eikö nyt ev.lut kirkko voisi ojentaa auttavan käden, näkyvästi ja vapauttaa ne jäsenensä kirkolliverosta jotka ovat joutuneet työttömäksi ja heidät joiden toimeentulo on muuttunut ratkaisevasti. Mitä olette mieltä?
KÄDEN OJENNUS
ev.lut kirkolta
6193
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
..luterilaisen kirkon halusta tai haluttomuudesta vapauttaa kirkollisverosta vaan verolain sisällöstä joka sen estää. Verolain säätää eduskunta, eikä sillä ole siihen halua tai intoa.
Tässä asiassa kumpikin kirkkokunta ovat aseettomia.
Joka on sekasotku valtiovallan ja muka hengellisen instituution: lainsäädäntöä, politiikkaa ja raamatulle häpeällisiä farsseja.
liityin Hellunatai seurakuntaan.Enkä ole katunut.Siitä onkin jo 27v aikaa.Siunausta!
ihan huuhaata koko potaska!
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuoto ja hallinto perustuvat kristinuskon alkuun saakka ulottuvaan perinteeseen. Keskiajalla katolinen kirkko oli keskeinen yhteiskunnallinen ja poliittinen vaikuttaja. Keskiajalta peräisin olevia piirteitä ovat mm. kirkon verotusoikeus, kirkollinen maaomaisuus ja kirkon asema julkisyhteisönä, jonka oikeudet ja velvollisuudet on säädetty lailla.
Reformaation tuomia muutoksia olivat yhteyksien katkeaminen kristikunnan merkittävimpään piispanistuimeen Roomaan, Ruotsin kuninkaan aseman vahvistuminen sekä hänen kasvava vaikutuksensa kirkollisiin virkanimityksiin. Kuningas mm. ryhtyi valitsemaan mieleisensä piispat kirkon johtoon. Murroskauden seurauksia oli myös kirkon maaomaisuuden laajamittainen takavarikoiminen kruunulle. Kirkon tulojen ratkaiseva supistuminen johtui kirkon verotulojen mittavasta siirtymisestä valtiolle.
Reformaation jälkeen kaikkien Ruotsin alamaisten oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Vuonna 1686 säädetyn kirkkolain mukaan Ruotsin kirkko oli itsevaltiaan kuninkaan alainen valtiokirkko. Seuraavalla vuosisadalla säädyt tosin käyttivät kuninkaan valtaa. Suomen liittäminen Venäjään ei muuttanut kirkon ja valtion suhdetta. Luterilaisen uskonnon ja kirkon asema taattiin Porvoon valtiopäivillä 1809.
Kirkon ja valtion väliset rajat selkiintyivät 1869 kirkkolaissa. Kirkko sai oman itsehallinnon ja erityisen kirkkolain säätämisjärjestyksen, jossa kirkolliskokouksella on aktiivinen rooli. Kirkkolakiin otettiin vain kirkkoa itseään koskevia määräyksiä. Kirkko sai säilyttää omaisuutensa ja kirkollisverotuksen. Sille taattiin myös oikeus toimia yhteiskunnan ylläpitämissä laitoksissa (koulu, armeija, sairaala, vankila). Valtio takasi myös kirkollisen avioliiton solmimisen ja pyhäpäivien vieton. Entisen pitäjähallinnon tilalle tulivat kunnat ja seurakunnat.
Itsenäinen Suomi tunnustautui uskonnollisesti neutraaliksi. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko säilyttivät julkisoikeudellisen erityisasemansa. Kirkkojen itsenäisyys suhteessa valtioon on jatkuvasti lisääntynyt. Valtionkirkkoideologia on Suomessa aina ollut heikompi kuin Ruotsissa, ja sen merkitys on vähentynyt entisestään. Vuonna 1922 säädettiin uskonnonvapauslaki.
Oma keskushallinto luotiin vuonna 1943. Kirkon ja valtion välisiä hallinnollisia siteitä vähensi entisestään kirkkolain uudistus vuonna 1994. Tuomiokapitulilaitos siirrettiin vuonna 1997 kokonaan kirkon kustannettavaksi, ja piispoista tuli siten muodollisestikin kirkon viranhaltijoita. Myös piispojen nimitysoikeus siirrettiin vuonna 2000 tasavallan presidentiltä kirkolle. Kirkko valitsee ja nimittää jälleen itse piispansa, eivätkä he ole enää valtion virkamiehiä. Poikkeuksena on kenttäpiispa, jonka valtio valitsee ja kustantaa.
Kirkon ja valtion suhteiden merkittävimmät kysymykset ovat kirkkolain erityinen säätämisjärjestys ja valtiovallan oikeus säätää kirkollisverotuksesta ja muusta kirkon taloudellisesta lainsäädännöstä, koulujen uskonnonopetus sekä seurakuntien osallistuminen eräiden väestökirjanpitotehtävien hoitoon. Valtio huolehtii edelleen vanki- ja sotilassielunhoidosta.
Kirkko maksaa verottajalle kirkollisverojen keruusta aiheutuvat kulut. Suomalaisen yhteiskunnan kristillisestä perinteestä kertoo myös se, että kirkolliset pyhäpäivät ovat yhteiskunnallisia vapaapäiviä. Vanha tapa ovat myös rukouspäivät. Valtiolliset jumalanpalvelukset, kuten itsenäisyyspäivän ja valtiopäivien jumalanpalvelukset, ovat nykyisin luonteeltaan ekumeenisia.
Kirkko osallistuu yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon. Niitä ovat kasvatustyö, sosiaalinen palvelutyö eli diakonia, hautausmaiden ylläpito, päihdetyö, väestökirjanpito, kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpito, työ ulkosuomalaisten parissa sekä kansainvälinen apu. Kirkko ja valtio toimivat monin tavoin yhteistyössä kuntien ja ns. kolmannen sektorin järjestöjen kanssa.
Kansankirkko sulkee toimintansa piiriin koko kansan. Terminä se kuvaa kirkon tehtävää. Nimitystä käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu ja joilla on lakiin perustuva erikoisasema. Suomessa kansankirkkoja ovat evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Niiden juhlat ja tavat ovat osa suomalaista perinnettä.
Kansankirkolla on joskus tarkoitettu samaa kuin valtionkirkolla. Valtionkirkko on järjestelmä, jossa valtio määrää ratkaisevasti kirkon asioista. Kirkko voi kuitenkin olla kansankirkko, vaikka sillä ei olisi virallista asemaa valtiossa.