Tällaiseen ei Neuvostoliitto pystynyt

"Siitä huolimatta Saksa lanasi maanrakoon tällaisen hirmuisella asemäärällä varustetun jättiarmeijan ja ilmavoimat. "

Eikä koneissa ollut mitään eroa? monet koneetkin tuhottiin jo kentille.

" Ei olisi onnistunut vaan tykkejä olisivat vetäneet hevoset kuten mm. Suomen armeijalla."

Saksalla myös valtaosa kalustosta vedettiin hevosilla. Vaikka propagandassa muuta kailotettiinkin.

>ADD oli aikeissa pommittaa Viipurin kokonaan pois ja silloin olisi Helsinkikin vallattu pian.<

Ei kait se naapuri niin tyhmä liene ollut, että olisi "vanhan venäläisen kaupungin" hajottanut... Sehän tiesi saavansa sen loppupeleissä kuitenkin itselleen. Jos Viipuri oli hajotettu niin miksi se Helsinki olisi pian vallattu? Selitä!

No login kirjoitti:

>ADD oli aikeissa pommittaa Viipurin kokonaan pois ja silloin olisi Helsinkikin vallattu pian.<

Ei kait se naapuri niin tyhmä liene ollut, että olisi "vanhan venäläisen kaupungin" hajottanut... Sehän tiesi saavansa sen loppupeleissä kuitenkin itselleen. Jos Viipuri oli hajotettu niin miksi se Helsinki olisi pian vallattu? Selitä!

Missä kulkee nykyinen pääväylä. Eikö se muistuta paraatiovea etelään. Katso vaikka karttaa huviksesi. Viipurista tuli hyvin kätevä tukikohta, kun se vallattiin. Sieltä Govorov meinasi syöttää ei kolmea vaan kymmenen divisionaa joukkoja etelään.

(Artikkeli ”Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat kesän 1944 suurhyökkäyksessä Karjalan Kannaksella” on julkaistu Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa 23).
Geustin tämän artikkelin ydin oli se, että Viipurin tuho oli hilkulla suurhyökkäyksen alussa. Nämä ADD:n lentäjät olivat jo matkalla pommittamaan Viipuria illalla 09.06, kun Keski-Venäjällä yllätti erittäin kova ukkosmyrsky ja koneet joutuivat palaamaan takaisin. Seuraaviksi päiviksi niille oli jo uudet suunnitelmat. ADD osallistui helmikuussa Helsingin suurpommituksiin.
Eeva Tammi, tutkija
Viipurin tapahtumat 1944
esillä Pietarissa
SUOMENLAHDEN ULKOSAARET, Lavansaari, Seiskari, Suursaari ja Tytärsaari olivat vuosisatojen ajan suomalaisten asuttamia kalastajayhteisöjä. Saaret evakuoitiin Talvisodan alla ja ovat nykyisellään käytännössä asukkaista liki autioita; myös Neuvostoliiton aikaiset sotilastukikohdat on nyttemmin purettu ja saarten vähäisen asujaimiston muodostavat muutaman henkilön vahvuiset majakkamiehistöt perheineen.
Saarilla ei nykyisellään ole Venäjälle mitään sotilaallista tai muuta strategista merkitystä, siitä huolimatta ne ovat käytännössä olleet suljettua aluetta, jonne ei edes kotiseutumatkoja laajemmalti ole voitu järjestää.
Ulkosaarten yhtäläisistä elinkeinoista (kalastus, hylkeenpyynti, merenkulku, luotsaustoimi) ja niiden keskinäisestä maantieteellisesti kohtuullisen kiinteästä läheisyydestään huolimatta eri saarten tapakulttuurit ja elämän eri osa-alueiden käytännöt erosivat monissa yksityiskohdissa toisistaan. Tämä johtui paljolti siitä, että samalla kun ulkosaaret muodostivat eräänlaisen Suomenlahden ylittävän ja pohjoisen sekä etelän veljeskansoja, suomalaisia ja virolaisia, yhdistävän “kulttuuri- ja kauppasillan” keskipilarin, yhteydet eri saarilta painottuivat eri osiin mannerta.
Manner-suomalainen tausta takasi saarten kaikille asukkaille kiinteät siteet Suomenlahden pohjoisrannalle, mutta eteläisen suuntauksen painopisteiden määrä ja kohteet vaihtelivat runsaammin. Esimerkiksi seiskarilaisilla oli enemmän yhteyksiä Inkerinmaahan ja Pietariin, tytärsaarelaisilla leimallisesti Viroon ja lavansaarelaisilla etelän ohella Koiviston - Kannaksen alueelle, kun taas suursaarelaisten pohjoiset kontaktikohteet sijoittuivat Loviisan - Vehkalahden väliselle rannikolle. Näistä eroista johtuen saadut ja annetut vaikutteet tuloksineen väkisinkin poikkesivat eri saarilla jopa saarten eri kylissäkin toisistaan. Näin myös ruokakulttuurin ja ruokaperinteen osalta.
Ulkosaarten vanha rikas ruokaperinne on katoamassa ikiajoiksi. Sitä ei aiemmin ole kattavasti ja keskitetysti kerätty ja sen viimeisetkin taitajat ovat siirtymässä tuonpuoleiseen. Heidän mukanaan katoaa tieto ja taito, jollei sitä välittömästi dokumentoida nykyihmisten, nuorison ja tulevien sukupolvien käyttöön.
Perinteisten valmistusmenetelmien ja käytäntöjen parhaat asiantuntijat ovat nykyisin 70-90 -vuotiaat entiset saarelaiset, joiden harveneva joukko on tallettanut muistissaan entisen kotiseutunsa tavat, tottumukset ja mahdollisuudet. Perinnetietoa on kerättynä hajallaan myös eri arkistoissa Suomessa ja Virossa sekä jonkin verran julkaistuina lehtikirjoituksina ja vähäisemmässä määrin erilaisiin kokoomateoksiin sisältyvinä.
Suomenlahden Kulttuuriperinneseura ry:n toimeksiannosta haastateltiin viime vuoden aikana ulkosaarten ruokaperinteenkeruu –hankkeen puitteissa mainittuja asiantuntijoita. Samoin koottiin arkistotiedot ja aiemmin julkaistu tekstimateriaali mahdollisimman kattavasti. Lopputulemana syntyi toukokuussa 2007 julkaistava, Risto Anttilan kirjoittama Hailiserpaa ja tuhlipuuroa -kirja ulkosaarten perinneruoista eli saarilla perinteisesti valmistetuista ruokalajeista.
Saaristolaisruokien tyypillisiä piirteitä oli runsas kalan käyttö täydennettynä oleellisesti vähäisemmällä määrällä lihaa. Myös viljatuotteet, puurot ja vellit, leipä ja erilaiset piirakat muodostivat tärkeän osan päivittäistä ravintoa. Tärkeimmät ruokataloudessa käytetyt vihannekset olivat peruna ja kaali, aikaisemmin myös lanttu. Näistä perusruoka-aineista taitavat emännät loihtivat vaihtelevan, monipuolisen ja ravitsevan ruokavalikoiman.
Verrattaessa nyt haastateltujen vanhojen saarelaisten muistikuvia heidän lapsuutensa aikaisesta eli 1920-30 –lukujen ruokakulttuurista ja ruokalajeista aikaisempien haastattelujen materiaaleihin näkyy ruokakulttuurin muutosprosessin jatkuvuus selvästi. Ulkopuoliset vaikutteet ja elinolosuhteiden kehitys saarilla vaikuttivat vuosien ja vuosikymmenten saatossa luonnollisesti myös ruokailuun: ruoanvalmistukseen, ruokalajivalikoimaan ja ruokien sisältöön. 1930–luvulla käytössä oli kohtuullisesti laajempi raaka-ainevalikoima kuin vaikkapa 1800–luvun jälkipuoliskolla, sitä varhaisimmista ajoista puhumattakaan.
Kun ruoanvalmistuksen taito siirtyi käytännön perinteenä äidiltä tyttärelle, eriytyivät valmistusmenetelmät eri talouksissa toisistaan. Marttaliiton järjestäessä 1900–luvun alusta lähtien kotitalouskoulutustilaisuuksia saarilla saattoivat tavat ja menetelmät jossain määrin vakioitua. Keittokirjoja kuitenkin vierastettiin, vanhat emännät katsoivat, että kirjoissa annettujen oppien mukainen ruoanvalmistus tuhlasi raaka-aineita.
Tarkoituksenmukaisuussyistä ja tilan rajallisuudesta johtuen on kaikkia ulkosaaria käsitelty tekstissä yhtenä kokonaisuutena. Ajallisia tai paikallisia eroja ei ole toiston välttämiseksi pyritty kovinkaan yksityiskohtaisesti erittelemään. Kaikilta ulkosaarilta on ruokaperinnettä saatu kirjaan monipuolinen ja ajallisesti kattava määrä.
Kiitos tästä kuuluu mm. Viipurilaiselle osakunnalle, jonka toimeksiannosta vuonna 1947 kerättiin evakkojen muistitietoa, vanhimmat haastateltavat tuolloin olivat 1860-luvun alussa syntyneitä vanhoja emäntiä – siis nyt jo vuosikymmeniä sitten manalle menneitä. Heidän kertomuksensa ovat säilyneet SKS:n Kansanrunousarkiston kätköissä ja tulevat nyt vihdoin käyttöömme.
Toinen vanhempi ulkosaarten ruokaperinnettä sisältävä keräelmäkokonaisuus on Turun yliopiston Kansantieteen laitoksen vuonna 1970 toteuttama kysely. Myös Museoviraston Kansantieteen arkistoon on vuosikymmenten saatossa kertynyt melkoinen määrä aihetta sivuavaa perinnetietoa. Uusinta muistitietoa edustavat eri saarilla lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneiden vanhusten haastattelut, joista heijastuu kuva pääosin 1930-luvun tavoista ja tottumuksista. Näin on kirjaan onnistuttu kokoamaan autenttista ulkosaarten ruokatietoa 150 vuoden jaksolta, kaikkein suurimpien muutosten ja myllerrysten ajalta.
Mikään Hailiserpaa ja tuhlipuuroa -kirjassa esitetty ruoanvalmistusohje ei ole ”ainut oikea”. Kustakin ohjeesta on olemassa useita saari-, kylä- ja talouskohtaisia rinnakkaisversioita, jotka ovat syntyneet vanhojen taitajien mieltymysten pohjalta. Niistä on kirjaan valittu tyyppiesimerkit, joista poikkeaminen on hyväksyttävää ilman, että perinne siitä rikkoutuisi.
Kesäkuussa käytettävissä olleet voimat olisivat olleet huomattavan suuret ja kohde, Viipurin kaupungin alue siksi suppea, että tuho olisi ollut lähes täydellinen, mikäli pommitus olisi toteutunut. Siviiliväestö oli kokonaan evakuoimatta ja Viipurin ilmapuolustus oli heikko.

Saapas... kirjoitti:

Missä kulkee nykyinen pääväylä. Eikö se muistuta paraatiovea etelään. Katso vaikka karttaa huviksesi. Viipurista tuli hyvin kätevä tukikohta, kun se vallattiin. Sieltä Govorov meinasi syöttää ei kolmea vaan kymmenen divisionaa joukkoja etelään.

(Artikkeli ”Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat kesän 1944 suurhyökkäyksessä Karjalan Kannaksella” on julkaistu Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa 23).
Geustin tämän artikkelin ydin oli se, että Viipurin tuho oli hilkulla suurhyökkäyksen alussa. Nämä ADD:n lentäjät olivat jo matkalla pommittamaan Viipuria illalla 09.06, kun Keski-Venäjällä yllätti erittäin kova ukkosmyrsky ja koneet joutuivat palaamaan takaisin. Seuraaviksi päiviksi niille oli jo uudet suunnitelmat. ADD osallistui helmikuussa Helsingin suurpommituksiin.
Eeva Tammi, tutkija
Viipurin tapahtumat 1944
esillä Pietarissa
SUOMENLAHDEN ULKOSAARET, Lavansaari, Seiskari, Suursaari ja Tytärsaari olivat vuosisatojen ajan suomalaisten asuttamia kalastajayhteisöjä. Saaret evakuoitiin Talvisodan alla ja ovat nykyisellään käytännössä asukkaista liki autioita; myös Neuvostoliiton aikaiset sotilastukikohdat on nyttemmin purettu ja saarten vähäisen asujaimiston muodostavat muutaman henkilön vahvuiset majakkamiehistöt perheineen.
Saarilla ei nykyisellään ole Venäjälle mitään sotilaallista tai muuta strategista merkitystä, siitä huolimatta ne ovat käytännössä olleet suljettua aluetta, jonne ei edes kotiseutumatkoja laajemmalti ole voitu järjestää.
Ulkosaarten yhtäläisistä elinkeinoista (kalastus, hylkeenpyynti, merenkulku, luotsaustoimi) ja niiden keskinäisestä maantieteellisesti kohtuullisen kiinteästä läheisyydestään huolimatta eri saarten tapakulttuurit ja elämän eri osa-alueiden käytännöt erosivat monissa yksityiskohdissa toisistaan. Tämä johtui paljolti siitä, että samalla kun ulkosaaret muodostivat eräänlaisen Suomenlahden ylittävän ja pohjoisen sekä etelän veljeskansoja, suomalaisia ja virolaisia, yhdistävän “kulttuuri- ja kauppasillan” keskipilarin, yhteydet eri saarilta painottuivat eri osiin mannerta.
Manner-suomalainen tausta takasi saarten kaikille asukkaille kiinteät siteet Suomenlahden pohjoisrannalle, mutta eteläisen suuntauksen painopisteiden määrä ja kohteet vaihtelivat runsaammin. Esimerkiksi seiskarilaisilla oli enemmän yhteyksiä Inkerinmaahan ja Pietariin, tytärsaarelaisilla leimallisesti Viroon ja lavansaarelaisilla etelän ohella Koiviston - Kannaksen alueelle, kun taas suursaarelaisten pohjoiset kontaktikohteet sijoittuivat Loviisan - Vehkalahden väliselle rannikolle. Näistä eroista johtuen saadut ja annetut vaikutteet tuloksineen väkisinkin poikkesivat eri saarilla jopa saarten eri kylissäkin toisistaan. Näin myös ruokakulttuurin ja ruokaperinteen osalta.
Ulkosaarten vanha rikas ruokaperinne on katoamassa ikiajoiksi. Sitä ei aiemmin ole kattavasti ja keskitetysti kerätty ja sen viimeisetkin taitajat ovat siirtymässä tuonpuoleiseen. Heidän mukanaan katoaa tieto ja taito, jollei sitä välittömästi dokumentoida nykyihmisten, nuorison ja tulevien sukupolvien käyttöön.
Perinteisten valmistusmenetelmien ja käytäntöjen parhaat asiantuntijat ovat nykyisin 70-90 -vuotiaat entiset saarelaiset, joiden harveneva joukko on tallettanut muistissaan entisen kotiseutunsa tavat, tottumukset ja mahdollisuudet. Perinnetietoa on kerättynä hajallaan myös eri arkistoissa Suomessa ja Virossa sekä jonkin verran julkaistuina lehtikirjoituksina ja vähäisemmässä määrin erilaisiin kokoomateoksiin sisältyvinä.
Suomenlahden Kulttuuriperinneseura ry:n toimeksiannosta haastateltiin viime vuoden aikana ulkosaarten ruokaperinteenkeruu –hankkeen puitteissa mainittuja asiantuntijoita. Samoin koottiin arkistotiedot ja aiemmin julkaistu tekstimateriaali mahdollisimman kattavasti. Lopputulemana syntyi toukokuussa 2007 julkaistava, Risto Anttilan kirjoittama Hailiserpaa ja tuhlipuuroa -kirja ulkosaarten perinneruoista eli saarilla perinteisesti valmistetuista ruokalajeista.
Saaristolaisruokien tyypillisiä piirteitä oli runsas kalan käyttö täydennettynä oleellisesti vähäisemmällä määrällä lihaa. Myös viljatuotteet, puurot ja vellit, leipä ja erilaiset piirakat muodostivat tärkeän osan päivittäistä ravintoa. Tärkeimmät ruokataloudessa käytetyt vihannekset olivat peruna ja kaali, aikaisemmin myös lanttu. Näistä perusruoka-aineista taitavat emännät loihtivat vaihtelevan, monipuolisen ja ravitsevan ruokavalikoiman.
Verrattaessa nyt haastateltujen vanhojen saarelaisten muistikuvia heidän lapsuutensa aikaisesta eli 1920-30 –lukujen ruokakulttuurista ja ruokalajeista aikaisempien haastattelujen materiaaleihin näkyy ruokakulttuurin muutosprosessin jatkuvuus selvästi. Ulkopuoliset vaikutteet ja elinolosuhteiden kehitys saarilla vaikuttivat vuosien ja vuosikymmenten saatossa luonnollisesti myös ruokailuun: ruoanvalmistukseen, ruokalajivalikoimaan ja ruokien sisältöön. 1930–luvulla käytössä oli kohtuullisesti laajempi raaka-ainevalikoima kuin vaikkapa 1800–luvun jälkipuoliskolla, sitä varhaisimmista ajoista puhumattakaan.
Kun ruoanvalmistuksen taito siirtyi käytännön perinteenä äidiltä tyttärelle, eriytyivät valmistusmenetelmät eri talouksissa toisistaan. Marttaliiton järjestäessä 1900–luvun alusta lähtien kotitalouskoulutustilaisuuksia saarilla saattoivat tavat ja menetelmät jossain määrin vakioitua. Keittokirjoja kuitenkin vierastettiin, vanhat emännät katsoivat, että kirjoissa annettujen oppien mukainen ruoanvalmistus tuhlasi raaka-aineita.
Tarkoituksenmukaisuussyistä ja tilan rajallisuudesta johtuen on kaikkia ulkosaaria käsitelty tekstissä yhtenä kokonaisuutena. Ajallisia tai paikallisia eroja ei ole toiston välttämiseksi pyritty kovinkaan yksityiskohtaisesti erittelemään. Kaikilta ulkosaarilta on ruokaperinnettä saatu kirjaan monipuolinen ja ajallisesti kattava määrä.
Kiitos tästä kuuluu mm. Viipurilaiselle osakunnalle, jonka toimeksiannosta vuonna 1947 kerättiin evakkojen muistitietoa, vanhimmat haastateltavat tuolloin olivat 1860-luvun alussa syntyneitä vanhoja emäntiä – siis nyt jo vuosikymmeniä sitten manalle menneitä. Heidän kertomuksensa ovat säilyneet SKS:n Kansanrunousarkiston kätköissä ja tulevat nyt vihdoin käyttöömme.
Toinen vanhempi ulkosaarten ruokaperinnettä sisältävä keräelmäkokonaisuus on Turun yliopiston Kansantieteen laitoksen vuonna 1970 toteuttama kysely. Myös Museoviraston Kansantieteen arkistoon on vuosikymmenten saatossa kertynyt melkoinen määrä aihetta sivuavaa perinnetietoa. Uusinta muistitietoa edustavat eri saarilla lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneiden vanhusten haastattelut, joista heijastuu kuva pääosin 1930-luvun tavoista ja tottumuksista. Näin on kirjaan onnistuttu kokoamaan autenttista ulkosaarten ruokatietoa 150 vuoden jaksolta, kaikkein suurimpien muutosten ja myllerrysten ajalta.
Mikään Hailiserpaa ja tuhlipuuroa -kirjassa esitetty ruoanvalmistusohje ei ole ”ainut oikea”. Kustakin ohjeesta on olemassa useita saari-, kylä- ja talouskohtaisia rinnakkaisversioita, jotka ovat syntyneet vanhojen taitajien mieltymysten pohjalta. Niistä on kirjaan valittu tyyppiesimerkit, joista poikkeaminen on hyväksyttävää ilman, että perinne siitä rikkoutuisi.
Kesäkuussa käytettävissä olleet voimat olisivat olleet huomattavan suuret ja kohde, Viipurin kaupungin alue siksi suppea, että tuho olisi ollut lähes täydellinen, mikäli pommitus olisi toteutunut. Siviiliväestö oli kokonaan evakuoimatta ja Viipurin ilmapuolustus oli heikko.

"Eikö se muistuta paraatiovea etelään"

Paraatiovi Viipurista etelä-Suomeen oli jäänyt auki VAIN "Etuilijan edessä ja Talin tiikerinkesuttelija" Zilliacukselta, joka siitä taannoin aamu-TV:ssa suureen ääneen kertoili. Hän oli tuolloin aamu-TV:ssa mainostamassa Åken elokuvaa Etulinjan edessä. No onneksi suomenruotsalaiset kuulemma Zillin mukaan pelasti Suomen... uskokoon ken haluaa. Sotahistorian ja JR61:n komentajankin, eversti Marttisen, mukaan ansio torjunnasta kuului pelkästään tykistölle.

Ennen Marttisen porukoitten tuloa Viipurin Kivisalmen tienoolle oli paikalla (muistaakseni) noin 4 pataljoonaa lähinnä 10.D:n ja 20.Pr:n joukkoja, tosin vailla yhtenäistä johtoa kuten Suomen Sota 1941-1945, osa 7, asian kertoo.

Ei siis ollut ovet jätetty ihan selälleen. Jopa suomeruotsalaisella valheellakin on rajansa.

Saapas. kirjoitti:

"Eikö se muistuta paraatiovea etelään"

Paraatiovi Viipurista etelä-Suomeen oli jäänyt auki VAIN "Etuilijan edessä ja Talin tiikerinkesuttelija" Zilliacukselta, joka siitä taannoin aamu-TV:ssa suureen ääneen kertoili. Hän oli tuolloin aamu-TV:ssa mainostamassa Åken elokuvaa Etulinjan edessä. No onneksi suomenruotsalaiset kuulemma Zillin mukaan pelasti Suomen... uskokoon ken haluaa. Sotahistorian ja JR61:n komentajankin, eversti Marttisen, mukaan ansio torjunnasta kuului pelkästään tykistölle.

Ennen Marttisen porukoitten tuloa Viipurin Kivisalmen tienoolle oli paikalla (muistaakseni) noin 4 pataljoonaa lähinnä 10.D:n ja 20.Pr:n joukkoja, tosin vailla yhtenäistä johtoa kuten Suomen Sota 1941-1945, osa 7, asian kertoo.

Ei siis ollut ovet jätetty ihan selälleen. Jopa suomeruotsalaisella valheellakin on rajansa.

Everstiluutnantti Matti Jokisen ITSENSÄ kertomana Tienhaaran taisteluista silminnäkijäkuvaus.


"TOTUUDEN NIMESSÄ MINUN ON KUITENKIN SANOTTAVA, ETTÄ TÄMÄN TAISTELUN VOITTI TYKISTÖ".

http://www.youtube.com/watch?v=PS5WVvFU6fo&feature=related


Matti Koskimaan kirjassa, Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944, kerrotaan sivuilla 43-49 KTR 8:n 3.Patterin päällikön, silloisen luutnantin, everstiluutnantti Matti Jokisen ITSENSÄ kertomana Tienhaaran taisteluista silminnäkijäkuvaus. Kyseisen kirjan lopussa on sivulla 170, kohdassa III, Kirjalliset kertomukset ja haastattelut, mainittu lähteenä 60. Jokinen, M everstiluutnantti.

Sivulla 49 hän itse, Jokisen siis, kertoo eversti Marttisen visiitistä II Pataljoonan komentopaikalle näin:

"Hetken kuluttua Marttinen jo työntyykin hirsien välistä "kotaamme". Tervehditään, onnitellaan.
Marttinen pitää lyhyen ja ytimekkään puheen II Pataljoonalle sekä sen komentajalle ja päälliköille hyvin suoritetusta taistelusta, jonka seurauksena hänestä on tullut Suomen armeijan nuorin eversti. Puheensa päätteeksi hän kääntyy minun, ainoan paikalla olevan tykkimiehen, puoleen ja sanoo: "TOTUUDEN NIMESSÄ MINUN ON KUITENKIN SANOTTAVA, ETTÄ TÄMÄN TAISTELUN VOITTI TYKISTÖ". Komentajamme toivotti meille hyvää jatkoa ja työntyi ulos sateeseen kiertääkseen yksin yön aikana jokaisen vartiomiehen luona tätä kiittämässä. Aamuun mennessä hän oli kiertänyt kaikki komento- ja vartiopaikat.

Saapas. kirjoitti:

"Eikö se muistuta paraatiovea etelään"

Paraatiovi Viipurista etelä-Suomeen oli jäänyt auki VAIN "Etuilijan edessä ja Talin tiikerinkesuttelija" Zilliacukselta, joka siitä taannoin aamu-TV:ssa suureen ääneen kertoili. Hän oli tuolloin aamu-TV:ssa mainostamassa Åken elokuvaa Etulinjan edessä. No onneksi suomenruotsalaiset kuulemma Zillin mukaan pelasti Suomen... uskokoon ken haluaa. Sotahistorian ja JR61:n komentajankin, eversti Marttisen, mukaan ansio torjunnasta kuului pelkästään tykistölle.

Ennen Marttisen porukoitten tuloa Viipurin Kivisalmen tienoolle oli paikalla (muistaakseni) noin 4 pataljoonaa lähinnä 10.D:n ja 20.Pr:n joukkoja, tosin vailla yhtenäistä johtoa kuten Suomen Sota 1941-1945, osa 7, asian kertoo.

Ei siis ollut ovet jätetty ihan selälleen. Jopa suomeruotsalaisella valheellakin on rajansa.

Viipurin evakuointiin ruvettiin vasta 15.6.1944.
Viipurin operaation suunnitteli add divisioonat ja siihen osallistui 1300 konetta.
http://ww2-aircraft.com/images/photo-2/Tu2-003.jpg
Viipurin rautatiesolmu käskettiin tuhota 10.6.1944.
Tähtäyspisteenä oli Viipurinasema ja 5 km2 kaupunkia. Bostonit estivät suomalaiskoneiden nousun. Add koneet olivat ilmassa, kun ne joutuivat kääntymään Smolenskissa rankkasateen takia. Hyökkäys peruttiin. Pommikuorma oli 600 tonnia puolessa tunnissa eli moninkertainen Helsingin vastaaviin verrattuna.
Radiotiedustelu mahdollisti ilmatorjunnan Messerschmidtit eivät olisi voineet mitään noin suurelle ylivoimalle. Huoltoa rintamille ei olisi voitu järjestää, mikäli pommitus olisi toteutunut.

Add pommitti kuitenkin asemaa 14.6. pienemmillä voimilla. 142 konetta pudotti noin 300 palopommia ja 80 tonnia pommeja. Valoisa kesäyö mahdollisti tähdätyn pommituksen. Asema tuhoutui ja ammusjuna räjähti Maaskolassa. Papulan silta sai täysosuman.
Pelastiko kaatosade Keski-Venäjällä suomen?
Helsingistä olisi ollut siirrettävissä tutkia ja 88 mm pattereita.

Hanellilla kirjoitti:

Viipurin evakuointiin ruvettiin vasta 15.6.1944.
Viipurin operaation suunnitteli add divisioonat ja siihen osallistui 1300 konetta.
http://ww2-aircraft.com/images/photo-2/Tu2-003.jpg
Viipurin rautatiesolmu käskettiin tuhota 10.6.1944.
Tähtäyspisteenä oli Viipurinasema ja 5 km2 kaupunkia. Bostonit estivät suomalaiskoneiden nousun. Add koneet olivat ilmassa, kun ne joutuivat kääntymään Smolenskissa rankkasateen takia. Hyökkäys peruttiin. Pommikuorma oli 600 tonnia puolessa tunnissa eli moninkertainen Helsingin vastaaviin verrattuna.
Radiotiedustelu mahdollisti ilmatorjunnan Messerschmidtit eivät olisi voineet mitään noin suurelle ylivoimalle. Huoltoa rintamille ei olisi voitu järjestää, mikäli pommitus olisi toteutunut.

Add pommitti kuitenkin asemaa 14.6. pienemmillä voimilla. 142 konetta pudotti noin 300 palopommia ja 80 tonnia pommeja. Valoisa kesäyö mahdollisti tähdätyn pommituksen. Asema tuhoutui ja ammusjuna räjähti Maaskolassa. Papulan silta sai täysosuman.
Pelastiko kaatosade Keski-Venäjällä suomen?
Helsingistä olisi ollut siirrettävissä tutkia ja 88 mm pattereita.

"Helsingistä olisi ollut siirrettävissä tutkia ja 88 mm pattereita"

Jaaha, ja samalla jätetty maan pääkaupunki vaille tehokkaimpia ilmatorjunta-aseitaan..

Älä ihan heti ala sotahistoriallisia väitöskirjoja tehtailemaan, hio vielä vähän aikaa noita nerokkaita ideoitasi..