Hei!
Miten ateistit ajattelevat siitä kuinka muiden tulisi suhtautua heidän aatteeseensa.
Monella varmaan on sellainen ehkä osin virheellinenkin käsitys, että koska ateismi tahtoo esiintyä "tieteen vasarana", niin tällöin argumentaatio siitä saa olla "rajuakin" huomioiden kuitenkin sen, että "ihmisyys" tulisi säilyttää.
Kuinka tunteenomainen teidän mielestänne suhteenne ateismiin on? Olen ymmärtänyt, että ateismin sisällä syntyy ystävyys-suhteita ja muita vuorovaikutustilanteita? Miten ateismissa sisällä olevat näkevät sen millaisia ryhmädynamiikan muotoja tätä aatetta vastaan esitetyt argumentit saavat aikaan sen kannattajissa.
Kiertelen tässä nyt kuin kissa kuumaa puurua, mutta tahtoisin kysyä onko ateismin kritisointi ateistille se sama asia, mitä äiti pienenä kielsi tekemästä, eli toisen uskonnolliseen vakaumuksen kunnioittamisen unohtamista?
Jos näin on eikö siinä ole ristiriita? Olen ollut lukevinani, että ainakin joillekin ateismin puolustajille on ateismin tarjoama "kokemus", jollainlailla uskonnolliseen vakaumukseen verrattava kokemus. Tai ei ehkä uskonnolliseen, kun ette tästä sanasta välitä, mutta ehkä loukkaus elämänkarsomuksellista vakautta vastaan.
Onko ateismin puolella olemassa tällaista hegemoniallista ulottuvuutta, että vakaumuksia ei saisi loukata, ja missä se raja on. Vai onko kyseessä henkilökohtainen toleranssi.
(Huom. en kirjoittanut onko tiede totta, tai tiedämmekö me tulevaisuudessa enemmän meitä ympäröivistä ilmiöistä)? Joten toivon, että joku voisi kommentoida tätä ateistin ja hänen aatteensa välistä "tunnesidettä"? Miten luonnehtisitte sitä?
Miten ateistit ajattelevat siitä kuinka muiden tulisi suhtautua heidän aatteeseensa.
Monella varmaan on sellainen ehkä osin virheellinenkin käsitys, että koska ateismi tahtoo esiintyä "tieteen vasarana", niin tällöin argumentaatio siitä saa olla "rajuakin" huomioiden kuitenkin sen, että "ihmisyys" tulisi säilyttää.
Kuinka tunteenomainen teidän mielestänne suhteenne ateismiin on? Olen ymmärtänyt, että ateismin sisällä syntyy ystävyys-suhteita ja muita vuorovaikutustilanteita? Miten ateismissa sisällä olevat näkevät sen millaisia ryhmädynamiikan muotoja tätä aatetta vastaan esitetyt argumentit saavat aikaan sen kannattajissa.
Kiertelen tässä nyt kuin kissa kuumaa puurua, mutta tahtoisin kysyä onko ateismin kritisointi ateistille se sama asia, mitä äiti pienenä kielsi tekemästä, eli toisen uskonnolliseen vakaumuksen kunnioittamisen unohtamista?
Jos näin on eikö siinä ole ristiriita? Olen ollut lukevinani, että ainakin joillekin ateismin puolustajille on ateismin tarjoama "kokemus", jollainlailla uskonnolliseen vakaumukseen verrattava kokemus. Tai ei ehkä uskonnolliseen, kun ette tästä sanasta välitä, mutta ehkä loukkaus elämänkarsomuksellista vakautta vastaan.
Onko ateismin puolella olemassa tällaista hegemoniallista ulottuvuutta, että vakaumuksia ei saisi loukata, ja missä se raja on. Vai onko kyseessä henkilökohtainen toleranssi.
(Huom. en kirjoittanut onko tiede totta, tai tiedämmekö me tulevaisuudessa enemmän meitä ympäröivistä ilmiöistä)? Joten toivon, että joku voisi kommentoida tätä ateistin ja hänen aatteensa välistä "tunnesidettä"? Miten luonnehtisitte sitä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
hetereroina?
taikauskottomuutta, niin paha siitä on repiä mitään aatetta.
Miten sinä kritisoisit aikuista ihmistä siitä että hänellä ei ole esimerkiksi mielikuvitusystäviä, hän ei lue loitsuja eikä kumartele poppamiehille?
Siitähän ateismissa on kyse.
>>> Kiertelen tässä nyt kuin kissa kuumaa puurua, mutta tahtoisin kysyä onko ateismin kritisointi ateistille se sama asia, mitä äiti pienenä kielsi tekemästä, eli toisen uskonnolliseen vakaumuksen kunnioittamisen unohtamista?
Mutta pidäpä nyt mielessä, ettet arvostele mitään aatetta, vaan sen puuttumista.
Itseasiassa puhe vakaumuksesta on mielestäni hieman liiottelua. Ateisti kun ei vaan usko mitään täysin uskomatonta tarinaa. Vaikka sitten mihin saviruukkuun olisi raapustettu.
Ainakaan itselläni ei ole minkäänlaista hegemoniaa, en edes tunne henkilökohtaisesti ketään toista ateistia. Huomasin uskontojen tarjoaman näkemyksen olevan täyttä puppua jo kauan sitten, ennenkuin nettiä edes oli.
Älä kiertele kuumaa "puurua", sano suoraan. Jos joku loukkaantuu, kyse on tosiaan henkilökohtaisesta toleranssista.
Lähinnä ärsyttää käännytysyritykset ja tuputtaminen. Ihmetyttää myös, kuinka ihminen voi yleensä elää koko elämänsä ajattelematta juuri mitään. Miten ihmeessä joku voi kulkea läpät silmillä ja ohittaa kiistattoman todistusaineiston ja sen sijaan uskoa johonkin täysin tarunomaiseen opetettuun tarinaan?
Ei se, että ei näitä taruja usko, vaadi mitään henkistä (no olkoon, tai hengellistä) kokemusta. Omaa ajatustoimintaahan se vain vaatii. Ja sehän on joka uskonnossa säännönmukaisesti kielletty.
Yksilöitä me kaikki olemme. En puhu kenenkään muun puolesta. Jokuhan saattaa loukkaantuakin "vakaumustaan" vastaan esitetystä kritiikistä.
Minulle on ihan sama, miten joku suhtautuu siihen, etten jumaliin usko, kunhan ei silmille käy, eikä ala vittuilemaan. Sitäkin olen kokenut.
Ateismi ei liity mitenkään tieteeseen. Miksi uskisten pitää aina väittää tuollaista?