Politrukkien selkäänampumat

Puna-armeijassa mitattiin taisteluiden kovuutta kaatuneiden määrällä, joten sotilaiden säästäminen ei ollut esimiesten kannalta järkevää.

Miehistä ei sinänsä ollut missään vaiheessa pulaa, mutta jos halusi yletä urallaan, niin ruumiita piti tulla kentälle, omia tai vihollisia, sillä ei ollut niin väliä.

Tjaatanan njettiaddiktit! Pjolitrukin ainoa velvollisuus oli ensimmäisenä nousta hyökkäykseen isä Stalinin nimeä huutaen! Toki kaikki velttoilijat ja kjusihousut ammuimme.

Ja ne tsuhnansjaatanat oikein kyttäsivät politrukkeja, kun meillä oli vähän paremmat turkit, että erottui hyvin muista ruskipuvuista. Aina oli sata pystykorvan piipjua kjohti omaa mahaa.

Ei ollut lainkaan helppoa olla politrukki.

Ehkäpä vitsini oli huono.

Vakavammin: Politrukilla, eli ideologisella valistusupseerilla, oli usein henkilökohtaisena aseena vain Nagant. Sillä ei rykmenttejä kaadeta.

Talvisodan jälkeen puna-armeija hiljakseen luopui komppania ja pataljoonatason politrukeista, koska heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Alkoivat johtaa ja vaatia ohi varsinaisen komppanianpäällikön.

Jo rykmentin esikunnan työtä seuraili myöhemminkin ideologinen vahti.

ilmoittanut, että yli 400 000 sotilasta sotamiehistä kenraaleihin rangaistiin pelkuruudesta.Pääosa kaiketi ammutiin ja loput pantiin rangaistusjoukkoihin. Taistelutappioihin niitä siis tuskin laskettiin, jos nyt tappioita laskettiin muutenkaan.

Esimiehellä oli ehdoton velvoite ampua pakenijat. Siihen ei politrukkeja tarvittu, joskin he olivat hyvänä apuna.

Kyllä Suomipoika ansaitsee suurimman kunnian tapoista. Politrukit ampuivat vain ne jotka jäivät henkiin rynnäköstä Suomalaisia vastaan. Näin saatiin tappioprosentiksi 100% ja se siten helpotti huollon järjestämistä eteen. Koko taistelu suunnitelman oli tehty puhtaasti logistisilta pohjilta, kun ruokaa oli vähän, ammuksista pulaa ja miehistä ei ollut puutetta.