Sinun elokuvateatteri kokemus?

käyn hyvin hyvin harvoin leffateatterissa, joten pienen muistelun jälkeen pystynen kertomaan joka ainoasta käynnistäni jotain, mutta toistaiseksi viimeinen leffateatterissakäyntini sisälsi ainakin yhden muistettavan hetken.

viimeinen leffa jonka olen teatterissa katsonut, oli Star Wars ep. 1: The Phantom Menace, eli suomalaisittain Pimahtanut Uhka.
kävin katsomassa elokuvan itseasiassa kahdesti, syystä koska ensi-illassa olin vain niin vuosien odotuksen fiilareissa etten oikeastaan seurannut elokuvaa laisinkaan. kävin sitten kotikaupungissani tovia myöhemmin katsomassa elokuvan uudemman kerran, tällä kertaa ajatuksena että oikeasti seuraisin elokuvan juonta enkä vain toistelisi "john williams vau!"
uusintakerralla huomasin kuinka umpisurkea tekele oli kyseessä ja se tappoi haluni käydä teatterissa enää kenties koskaan.

no kuitenkin, elokuvaa oli kulunut se tuskastuttavat pari tuntia ja kaikki oli selvää kuin pässin liha. kyseessä kuitenkin oli esiosa, joten tulevia juonenkäänteitä ajatellen, siinä ei ollut sellaisia.
Qui-Gon Jinn haudataan siinä kaikessa rauhassa ja popula iloitsee että tyrannia on kukistettu. Yoda ja Jules epäilevät että pahuus olisi kukistettu, sillä kumpi kuoli "mestari vai oppipoika" kun kyse oli Lordi Muulista? synkkää musiikkia ja kamera siirtyy Senaattori Palpatineen. tässä vaiheessa samalla rivillä istunut päälle parikymppinen mieshenkilö kysyy "onks toi se?"
vai niin,,, vain jos senaattorilla olisi ollut Bad Motherfucker-lompakko, olisi asia voinut olla selkeämpi.
mitä elokuvaa hän siis katsoi?

se ei ole pahin, hauskin, tai edes mieleenpainuvin kokemukseni elokuvateatterista, mutta se on viimeinen

Mäkään en käy pahemmin leffassa, joten ei mitään kerrottavaa jälkipolville (mitä nyt kerran onano... äh, eipä kerrota).

Leffassa tulee jotenkin epämielyttävän epätodellinen olo, jolloin rainasta on vaikea nauttia.
Ääni täysillä, valtava valkokangas, ja usein ne vitun idiootit jotka eivät osaa pitää suutaan kiinni - tarkoitan tällä yleisöä, en sitä, että haikailisin takaisin mykkäfilmiaikaan.:)
Ja kun elokuva on loppu on ihan "pilvessä", tasapaino ei tunnu toimivan, ei näkö, ja muutenkin epämukava olo.

Käyn leffassa aika paljon, noin 40 kertaa vuodessa, opiskeluaikoina kävin vielä useammin, muutaman kerran viikossa.

Käyn yleensä päivänäytöksissä joissa on paljon vähemmän väkeä, joten esim. kovin meluisia näytöksiä ei ole paljon tarvinnut kärsiä.

Mieleen jääneitä elokuvateatterikokemuksia (viimeisten sanotaan nyt 15 vuoden ajalta); ei missään erityisessä järjestyksessä:

- Englannissa nähty Mrs Doubtfire. Teatterissa paljon eläkeläisiä. Yksi vanha rouva kommentoi elokuvan tapahtumia koko ajan kovalla äänellä. Paras oli kun perheen äiti sanoi Mrs Doubtfirelle "I feel as if I have known you for a long time", tämä mummeli riemastuneesti karjaisi "You have, dear!! It's your husband!!" Yleensä tuollainen ärsyttäisi suunnattomasti mutta mummeli oli oikeastaan aika hauska. :-) Ihan oikeasti vaikutti siltä että hän kuvitteli leffan henkilöiden voivan kuulla hänet.
- Scary Movie mikä lienee (toinen tai kolmas) Tennispalatsin ykkössalissa. Takarivit täynnä teinipissiksiä jotka myöskin kommentoivat koko ajan ja heittelivät popcorneja. Tuo taas ei ollut yhtään hauskaa; vietin elokuvan haaveilemalla että minulla olisi Uzi. Sattumalta elokuvassa oli kohtaus jossa möykkäävä nainen istuu leffateatterissa, häiritsee ympäristöään, ja murhaaja teurastaa hänet. Se oli hyvä kohtaus!
- Wedding Crashers, Brysselissä päivänäytös lauantaina. Yli 300 ihmisen sali ja katsojina ainoastaan minä, mieheni ja yksi ystävämme. Eli siis saimme yksityisnäytöksen. Itse asiassa tuollaisen leffan kohdalla olisi kivempi jos olisi enemmän porukkaa; komediat jotenkin hyötyvät siitä että on paljon naurajia ympärillä.
- Ja viimeisenä Da Vinci Code, jossa viimeisten 10 minuutin aikana minä ja ystäväni saimme hysteerisen naurukohtauksen, kun leffan kaikenkaikkinen paskuus lopullisesti meni yli. Korni dialogi kohtauksessa jossa Tom Hanks kertoo miten lapsena tippui kaivoon ja "I thought that I would never play with my dog again" avasi kaikki nauruhanat. Ympärillä ihmiset olivat vakavia ja liikuttuneita, ja me yritimme epätoivoisesti purra nyrkkiä ettemme hohottaisi ääneen.

Ensimmäinen kesällä 1978

Olin 15v ja Kesäkuun lopussa tuli uusintaensi-iltaan "Kotkat Kuuntelevat", oman aikansa supertuotanto.
Leffa pyöri Savoy-teatterissa. Siis siinä samassa mikä on nykyään konsertti yms. näyttämö.

Savoy oli aikanaan Stadin toiseksi paras teatteri Bristolin jälkeen.
Savoyssä oli 70-mm laajakangas esityslaitteet ja noihin aikoihin leffoista tehtiin vielä ko. kopioita jopa Suomen markkinoille.

Ensi-ilta oli Perjantaina 18.00 kun yleensä leffat alkoivat 19.00

Ilmeisesti siitä johtuen koko yli 500 henkeä vetävässä teatterissa oli 3 katsojaa.
Minä yksin parvekkeella.

Ulkona oli hehkuvan kuuma kesäpäivä ja koko yli 2 tuntisen leffan rämmitään lumessa.

Kerrankin sai katsoa leffan rauhassa.

Toinen on samoihin aikoihin mutta täysin toisin päin. "Hei, Me lennetään" näytös, viimeistä paikkaa myöten täynnä.
En ole ennen enkä jälkeen sen nauranut niin paljon että vatsalihakset olivat kipeät.
Osasyy oli varmasti se että kaikki nauroivat.