Viisasta luettavaa kinastelun

lomaan :) kirjoitti:

   

Kristus-tie – ainoa tiemme

Maija Haikonen

Jesaja 35:8 on tuttu jae, jossa profetoidaan pelastuksen ajan ihanuudesta. Siinä kerrotaan, että tulee aika, jolloin on erikoinen tie Jumalan kansalle. ”Ja siellä, Jumalan valtakunnassa, on oleva valtatie ja sen nimi on pyhä tie. Sitä ei kulje saastainen. Se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy, eivät hullutkaan.”

Joku käännös sanoo, että hullut eivät sitä tietä kulje. Psalmissa 14 puolestaan sanotaan, että ”hullut sanovat sydämessään, että Jumalaa ei ole”, ja siksipä hullut eivät kulje sitä tietä, mistä tässä puhutaan. On kysymys pelastuksen ajan ihanuudesta ja Jumalan valtakunnasta.

Olen ymmärtänyt, että Raamatun kielessä tämä tie merkitsee määrättyä herätysliikettä. Qumranin yhteisössä, joka aikanaan tallensi pyhiä kirjoituksia ja vaikutti Johannes Kastajankin aikoihin, puhuttiin paljon tiestä. Myös Johannes Kastaja julisti, että ”valmistakaa Herralle tie. Laaksot korotettakoon ja kukkulat alennettakoon. Tehkää Herralle tie.” ”Minä olen Tie”

Tie merkitsee siis herätysliikettä – ja samalla itse Kristusta. Jeesushan sanoi itsestänsä, että ”minä olen tie, totuus ja elämä”. Paavali puolestaan kertoi, että ”minä vainosin tätä tietä aina kuolemaan asti”, ja hän tuskin vainosi sitä kulkuväylää, joka johti Jerusalemista Damaskoon.

Juutalainen ymmärsi tiellä herätysliikettä. Jotakin, jonka Jumala synnyttää. Jotakin uutta ja mahtavaa. Reittiä Jumalan yhteyteen. Jeesus sanoi itsestään, että minä olen tie. Se ärsytti aikansa juutalaisia ja se ärsyttää tänäkin päivänä. Jeesus ärsyttää. Mutta me, jotka olemme löytäneet, ja ne juutalaiset, jotka ovat löytäneet Jeesuksen, eivät enää ärsyynny, vaan rakastuvat, kun ymmärtävät, että kaikkien lakikokoelmien ja monimutkaisen uskonnollisuuden viidakosta on löytynyt ulospääsy Jeesus-tien kautta.



Olemme nyt One Way Housessa, yhden tien talossa ja yhden tien lähetyksessä. On mahtavaa, että tämä herätysliike on keskittynyt yhteen ainoaan nimeen ja se nimi on Jeesus. Ei johonkin vähän sinne päin olevaan asiaan vaan itse Jeesukseen Kristukseen. Kun olemme keskittyneet häneen, elämämme ei ole koskaan yksitoikkoista. Uskovaisen elämä on päinvastoin erittäin monipuolista ja jännittävää ja vaihtelevaakin, niin kuin varmasti olet kokenut.


Pelastuksen tie

Tämä tie johtaa valtakuntaan, josta Jesaja jo profetoi. Se ei ole saastaisten valtakunta vaan verellä pestyjen valtakunta. Siellä ei kukaan sano, että minä olen vaivan alainen, sillä kansa, joka siellä asuu, on erinomaisen hurskastako? Kansa, joka siellä asuu, on käynyt hyvin usein hengellisissä tilaisuuksissa? Kansa, joka siellä asuu, on uhrannut uskollisesti kymmenyksensä? Kaikki hyviä asioita, mutta Raamattu sanoo: ”Kansa, joka siellä asuu, on saanut syntinsä anteeksi”.

Eikö ole mahtavaa, että saamme olla sitä kansaa, joka pääsee kerran perille? Mooseksen kirjassa israelilaiset lauloivat ylistyslaulua: ”Perille kulkee se kansa, jonka Herra on omaksensa valinnut”. Me emme ole alun perinkään lähteneet liikkeelle tälle tiellä sillä mielellä, että katsotaan nyt, pärjätäänkö tässä ja osataanko ja jaksetaanko. Tällä tiellä kulkeva pärjää siksi, että tie itse on Jeesus. Hän kantaa ja hän vie perille. Tämän tien kulkijoita yhdistää yksi ainoa asia: he ovat saaneet syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen sovintoveressä.



Näin yksinkertainen on pelastuksen tie ja pelastuksen ajan ihanuus. Meistä suomalaisista uskovista ei aina voi päätellä, että pelastettuna oleminen olisi niin ihanaa, mutta kyllä se vaan on! Kun me pääsemme irti kaikesta epäolennaisesta: ihmisten vaatimuksista ja valjaista, perinteitten taakoista, siitä, että meidän pitäisi olla jossakin ihmeellisessä muotissa, saamme hölkytellä ihan omassa tahdissamme, kunhan vain kuljemme samaa tietä, Kristus-tietä.


Järkevää elämää

Paavali kirjoittaa, että ”nyt, kun Herra on teitä näin kovasti armahtanut, niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta…” Minua virvoittaa valtavasti se, että hän ei vaadi, että ”minä tämän kaiken kautta, mitä tässä on, kautta partani tai jonkun muun hurskaamman, nyt teitä kiristän johonkin”. Ei, vaan ”Jumalan armahtavan laupeuden kautta minä kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne”. Eikä hän puhu mistään vainajista, vaikka suomalainen antaa elämänsä Herralle aina hautajaisissa. Paavali kehottaa meitä antamaan ruumiimme, siis tämän persoonamme, eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi. ”Tämä olkoon teidän järjellinen eli looginen jumalanpalveluksenne.”

Ajatella, että uskon elämä voi olla ihan järkevää. Kun Herra on meitä armahtanut ja armahtamisesta päästyäänkin armahtaa, niin tähän armahtavaan laupeuteen vedoten Paavali sanoo, että antakaa nyt itsenne Jumalalle otolliseksi uhriksi. Tämä on teidän järkevä, looginen vastauksenne sille, mitä Herra on teille tehnyt. Vastarakkautta Herrallemme. Hän on ensin rakastanut meitä, joten nyt me rakastamme häntä. Eikä vain sanoin vaan niin, että saamme antaa koko persoonamme Herran käyttöön.



On myös mahtavaa, että jokainen meistä kelpaa. Herran valtakunnassa ei ole työttömyyttä. Kaikki kelpaavat, kaikille on jotakin tehtävää. Paavali jatkaa, että ”älkää mukautuko tämä maailmanajan mukaan”. Ja siihenhän meillä on yleensä pantu piste ja mukautuminen on lähinnä tulkittu koskemaan naisten hiusmuotia, kellä nyt hiuksia on, ja joitakin koruja. Miehiä se ei ole juurikaan koskenut.



Mutta Room. 12:2 -jakeen pääsanoma on siinä, miten lause jatkuu: ”…vaan muuttukaa, uudistukaa, mielenne uudistuksen kautta tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto; mikä on hyvää ja otollista hänelle, joka on teidät pelastanut”. Eli tämäkin liittyy järjelliseen jumalanpalvelukseemme.



Meidän ei tule juuttua niihin arvoihin, joita tämä maailma edustaa. Ei takertua siihen, mitä maailma arvostaa, vaan uudistua jatkuvasti. Kun jakeessa puhutaan mielen uudistuksesta, niin siinä kuulemma käytetään sanaa, joka merkitsee terävää ajattelukykyä. Voimme siis ajatella tämänkin asian terävästi niin, että pääsemme Herran kanssa samalle aaltopituudelle. Eikä se ole mikään pyhityksen portaitten ylin askelma, vaan sitä, ettemme juutu tämän maailman tapaan ajatella. Maailman arvothan ovat perusasetelmaltaan aina samat: ihmisellä ei juurikaan ole arvoa ihmisenä vaan vain käyttöarvo.



Kun Paavali kehottaa meitä uudistumaan mielemme hengeltä tutkiaksemme, mikä on Jumalan tahto, hän pyytää meitä tutkimaan, miten viemme evankeliumin sanomaa eteenpäin kunakin aikakautena niin, että se menee perille ymmärrettävällä tavalla.



Uskon, että tässä yhden tien talossa juuri tämä asia on oivallettu. Täällä Jumalalle on annettu vastalahjaksi se, mitä meissä on, ei pakosta eikä lain alaisessa kireydessä, vaan Jumalan armahtavan laupeuden tähden.


Kristuksen kirkkaus

Kun luemme evankeliumia Uudesta testamentista, näemme, kuinka Jumalan kirkkaus Kristuksessa kulloinkin säteili. Se ei ollut mitään kuuluisaa lavasäteilyä vaan säteilyä, joka muutti ihmisten koko elämän.

Kun Jeesus tulee upean vuorisaarnansa jälkeen alas Autuuksien vuorelta, häntä lähestyy spitaalinen mies. Mies sanoo Jeesukselle, että ”jos sinä tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa”. Jeesus ei vastaa hänelle, että kuulitko sinä tänne varmasti tuon minun saarnani jokaisen osion ja eikö ollutkin hyvä puhe? Ja muistatko nyt, ettet rakenna hiekalle vaan rakennat kalliolle niin kuin minä äsken kehotin? Hän ei vaadi mitään, vaan säteilee rakastavaa kirkkauttaan ja sanoo: ”Minä tahdon, puhdistu!”. Eikä vaan sano, vaan ojentaa kätensä ja koskettaa miestä, jota ei kukaan ihminen ole aikoihin koskettanut sen tähden, että hän sairasti tarttuvaa tautia ja oli lisäksi vastenmielisen näköinen. Siitä hetkestä lähtien mies oli terve.

Kun tämä Jumalan kirkkaus säteili Kristuksessa, se säteili kaikille ihmisille. Se olisi säteillyt myös kirjanoppineitten ja fariseusten sydämien pimeyteen, mutta he sulkivat sydämensä. Niinpä ne olivat nämä publikaanit ja syntiset ja sairaat, joiden pimeyteen tämä kirkkaus kelpasi. Ja aina, kun Jeesus kosketti ja koskettaa ihmistä, tapahtuu muutos, joka tekee ihmisestä normaalin, tavalliseen elämään jossain määrin kykeneväisen.



Jeesuksen ihmeet olivat näin loogisia ja järjellisiä. Kuten riivattu, joka oli haudoissa raadellut itseänsä, niin kuin Raamattu sanoo, istui Jeesuksen kohdattuaan täydessä ymmärryksessä puettuna.



Jeesus tekee meistä ihmisiä, jotka elämme tätä arkea ja tässä maailmassa, synnistä vapautettuina, mutta tässä elämässä. Ei mitään erikoisia ihmeellisyyksiä. Tavallisia ihmisiä. Mutta Jeesuksen kosketus on aina ihme, joka johtaa ja auttaa normaaliin elämään. Siihen elämään, joka monelta on jäänyt ehkä elämättäkin erilaisten vaikeitten jaksojen takia. Jeesus antaa synnit anteeksi. Hän puhdistaa ja hän parantaa jopa tähän elämään puhumattakaan sitten siitä onnellisesta iankaikkisuudesta, mihin hän tahtoo meitä johtaa.



Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko, jolla hän näytti kirkkautensa, oli se kuuluisa hääihme, jolloin Jeesus muutti veden viiniksi. Minusta on mahtavaa, että Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko ei ollut kuolleista herättäminen, ei riivatun vapauttaminen, ei sairaan parantaminen, vaan ihme, jossa hän konkreettisesti toi apunsa ihmisten arkeen kiusalliseen tilanteeseen, kun tarjottava oli loppu.



Samalla Jeesus välitti mitä syvimmän sanoman. Hän pyysi täyttämään vedellä juutalaisten puhdistusmenojen mukaiset astiat. Hänen näytti, miten juutalaisuus on pelkkää vettä, rituaalipuhtautta. Kun taas se viini, jolla Jeesus täyttää astiamme ja joka hänessä meille annetaan, on uuden liiton evankeliumi. Se on vapautta, todellista iloa ja vanhurskautta, rauhaa Pyhässä Hengessä. Hänen maljansa ei ole raskasta uskonnollista raatamista ja suoritusta, vaan uusi liitto hänen veressään.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä