Kuinkahan paljon mahtavat geenit vaikuttaa altistumiseen uskonnolle?
Otos ei ole tietenkään mitenkään kattava mutta eräässä tuntemassani helluntailaisessa "mahtisuvussa" on tasan kaksi ei-uskovaa jäsentä, jotka eivät "painostuksesta" ja esirukouksista huolimatta ole tulleet uskoon. Tässä suvussa voi kyllä sanoa, että perinteet velvoittavat. Suvun ei-uskova sanoi näitä perinteitä sukurasitteeksi.
Tietenkin tässä on suuri merkitys myös helluntailaisella kulttuuritaustalla ja kasvatuksella. Sitä ei voi missään nimessä väheksyä. Se on kenties suurin yksittäinen tekijä.
Oma sukuni on taas on päinvastainen. Aktiivisia, evankeliumia levittäviä uskovia ei ole ainoatakaan. Sitä en tiedä uskooko ylipäätään kukaan Jumalaan.
Geenien vaikutus tuli mieleeni, koska suvussani on poikkeuksellisen paljon matemaattisen tai luonnontieteellisen koulutuksen omaavia henkilöitä. Sukumme ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä toisiinsa vasta kuin viime aikoina, joten ei-uskonnollisen ajattelun leviäminen sitä kautta ei tunnu todennäköiseltä.
Omalla kohdallani tilanne on se, että olen lähtöisin ateistiperheestä. Isäni, opettaja, matemaatikko, ateisti, suuri humanisti ja parta-radikaali erosi kirkosta jo 60-luvulla. Opettajalle se oli silloin varsin radikaali teko.
Kasvatus ei siis ollut uskonnollinen mutta ei myöskään uskonnon vastainen. Kävin läpi peruskoulun uskonnonopetuksen (sain siis itse valita, syy valintaan oli laiskuus. ET-opetus olisi järjestetty toisessa koulussa). Naapurimme, syvästi uskovainen mummeli vei meitä lapsia joskus kirkkoonkin, ateisti isämme luvalla toki. Jouluisin naapuruston kiertävät tiernapojatkin olivat tervetulleita jouluevankeliumeineen. Kuitenkin isäni oli elämänkatsomukseltaan ehdottomasti ateisti mutta ei se jokapäiväiseen elämään vaikuttanut sitä eikä tätä.
Kysymykseen, onko Jumala olemassa isäni vastasi ettei hänen mielestään mutta sen asian päätät itse. Olin kai 8-9 vuotias silloin.
Sen jälkeen en ainakaan muista, että asia olisi edes kysymyksiä herättänyt. Minulle on yhtä luonnollista jumalien olemattomuus, kuin uskovalle Jumalan olemassa olo. En tunne vain mitään vetoa hengellisyyteen. Rauhan saan muutoin: luonnosta, hiljaisuudesta ja kas kummaa: matemaattisten pulmien ratkomisesta. Ne vievät ajatukset pois murheista, jos sellaisia on, kuten jokaisella joskus on.
Otos ei ole tietenkään mitenkään kattava mutta eräässä tuntemassani helluntailaisessa "mahtisuvussa" on tasan kaksi ei-uskovaa jäsentä, jotka eivät "painostuksesta" ja esirukouksista huolimatta ole tulleet uskoon. Tässä suvussa voi kyllä sanoa, että perinteet velvoittavat. Suvun ei-uskova sanoi näitä perinteitä sukurasitteeksi.
Tietenkin tässä on suuri merkitys myös helluntailaisella kulttuuritaustalla ja kasvatuksella. Sitä ei voi missään nimessä väheksyä. Se on kenties suurin yksittäinen tekijä.
Oma sukuni on taas on päinvastainen. Aktiivisia, evankeliumia levittäviä uskovia ei ole ainoatakaan. Sitä en tiedä uskooko ylipäätään kukaan Jumalaan.
Geenien vaikutus tuli mieleeni, koska suvussani on poikkeuksellisen paljon matemaattisen tai luonnontieteellisen koulutuksen omaavia henkilöitä. Sukumme ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä toisiinsa vasta kuin viime aikoina, joten ei-uskonnollisen ajattelun leviäminen sitä kautta ei tunnu todennäköiseltä.
Omalla kohdallani tilanne on se, että olen lähtöisin ateistiperheestä. Isäni, opettaja, matemaatikko, ateisti, suuri humanisti ja parta-radikaali erosi kirkosta jo 60-luvulla. Opettajalle se oli silloin varsin radikaali teko.
Kasvatus ei siis ollut uskonnollinen mutta ei myöskään uskonnon vastainen. Kävin läpi peruskoulun uskonnonopetuksen (sain siis itse valita, syy valintaan oli laiskuus. ET-opetus olisi järjestetty toisessa koulussa). Naapurimme, syvästi uskovainen mummeli vei meitä lapsia joskus kirkkoonkin, ateisti isämme luvalla toki. Jouluisin naapuruston kiertävät tiernapojatkin olivat tervetulleita jouluevankeliumeineen. Kuitenkin isäni oli elämänkatsomukseltaan ehdottomasti ateisti mutta ei se jokapäiväiseen elämään vaikuttanut sitä eikä tätä.
Kysymykseen, onko Jumala olemassa isäni vastasi ettei hänen mielestään mutta sen asian päätät itse. Olin kai 8-9 vuotias silloin.
Sen jälkeen en ainakaan muista, että asia olisi edes kysymyksiä herättänyt. Minulle on yhtä luonnollista jumalien olemattomuus, kuin uskovalle Jumalan olemassa olo. En tunne vain mitään vetoa hengellisyyteen. Rauhan saan muutoin: luonnosta, hiljaisuudesta ja kas kummaa: matemaattisten pulmien ratkomisesta. Ne vievät ajatukset pois murheista, jos sellaisia on, kuten jokaisella joskus on.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Uskovaiset väittävät, että ihmisellä on sielu (mikä sitten lieneekään), mutta eläimillä ei.
Tästä voidaan siis päätellä, että jokin geeni määrittää sielun.
Eläimillekin voitaneen siis "istuttaa" sielu siirtämällä tämä ihmisen "sielu"-geeni eläimeen.
Valtaosalla uskovista usko ja järki eivät ole ristiriidassa ainakaan merkittävästi. Silloin, kun usko voittaa järjen ihmisestä tulee helposti fundamentalisti.
Länsimaisen demokratiamme ei sinänsä perustu kristinuskoon vaan siihen, että kristinusko on ollut epästabiili, ts. se on kyennyt sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin. Usein kyllä olosuhteiden pakosta mutta kuitenkin. Tiukan paikan tullen uskonnot ovat perääntyneet ja antaneet tilaa esimerkiksi tiedon, ihmisoikeuksien ja taiteiden vapaalle leviämiselle.
Toisin on islamissa, jossa edelleen pidetään kiinni fundamentalistisesta tulkinnasta uskonnon suhteen. Kehitys on pysähtynyt niin ihmisoikeuksien, tieteen, kuin kulttuurinkin saralla. Ohjeistukset vuodelta 600 jaa eivät vain enää toimi toisella vuosituhannella.
Moni fundamentalisti ei itsekään ymmärrä, että ihannoidessaan itse fundamentalistista Raamatun tulkintaa ja kritisoidessaan islamia kritisoi itseasiassa myös omaa fundamentalistista uskonkäsitystään.
sanoikin, että suvuittain. Tiedä sitten mitä tarkoittivat.
Ps. 33:11
Mutta Herran neuvo pysyy iankaikkisesti, hänen sydämensä aivoitukset suvusta sukuun.