikä on tärkeää mikä ei.
Ystäväni rakastui uskovaiseen naiseen. En ollut aiemmin nähnyt ystävääni mitenkään erityisen uskonnollisena ihmisenä, mutta (ilmeisesti) tämän naisen perässä hän sitten kävi loppujen lopuksi uppokasteella, ja on nyttemmin 'uusherännäinen'. Uskontokunnasta en tiedä, ihan perus ev.lut se ei ollut, kun siihen liittyi tuo aikuiskaste.
Itse en pidä hänen valintaansa mitenkään tyhmänä tai epäloogisena tai ärsyttävänä. Välit vanhoihin ystäviin ovat kyllä olleet hieman katkolla, kun minäkään en niin hirveän uskonnollinen ole.
En tiedä, kuinka uskovaisen, ja 'uskontovihamielisen' ihmisen liitto onnistuu, tuskinpa kovinkaan hyvin. Ellei jompi kumpi / molemmat hieman tarkista maailmankuvaansa. Kuten tälläkin palstalla on tullut esiin, näiden kahden ryhmän välillä on melkomoista skismaa.
Jos rakastamasi henkilö (tai sinä) ei ole saarnaajatyyppiä, luulisin ettei teillä niin kamalaa tule olemaan... ainakaan aluksi..?
Tässähän tavallaan konkretisoituu koko tälläkin palstalla leimahteleva keskustelu. Miten uskovainen ja uskontoja vierastava henkilö voisivat elää yhdessä, kuunnella ja kunnioittaa toisiaan, sekä täydentää toistensa heikkouksia omilla vahvuuksillaan.
Niinpä. Tiedän tunteen, jota yritin välttää viimeiseen asti. Mutta rakastan häntä joka tapauksessa, vaikkei yhteiselämää olisikaan koskaan. Luopuminen on aina tuskaa ja kaikkea ei voi tässä maailmassa saada. Niin se vain on.
ateisteja, jotenkin ymmärrän heitä, mutta ihmettelen uskovaisvihaa. Uskovaisiakin on monenlaisia.
...uskovaisia, vaikka olenkin usein joutunut heidän vihansa kohteeksi ,syyttä (jollei ateismia sitten lasketa syyksi)...
Tunnen monia uskonnollisia henkilöitä, jotka ovat aivan ihania ihmisiä, varsinkin oma rakkaani.
Toisaalta olen tavannut myös kammottavan pelottavia agressiivisiä fundamentalisti kristittyjä...
"Uskontovihani" tai "kammoni" ei tosiaankaan rajoitu vain kristinuskoon, vaan myös useisiin muihin uskontoihin.
Haluaisitko jutella enemmän vaikka sähköpostitse?
No itse olen vakaumuksellinen JT ja mieheni on ateisti. Meidän avioliittomme on erittäin onnellinen, koska annamme tilaa toistemme mielipiteille. Vaikka mieheni ei olekaan uskovainen, kunnioitan hänen näkemystään asioista, kuten hänkin kunnioittaa minun näkemyksiäni.
Kyllä varmasti löytyy asioita joista olette eri mieltä muutenkin kuin vain uskonnon saralla. Jos hän on viisas, hän ei yritä tuputtaa sinulle mitään, mutta älä sinäkään hänelle...
Keskustele avoimesti!
Ehkä homma pelaa siksi, että
molemmilla on sama herra eli
kristinuskon mukaan Saatana.
Raamattu opettaa selkeästi, että
valkeudella ja pimeydellä ei ole
yhteistä. Mutta jos on avioliiton
solmittuaan tullut kristityksi niin
kristityksi tulleen on sopeuduttava
jos ei-kristitty sopeutuu eikä ole
suhteessa uskoton.
Aika ikävästi sanottu... Ja en oikein edes ymmärrä mitä yrität esim. tuolla saatana- jutulla sanoa. Entä tarkoitatko tuolla uskottomuus jutulla yleistä uskottomuutta vai uskottomuutta elämänkatsomukselleen?
En oikeastaan tunne raamattua, mutta minulla on silti sellainen käsitys, että se painottaa rakkautta ja suvaitsevaisuutta (?)... Rakkaani kanssa olemme kuin yö ja päivä, mutta vain elämänkatsomuksiemme osalta. Muuten olemme melko samantyyppisiä, molemmat mm. absolutisteja.
Voisitko hieman selventää pointtejasi...
Jopas oli kommenttia Vallulla...
Saatanan palvojat ovat asia erikseen. Ateisti ei palvo saatanaa, koska ei edes usko moisen olemassaoloon.
Oma vaimoni on ateisti ja on moraalisesti todella korkeatasoinen henkilö. Hänen käsityksensä maailmasta on materialistinen. Se ei tee hänestä kuitenkaan pahaa ihmistä.
Minun herrani on Jeesus, enkä koe mitään ongelmaa parisuhteessamme. Tulemme juttuun oikein hyvin kaikissa askareissamme. Voimme jopa rauhallisesti keskustella uskonnosta. Hän hyväksyy sen että minä uskon ja minä hyväksyn hänen uskomatta jättämisensä. Se on erittäin helppoa, sillä ajattelen että se on Jumala joka nämä jutut hänelle sitten kirkastaa, jos on tarvetta kirkastaa.
Kun oikeasti rakastaa toista ihmistä, niin hänet hyväksyy sellaisenaan. Silloin ei yritä muuttaa häntä itselleen sopivaksi tai moukata hänen maailmankuvaansa. Toimiva parisuhde voi onnistua ainoastaan kahden itsenäisen aikuisen välillä, jotka kulkevat molemmat omilla jaloillaan rinnakkain toisensa hyväksyen.
Ande
Kiitos paljon rohkaisevasta ja lohduttavasta kirjoituksesta. Jos saisin udella, niin kuinka suhteenne otettiin vastaan lähipiirissänne? Jos oli ongelmia, helpottuivatko ne ajan myötä? Kiinnostaisi tietää, koska minua ei ainakaan ole otettu avosylin vastaan rakkaani enemmän tai vähemmän uskovaisisssa piireissä... Olen jopa saanut osakseni hienovaraista uhkailua ja selän takana on puhuttu paljon paskaa. Joku oli kuulemma väittänyt, että yrittäisin saada rakkaani eroamaan seurakunnastaan!
Minun ystävilläni (enimmäkseen ateisteja) ei ole mitään häntä vastaan, vaikka aluksi he hieman ihmettelivätkin epätavallista seuralaistani...
>>
Kiitos paljon rohkaisevasta ja lohduttavasta kirjoituksesta. Jos saisin udella, niin kuinka suhteenne otettiin vastaan lähipiirissänne? Jos oli ongelmia, helpottuivatko ne ajan myötä?
>>
Eipä kestä. Meinasi jäädä huomaamatta tämä kysymyksesi, mutta vastaanpa nyt, kun huomasin.
Olen itse ollut aina vähän "oman polkuni kulkija", joten en ole hirveen paljon sosiaalisesta paineesta ja kritikistä välittänyt.
Lisäksi en kuulu mihinkään liikkeeseen, tms, vaan käyn milloin missäkin tilaisuuksissa saamassa uskolleni vahvistusta. Tämän vuoksi ei "kotiseurakunnan" kanssa voi paljoa ongelmia tulla.
Ei uskovaisten ympäristö silti helposti asiaa hyväksy. Vanhempani varoittelivat, samoin kuin sisareni ja yksi läheinen ystäväni. Ennen naimisiin menoamme emme voineet esim yöpyä sukulaisteni luona. Naimisiin mentyämme meidät olI kuitenkin "pakko" hyväksyä.
Olemme ajatelleet että suhteemme onnistumisesta päätämme vain me itse ja jättäneet arvostelijat omaan arvoonsa. Alussa oli välillä hieman myrskyistä ja pari kertaa olin varma että ero tulee. Tämä ei kuitenkaan koskaan ollut kiinni uskonasiasta, vaan aivan muista arkipäivän kuvioista. Sittemmin meillä on mennut useampi vuosi todella mukavasti.
Nykyisin vaimollani on melkein paremmat välit vanhempiini ja siskoihini, kuin minulla. Äitini saattaa soittaa suoraan vaimolleni ja jutella hänen kanssaan pitkät tovit. Minä saan vain terveiset. Tämä hyväksymispuoli on nähdäkseni täysin ihmisistä kiinni. Ei uskovaisetkaan ole samaa massaa, jotka toimisivat tietyssä tilanteessa samalla kaavalla. Uskovissa on oikeastaan suvaitsevaisuuden puolella valtavia eroja, niinkuin näitäkin palstoja selaamalla voi todeta.
Vaimollani on tosi sujuvat puhelahjat. Joskus olen aloittanut keskustelun uskonasioista hänen kanssaan ja huomannut että viiden minuutin päästä juttelemme jostain aivan muusta. Hän ei loukkaannu tai ala riitelemään asiasta, vaan kääntää keskustelut taitavasti toisen huomaamatta muuhun aiheeseen. Suoraan kysymykseen uskotko Jumalaan, hän vain vastaa ettei tunne tai ole tavannut;) Toisen jatkaessa hän puhuu uskovista tädeistään, tai muista tuntemistaan henkilöistä.
Tsemppiä vaan teille. Eihän uskovainen ja ateisti niitä tavallisimpia yhdistelmiä ole, mutta halusin kokemuksesta vain kertoa, että sellaisetkin voivat onnistua. Toivottavasti pystytte samalla aaltopituudella keskustelemaan kaikista asioista keskenänne ja olemaan sovussa myöskin eri mieltä. Se on mielestäni se, mikä suhteenne ratkaisee;)
Ande