Vähän erilainen bed, jos sekään

Eli eli, olen melkoisen nuori tyttö joka aluksi tahtoi vain laihduttaa. Tämä alkoi kesän lopulla, jolloin painoin ehkä 70-75 kiloa. Olin usein yksinäinen ja stressaantunut monista asioista, joten löysin sitten itseni kohottamasta oloa ahmimalla herkkuja ja ihan normaaliakin ruokaa. Tunsin totta kai itseni kömpelöksi, lihavaksi, inhottavaksi ja ties miksi eikä silloinen elämäntilanne auttanut asiaa yhtään. Olin myös kiusattu lähinnä ulkonäköni ja poikkeuksellisen käytöksen ikääni nähden vuoksi.

Usein ulkona ollessa tunsin oloni niin kamalaksi verratessani itseäni muihin tai nähdessäni peilikuvani että lopputuloksena oli joko paniikkikohtaus tai meneminen jonnekin (usein kirjaston vessa) missä sain itseni rauhoitetuksi. Ja uskokaa tai älkää, en verrannut vartaloani mihinkään anorektisen laihoihin tyttöihin vaan ihan normaaleihin ihmisiin. Mutta oli myös päiviä jolloin itsetunto oli ihan hyvä, enkä tuskin edes välittänyt katsoa naamaani aamulla peilistä ja jos katsoinkin, saatoin olla ihan tyytyväinen ja hymyillä. Mutta sitten taas... Jaa-a, luulenpa, että aloitin laihduttamisen vain tunteakseni että edes jokin juttu on hallinnassa ja kuvittelin että tulen kauniimmaksi eikä ehkä vähän pieleen menneellä naamalla olisi mitään merkitystä jos vain olisin sievempi ja laihempi.

En kuitenkaan ole ikinä antanut itseni heittäytyä täysin typeräksi vaan kyseenalaistin jatkuvaan tekemisiäni (muunmuassa paastoaminen kaatui aina siihen että otin itseäni niskasta kiinni ja pakotin syömään jotakin pientä), mutta taka-alalla tuo laihduttaminen kuitenkin pysyi aina. Nyt puolen vuoden jälkeen olenkin laihtunut miltei kymmenen kiloa, mutta mukaan on tarttunut seuraava ongelma: jossakin vaiheessa mopo taas vähän karkasi käsistä enkä sallinut itseni syödä miltei mitään, koska tiesin että olisin taas hakkaamassa päätä seinään jälkeen päin. No, sitten kuviohin tuli spit and chew niminen "syömishäiriö", joka tuntui mahtavalta. Sain nauttia ruokien mausta, mutta en lihonut. Laihduin taas hetkessä kilon ja olo oli hyvä. Näin itseni vähän laihempana joka kilon jälkeen. Nimestä siis jos päättelee, spit and chew meinaa ruoan pureskelua (herkkuja useinmiten) ja sitten sylkemistä pois.

Ja teen tätä yhä. Minulla on koko ajan tuossa tuollainen pussi johon voin sylkäistä ruokia ulos jos meinaan aloittaa taas ahmimaan. Tämä on niin lapsellista ja inhottavaa, sillä en oikeasti hyödy tästä mitään. Jos minulla olisi yhtään parempi itsekuri, olisin vain syömättä ja thats it. En voi ottaa vanhempieni laittamaa ruokaa koska tulisi huono omatunto sen pois sylkemisestä, joten ostan yleensä ruokani joita "himoitsen" itse ja harrastan sitten niiden kanssa tuota mielihyvähakuista kiusausta.

Olen aina ollut aika paha materialisti mitä tulee vaatteisiin ja nautin niiden ostamisesta, sovittamisesta ja ihailusta. Mutta se vaan, että useimmat rievut ei näyttäneet päälläni yhtään hyvältä johtuen suurista jaloistani ja valtavista lanteistani. Käytin ja käytän yhä joka päivä muodottomia villapaitoja ja perus reisitaskuhousuja yhdessä tuulipuvun yläosan kanssa koska en vaan uskaltanut pukeutua niin kuin oikeasti halusin. Ajattelin koko ajan että vedän nuo paremmat vaatteet päälleni ja ilmaisen itseäni pukeutumisella sitten, kun olen laihempi. Ja ei sovi ymmärtää väärin, en ole mikään muodin perässä juoksija enkä ahdistu jos joudun kulkemaan päivän kumppareissa ja verkkareissa. Niin miten tämä liittyi koko juttuun... No, usein noita ns. "nättejä" vaatteita kokeillessani huomasin miten huonosti ne sopi minulle ja miten inhottavasti kaikki läskit pursusi jne. ne ei vaan olleet minun vartalotyypilleni. Ostin ne silti motivoidakseni itseäni laihtumaan ja jotta voisin kieriskellä itsesäälissä niitä ihaillessani ja sitten kun "olen laiha", ne olisi vähän kuin palkinto. Älytöntä itsensä huijaamista? Ehkä, mutta nyt sovin jo osaan niistä. Ja käytän niitä hyvällä itsetunnolla.

En tiedä onko tämä edes mikään "syömishäiriö" vai saatanko vaan olla ihan liian kriittinen itselleni monissa asioissa vai.. No, monia selityksiä käyttäytymiselleni tulisi mieleen ja osasyynä varmaan kokemani nöyryytys nuorempana kun olin vähän ylipainoinen (ja äitinikin huomautti siitä) ja kiusatuksi tuleminen. Noin kaksi vuotta sitten en monesti uskaltanut edes mennä ulos kun itsetunto oli niin heikoilla, pelkäsin ihmisten halveksuvan minua ja nauravan minulle jos käyn ostamassa esimerkiksi karkkia. "Olinhan lihava."

Nyt olen välttänyt itsensäsättimis kohtaukset tuolla chew and spitillä ja vain olemalla syömättä herkkuja. Tahtoisin laihtua vielä, ja se on varmaan ihan okei koska en ole missään vaiheessa ollut edes normaalin painoinen enkä tahdo miksikään luurangoksi. 50-55 kiloa olisi sopiva paino. Hmm, tässä tekstissä ei kyllä varmaankaan ole mitään keskustelun aihetta, mutta tämän kirjoittaminen ylös auttoi hieman selventämään omia ajatuksiaan ja toivomaan että en taas repsahtaisi... koska en oikeasti, itseäni toistaen, hyödy siitä yhtään mitään.