Parisen viikkoa sitten sain kirjeen sairaalasta jota olin odottanut yli puolivuotta. Sen mukana tuli varmuus siitä, että omat ennakko-odotukset olivat olleet oikeassa- teen kuolemaa nopeammassa tahdissa kuin on luonnollista. Olen iältäni 26.
Olen istunut tämän asian päällä nämä päivät, miettien omaa suhtautumistani. Poltin kirjeet jotka sain heti siltä istumalta. Eivät ne minua pelastaisi kuitenkaan. Nyt tiedän tulevan tappajani nimen ja tavat joilla se hengen vie,- mitään muuta en.
Tänään päätin, että kerron miehelleni asiasta.
Se ei mennyt hyvin. Koen tehneeni väärin.
Hän on ihminen, joka on koko ikänsä kasvanut pumpulimaailmassa, jossa ihmisillä on mennyt hyvin. Kuolemaa ei ole tähän asti ollut kuin kauhuelokuvissa. Tänään tuo kaikki tuli kerralla hänelle, koska olin itse niin heikko, etten enää pystynyt pitämään sitä sisälläni. Aikomukseni olisi ollut jättää hänet helmikuussa ja hiljalleen kadota hänen elämästään, jottei hänen tarvitsisi nähdä minun kärsivän. Tiedän olleeni huono ihminen ja aiheuttaneeni turhaa kärsimystä.
Miten kerron vanhemmilleni jotka syyllistävät itseään jo muutenkin sairaudestani ja vaikeuksistani? Miten kerron, että heidän esikoisensa, tyttärensä, tekee kuolemaa ja tällä kerralla ei ole lääkäriä maailmassa joka voisi tehdä mitään? Hekin ovat nuoria,- isä 52 ja äiti 49- saati sitten siskot ja veljet jotka ovat teini-iässä. Ehkä olisi vain parasta kadota ennen viimeisiä hetkiä ja sitä ennen tehdä tarvittavat testamentit ja muut?
Miten kerron, etten aio kuolla sairaalassa vaan oman käden kautta kun aika tulee, koska en halua maata kasvina missään- avuttomana ja kivuissa?
En mitenkään.
Olen itse joutunut saattamaan ihmisiä hautaan jo nuorena, lapsuuden ja nuoruusystäviäni, joten tiedän mitä se on. Mutta vanhemmille se on aina kova paikka- liian kova paikka. ja samoin rakastetulle..
Mitä siis teen?
Tekisi mieleni mennä pyytämään taitavaa mentalistia pyyhkimään sanani pois mieheni sisimmästä. Sellaisen lahjan haluaisin hänelle antaa,- puhdas mieli ja sydän.
Sattuisiko joku tuntemaan ketään?
Kuolemisen pahin puoli on loputon yksinäisyyden tunne ja avuttomuuden tunne ja pelko läheisten puolesta. Oma nahka ei niin paljoa satu ikinä..
Olen istunut tämän asian päällä nämä päivät, miettien omaa suhtautumistani. Poltin kirjeet jotka sain heti siltä istumalta. Eivät ne minua pelastaisi kuitenkaan. Nyt tiedän tulevan tappajani nimen ja tavat joilla se hengen vie,- mitään muuta en.
Tänään päätin, että kerron miehelleni asiasta.
Se ei mennyt hyvin. Koen tehneeni väärin.
Hän on ihminen, joka on koko ikänsä kasvanut pumpulimaailmassa, jossa ihmisillä on mennyt hyvin. Kuolemaa ei ole tähän asti ollut kuin kauhuelokuvissa. Tänään tuo kaikki tuli kerralla hänelle, koska olin itse niin heikko, etten enää pystynyt pitämään sitä sisälläni. Aikomukseni olisi ollut jättää hänet helmikuussa ja hiljalleen kadota hänen elämästään, jottei hänen tarvitsisi nähdä minun kärsivän. Tiedän olleeni huono ihminen ja aiheuttaneeni turhaa kärsimystä.
Miten kerron vanhemmilleni jotka syyllistävät itseään jo muutenkin sairaudestani ja vaikeuksistani? Miten kerron, että heidän esikoisensa, tyttärensä, tekee kuolemaa ja tällä kerralla ei ole lääkäriä maailmassa joka voisi tehdä mitään? Hekin ovat nuoria,- isä 52 ja äiti 49- saati sitten siskot ja veljet jotka ovat teini-iässä. Ehkä olisi vain parasta kadota ennen viimeisiä hetkiä ja sitä ennen tehdä tarvittavat testamentit ja muut?
Miten kerron, etten aio kuolla sairaalassa vaan oman käden kautta kun aika tulee, koska en halua maata kasvina missään- avuttomana ja kivuissa?
En mitenkään.
Olen itse joutunut saattamaan ihmisiä hautaan jo nuorena, lapsuuden ja nuoruusystäviäni, joten tiedän mitä se on. Mutta vanhemmille se on aina kova paikka- liian kova paikka. ja samoin rakastetulle..
Mitä siis teen?
Tekisi mieleni mennä pyytämään taitavaa mentalistia pyyhkimään sanani pois mieheni sisimmästä. Sellaisen lahjan haluaisin hänelle antaa,- puhdas mieli ja sydän.
Sattuisiko joku tuntemaan ketään?
Kuolemisen pahin puoli on loputon yksinäisyyden tunne ja avuttomuuden tunne ja pelko läheisten puolesta. Oma nahka ei niin paljoa satu ikinä..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yhtä pyydän sinulta:
Älä ota itse elämääsi. Olet sen lahjana
Jumalalta ja vanhemmiltasi saanut.
Se on pieni osa ikuisuutta, elämäsi koko
pituutta. Jos jätät sen Jumalan käsiin,
luotat häneen, Hän auttaa sinua vaikeinakin hetkinä.
Monen olen nähnyt parantuvan esim. syövästä,
kun Jumala on tarttunut tilanteisiin.
En tiedä, mikä oma tilanteesi on, en tiedä Jumalan suunnitelmaa elämässäsi. Rukous sen yleensä selvittää.
Mutta muista toinen käsky:
Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Eli rakasta itseäsi, älä häviä olemattomiin.
Olet tilanteessa, missä toisten pitäisi olla
sinulle tukena ja turvana. Ei niin, että sinun pitäisi varoa heitä.
Muistan, kuinka olin saanut juuri ajokortin ja syksyn ensi liukkailla ajattelin vain, että perässäni tuleva auto joutuu jarruttamaan, jos jarrutan aikaisin. No, yritin ajaa viimeiseen asti kohtalaisella vauhdilla ja käänsin - suoraan lumihankeen ojaan vaalimainosten sekaan. Lähdin läheiselle koululle soittamaan
vetopeliä autolle. Liikkuvat olivat tulleet
paikalle heti ja tulivat koululle perään puhalluttamaan. Katsoivat isoa mahaani, odotin aika viimeisilläni ja tuumasivat, että et sinä humalassa taida olla. Selitin tilanteen ja poliisin kommentti oli:
- Ja seuraavan kerran ajattelet enemmän itseäsi kuin perässä tulijoita!
Samat terveiset haluaisin sinullekin jättää!
Sinä olet tärkein tässä tilanteessa.
Jumala rakastaa sinua.
Hyvää joulunaikaa sinulle!
>Miten kerron, etten aio kuolla sairaalassa vaan oman käden kautta kun aika tulee, koska en halua maata kasvina missään- avuttomana ja kivuissa?
En mitenkään.<
Esille ottamassasi mielessä meitä on monta tässäkin maassa, minä yksi niistä. Kaikki tarvittava on valmiina purkissa. Mutta ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä tai kertoa kenellekään, koska se on yksinomaan oma asiani, johon toisten ihmisten on turha yrittää vaikuttaa. Se, että kerroit miehellesi sairautesi johtavan pikaiseen kuolemaan, oli aivan oikein ja korrektia. Mutta taas se, miten hän tai omaisesi tuohon todellisuuteen suhtautuvat, ei ole sinun asiasi, vaan heidän. Eli ollaan onnellisia siihen asti kuin eletään, koska poismenon jälkeisestä onnesta huolehtivat sitten muut, jos sellaisia nyt ylipäätään on olemassa. Se on sen ajan murhe. Kuolema on palkkio, ei rangaistus.
Maailmaa ei saa valmiiksi vaikka kuinka yrittäisi. Biodynaamista massaa? Sattuu tämä tietoisuus sinä minä ja liikenne.
polkupyörällä.
Ostavan aivot. Onko sinulla mitään moraalia taikka inhimillisyyttä olla fleimaamatta tällaista hyvin vakavaa asiaa,- tuskin oli helppoa tulla kirjoittamaan ylipäänsä tänne noinkin henkilokohtaista tekstiä- vitun ääliö olet,,- voisit kulkea itse polkupyörällä ja kertoa missä olet liikenteessä niin voisi tapahtua jotain jännää..
Jos ihmisellä ei ole muuta sanottavaa kuin tuo- älä tuo julki idioottimaisuuttasi..