Kohtasin Gruusian arkkipiispan kansanmusiikkikonsertissa, joka järjestettiin joskus 1980-luvulla Tbilisissä - tämä tapahtui siis silloisen Neuvostoliiton siinä kolkassa, joka tunnetaan nyt Georgiana. Kohtaamisemme oli ikimuistoinen. Konsertin alku viivästyi, mutta ajattelin, että tämä nyt on tätä, ei täällä mikään toimi("nitsivoo nje robotajet"). Paikallinen yleisö tiesi kuitenkin mitä tuleman piti, se osasi odottaa hänen korkea-arvoisuuttaan. Heti kun jokin kultakruunuinen henkilö seurueineen astui salin takaosassa sijainneesta ovesta sisään, ihmiset nousivat - ensin siellä takaosassa ja sen jälkeen kaikkialla kuin yhtenä miehenä penkeistään ja osoittivat hiljaisina seisten kunnioitustaan koko sen ajan kun tämä (niin kuin jo itsekin osasin arvata) korkea-arvoinen prelaatti ja taivaallisen vallan edustaja kulki keskikäytävää pitkin ja laskeutui lopulta salin edessä odottaneelle ”istuimelleen”.
Purin aluksi hampaani yhteen ja ajattelin, että minä en saatana vieköön - tapahtui mitä tahansa niin minä en perkeleen perkele, nosta milliäkään persettäni penkistä. Mutta alamaisen osaan siinä oli vain nöyrryttävä, muutenhan minä olisin asettunut kaikkien läsnä olleiden yläpuolelle. Vääntäydyin viime tingassa ylös, ja päädyin johonkin epäaitoon kumaraan asentoon (näytin varmaankin aivan asianmukaisesti madolta, jota tungetaan ongenkoukkuun). Oli se sen verran itsekunnioitusta koetteleva kokemus, että vielä vuosien jälkeen mieleeni tuli aina silloin tällöin ajatus: "Ainakaan aikuisena minua ei ole kukaan nöyryyttänyt niin paljon kuin se saatanan Gruusian arkkipiispa".
Ateisti mikä ateisti. On myönnettävä että eräällä toisella turistireissulla menin Vilnassa katsomaan, mitä ”Kommunismin saavutusten museo” eli jonkinlainen maallisen uskon temppeli piti sisällään. Toisin sanoen kävin siis entisessä kirkossa, joka - niin kuin me kaikki olemme moneen kertaan saaneet TV:stä nähdä, toimii nyt taas kirkkona ja on restauroitu entiseen loistoonsa. Ja myönnettäköön sekin, että minun ei enää vuosikausiin ole tehnyt mieli lähteä sen enempään edellä mainittuihin kuin mihinkään muihinkaan ”reaalisosialismia rakentaneisiin” maihin, vaikka niissä voisi nyt kulkea ja mennä vapaasti mihin tahansa. (Johtuneeko vain siitä, että näin vanhana ja vaivaisena en enää uskalla lähteä mihinkään - olen ollut huomaavinani, ettei vanhan ihmisen liikkuminen ole näissä meidän tutuissa kotimaisemissammekaan aina turvallista. Nuorempana sitä tuli käytyä vaikka missä: ajoin mm. perheineni omalla autolla Krimille / Jaltalle ja takaisin ).
Mutta ei haittaa, en millään enää löytäisi Vilnasta sitä museokirkkoakaan. Siellä kun oli jo silloin ainakin yksi toimiva kirkko joka ainoalla kadulla. Niitä lukemattomia kirkkoja kierrellessänihän minä sen museonkin sattumalta löysin.
Purin aluksi hampaani yhteen ja ajattelin, että minä en saatana vieköön - tapahtui mitä tahansa niin minä en perkeleen perkele, nosta milliäkään persettäni penkistä. Mutta alamaisen osaan siinä oli vain nöyrryttävä, muutenhan minä olisin asettunut kaikkien läsnä olleiden yläpuolelle. Vääntäydyin viime tingassa ylös, ja päädyin johonkin epäaitoon kumaraan asentoon (näytin varmaankin aivan asianmukaisesti madolta, jota tungetaan ongenkoukkuun). Oli se sen verran itsekunnioitusta koetteleva kokemus, että vielä vuosien jälkeen mieleeni tuli aina silloin tällöin ajatus: "Ainakaan aikuisena minua ei ole kukaan nöyryyttänyt niin paljon kuin se saatanan Gruusian arkkipiispa".
Ateisti mikä ateisti. On myönnettävä että eräällä toisella turistireissulla menin Vilnassa katsomaan, mitä ”Kommunismin saavutusten museo” eli jonkinlainen maallisen uskon temppeli piti sisällään. Toisin sanoen kävin siis entisessä kirkossa, joka - niin kuin me kaikki olemme moneen kertaan saaneet TV:stä nähdä, toimii nyt taas kirkkona ja on restauroitu entiseen loistoonsa. Ja myönnettäköön sekin, että minun ei enää vuosikausiin ole tehnyt mieli lähteä sen enempään edellä mainittuihin kuin mihinkään muihinkaan ”reaalisosialismia rakentaneisiin” maihin, vaikka niissä voisi nyt kulkea ja mennä vapaasti mihin tahansa. (Johtuneeko vain siitä, että näin vanhana ja vaivaisena en enää uskalla lähteä mihinkään - olen ollut huomaavinani, ettei vanhan ihmisen liikkuminen ole näissä meidän tutuissa kotimaisemissammekaan aina turvallista. Nuorempana sitä tuli käytyä vaikka missä: ajoin mm. perheineni omalla autolla Krimille / Jaltalle ja takaisin ).
Mutta ei haittaa, en millään enää löytäisi Vilnasta sitä museokirkkoakaan. Siellä kun oli jo silloin ainakin yksi toimiva kirkko joka ainoalla kadulla. Niitä lukemattomia kirkkoja kierrellessänihän minä sen museonkin sattumalta löysin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kerroit todella aidosti, kuinka koit piispan "nöyryyttävän" itseäsi.
Samaa nöyryytystä kirkot ovat harjoittaneet jo viimeiset 2 vuosituhatta. Eihän tuo ole uutta.
Minäkin olin ateisti vielä 80- luvulla, kunnes tajusin jossain elämäni vaiheessa että meillä jokaisella on täällä jonkinmoinen tarkoitus; meidän jokaisen elämä on omalla tavallaan arvokas ja ainutlaatuinen.
Kun jotenkin tajusin tuon, mietin josko elämällämme olisi jokin syvempikin tarkoitus?
Monien, etten sanoisi lukuisien omakohtaisten kokemusten seurauksena, tajusin että ei me todellakaan olla täällä sattumalta eikä summassa.
Minusta, pata-ateistista tuli "uskovainen" - mikä kauhistuttava sana. Tuo tarkoittaa sitä, että tajusin että me olemme täällä oppimassa asioita, "elämän läksyjä".
Varmaan allekirjoitat että yhden elämän aikana me opimme korkeintaan muutaman pienen läksyn. Elämiä tarvitaan ainakin muutamia satoja, ellei tuhansia.
Ajattele vaikka sillä "ateistin" järjelläsi; mitä sinä opit YHDEN elämän aikana?
Et paljon mitään. Joskus koko elämäsi voi kuluajonkin asian selvittämiseen.
Olen kuullut joskus erään leskivaimon toteamuksen miehestään; Häneltä jäi ainoastaan "paskaiset alushousut" perinnöksi.
Mitä muuta haluaisit sen olevan kohdallasi?
se oli ainoa jonka kahden eri foorumin neljältä eri palstalta sain. Haluaisin että housuni olisivat puhtaat. Mutta miten siinä käy, siihen en usko haluni tai ateistisuuteni vaikuttavan tuon "taivaallista".
Jätän sanoilla leikkitelyn tähän siksi, että kirjoitit vilpitömästi. Minun juttuni pääpointti ei kuitenkaan ollut se ateismi vaan se, millaiseksi me kuvittelemme ihmisten elämän nyt jo kaatuneissa realisosialismia rakentaneissa maissa ja laajemmin ajatellen miten todellisuutta vastaavan maailmankuvan me median tarjoamasta tietovirrasta voimme luoda. Tässä pari esimerkkiä eilispäivän TV-uutisista:
Gruusiassa ammuskeltiin vaalien jälkeen. USA joka on G:n tärkein taloudellinen tukija, ilmaisi huolensa. Mistä? Maan demokratisoitumiskehityksestätkö, vai sijoittajiensa etujen turvaamisesta (Nämähän rakentavat Irakista pumpattavalle öljylle yhtä putkea tätäkin kautta)
Hienoja elokuvia sosialistisessa Puolassa ohjannut Anrei Wajda puuhaa uutisten mukaan Varsovaan "Kommunismin kauhuista kertovaa museota"
Yhtä viisas ajatus kuin se "K:n saavutusten museo"
Mutta kun mies myy sielunsa rahasta ja saa sen jälkeen USA:ssa aikaan pelkkiä paskaleffoja, niin ymmärtäähän sen, että johonkin oman itsekunnioituksensa menettämisen tuottama tuska on purettava. Wajdan museo ja media eivät taatusti tule kertomaan niistä kauhuista, joita globaaliin riistokapitalismiin sopivan Puolan rakentaminen kansalaisten enemmistölle on tuottanut ja tuottaa. Heidät heitetään hiljaa ja huomaamatta yhteiskunnasta ulos - ja siinä kaikki.
Sanot varmaan että jäähän näillekin vahva katolilainen uskonsa. Niin jää, eivätkä he enää osaa toivoa edes niitä puhtaita housuja. Tätä mieltä olivat ainakin ne n. 50-vuotiaat, jotka näin TV:ssä. Otos oli siis pieni mutta sitä edustavampi.