millaista synnytyskipu on?

aitä ei voi sanoin kuvailla, miten tuskaa se on. Supistukset viiltää vatsaa aaltomaisella liikkeellä, ei voi verrata mihinkään. Ponnistaessa tuntuu kuin olisi hirvee kakkahätä mut mitään ei tuu. Toisaalta siinä on se hyvä puoli että se kipu loppuu ku seinään ku vauva syntyy. Mulla meinas ainaki lähtee taju kivusta. Epiduraali ei auttanu yhtään.

Ei siihen ole suoraa vastausta,koska jokainen kokee sen eri tavalla.Kipuherkkyys erilainen jokaisella.
Omat 2 synnytystä on ollut tosi kivuliaita,mutta en pelottele ei se kaikilla niin mene.Ja minun kohdallani epiduraali auttoi,kun se oli oikeaan aikaan laitettu.Jotkut saavat apua myös kohdunkaulan puudutuksesta,minä en saanut siitä eka synnytyksessäkään mitään apua.
Kipu on kuin kuukautiskipu ainakin tuhatkertaisena.Selkää ja mahaa koskee yhtä kovaa niin vaikea sanoa kumpaa koskee enempi :)
Eniten sattui repeäminen kummankin kohdalla.
Mutta se oli vaan minun kokemukseni,kuten jo sanoin ei yksikään synnytys ole samanlainen.Jokainen kokee kivun eritavalla ja olen kuullut senkin jonkun suusta että mielummin synnyttää,kun käy hammaslääkärissä.
Onnea ja voimia koitokseen ;)

Itse synnytin käytännössä luomuna. Synnytys oli niin nopea, etten ehtinyt saada kuin muutamat ilokaasu hömpsyt ennen ponnistamisen aloitusta ja elossa ollaan.
Minulla supistukset tuntui ihan eniten polttavana kipuna nivusissa ja myöhemmin myös hieman selässä. Kyllä sen kivun kesti, kun keskittyi hengittämiseen. Ponnistaminen ei sattunut oikeastaan yhtään. Tunsin vaan ihan mieletöntä tarvetta työntää. En edes tiennyt revenneeni ennenkö kätilö siitä kertoi. Ennen tikkausta sain kyllä hyvät puudutteet.

supisukset ovat todella voimakkaita ja kipu sen mukaista, hyvin kokonaisvaltaista kipua. Niin voimakasta, että saattaa oksettaa, synnytyksen jälkeen ainakin itse tärisin ja vapisin todella voimakkaasti. Ei juurikaan pysty keskittymään muuhun kuin tulevaan supistukseen ja siitä selviämiseen. Ponnistusvaihe ei mielestäni ollut paha, vaan ponnistaminen ikään kuin unohdutti sen kivun vähän taka-alalle. Sitten kun vauvan pään jälkeen hartiat tulivat ulos tunsin todella voimakasta polttavaa ja viiltävää kipua muutaman sekunnin verran (huuto pääsi tässä vaiheessa) :).

Supistukset ovat huumaavan ihania! Mitä suurempi kipu, sitä lähempänä on oman lapsen syntymä. Siksi sitä oikeen tsemppaa että tulisipa nyt oikeen kova ja pitkä supistus. Nautin siitä kivusta, koska se työntää lasta kohti syliäni. Toki olen joutunut opettelemaan tällaista positiivista ajattelua, mutta se auttaa ja olen todella oppinut nauttimaan siitä huumaavan kovasta kivusta.

kuin suonenveto, mutta ei niin terävää ja rajattua. Siis avautumisvaiheessa tuntuu siltä. Onneksi supistusten välissä on yleensä hengähdystauko, ja supistusten vaiheita voi seurata monitorista.
Ponnistusvaiheessa ei tunnu oikeastaan lainkaan kipua tai sitä ei huomaa, kun on niin kova tarve ponnistaa, että muu menettää merkityksensä. Ponnistusvaihe on erittäin orgastinen tapahtuma, kannattaa antaa palaa.

Se sattuu, ei aluksi vaan pikku hiljaa alkaa voimistumaan. Pääset siihen kyllä mukaan, mutta älä lähde ensisynnyttäjänä liian aikaisin laitokselle. Jos osastolla on tilapulaa, he laittavat sulle käynnistystipan. Ei siinä mitään pahaa, vaan kipu on kovempi. Eli, jos sinulle ehdotetaan kotiin tai kahville menemistä, mene ihmeessä. Alussa ainakin suihkuttaminen auttaa paljon. Sitten vaihtelet asentoa supistusten välillä. Ota ihmeessä kaikki puudutukset mitä saat. Jos on yö, vaadi isoon ääneen kaikki puudutukset. (itse en saanut, koska oli ruuhkaa, ymmärsin joidenkin saavan, koska vaativat sitä niin isoon ääneen)Sitten kun alkaa "nyt en kestä enää" sit ei kestä enää kauaa, minuutteja ja sit se loppuu kuin seinään. Yhtäkkiä tämä ötökkä onkin vatsallasi, eikä näytä yhtään vauvalta. Sitten ainakin mulla jysähti... Se Rakkaus, se pursui niin että itkin hervottomana. Oikeasti Paskat mitä tapahtui kivun kanssa aiemmin. Ihan sama . Ei tuota tunnetta kun näkee lapsensa ekaa kertaa, ei vaan voi kertoa. Hassua kyllä, ei näyttänyt siltä mitä odotin. Muista, että vauvat ovat "rumia"On he käyneetkin vielä isomman asian läpi kuin sinä.Ja lapsesi on ansainnut lohdutuksesi ja rakkautesi. Tässä kohtaa itselläni on tyhjä olo. Itseasiassa olen kateellinen sinulle.mmm. Ja paljon. Kaikkea hyvää, koko sydämmestani.

Minulla synnytyssypistukset tutuivat samoilta kuin menkkasupistukset menkkojen ensimmäisinä päivinä. Eli todella kovaa, aaltoilevaa ja pistävää kipua.

itse olisin milloin tahansa valmis tekemään koko homman uudestaan, 'palkinto' on kyllä sen kestämisen arvoinen. Ensimmäinen syntyi lakitarjonnassa, jolloin suurimmat kivut aiheutti kun vaavi painoi lonkan hermoon. Sitä kipua ei jo annettu epiduraali vienyt pois, mutta spinaalipuudutus auttoi todella hyvin, sain jopa nukuttua jonkin aikaa sen jälkeen. Ponnistusvaihe oli kaikkein pahin. Tuntui, että on pakko ponnistaa, ja kun ponnistit, kipu helpottaa, mutta kun lopetti ponnistamisen, kipu palasi kahta kauheampana. Eikä se vauva valitettavasti tule vielä ensimmäisellä eikä toisellakaan ponnistuksella. Mutta kuten jo mainittu, se helpottaa heti kun vauva pullahtaa pihalle. Ja ainakin henk. koht. koetut kivut unohtui saman tien. Eikä niitä ole pahalla muistellut.

paljon että mies kuolisi siihen kipuun.. Ainakin joku lukenut ihminen on sanonut näin. Siis kommentti ei ole minulta lähtöisin!

Kipu vaihtelee jopa samalla synnyttäjällä.. Ja esim. käynnistetyn synnytyksen tuskat ovat suuremmat kuin luomusti alkavan synnytyksen. Eka lapseni käynnistettiin.. Tosin tippaa suurennettiin pikkuhiljaa. Kovat kivut olivat.. Toinen oli luomu ja selvisin hyvin ilman puudutuksia. Ilokaasua vähän "nautiskelin", kolmannesta taas käynnistys ja tippaa suurennettiin tosi nopeasti maximiin. Ja kivut aivan kamalat! Luulin että kuolen siihen kipuun..

No, kivut on jo onneksi unohdettu!

Avautumiskipu oli sellasta menkkamaista, ensin säännöllisesti tiesi kellon mukaan, että 10-5 minsan päästä tulee taas ja osasi valmistautua ja jo odottelikin, että kohta tulee, ja niin se
aaltomainen tylppä kipu tuli ja meni. Ihan hyvin kesti. Tässä vaiheessa on myös jännittynyt olo, että tästä se nyt alkaa. Tätä meni mulla ehkä noin 5-6 tuntia, joten hommaan ehtii jo tavallaan totutella.

Sitten kun supistukset voimistui ja piteni, joutui kyllä jo keskittymään enemmän siihen kipuun, mutta kun rentoutui ja "hyppäsi kivun kyytiin" ja antoi sen tulla ja mennä, taas ihan hyvin kesti. Tässä vaiheessa tosin alkoi mielkeen jo hiipiä ajatus, että mihinkä sitä on tullut ryhdyttyä... Tätä meni kans suunnilleen saman verran, mutta koska oli jo niitä "pienempiä" supistuksia kestänyt tietyn ajan, oli ajatukset jo synnytyksessä ja tiesi jotenkin alkukantaisesti, että tässä nyt aletaan ihan oikeasti urakoimaan ja luomaan uutta elämää.

Noh, sitten kun päästiin jo synnytyssaliin, suihkuttelu kuumalla vedellä auttoi tosi hyvin, samoin kuumat geelipussit mahan päällä, samoin ilokaasu.
Kipu oli taas sellaista tylppää ja jomottavaa, kovaa polttoa ja särkyä. Mulla kipu tuntui tossa edessä eniten, ei selässä tai reisissä. (ei siis mitään hammaslääkärin porausmaista terävää vihlontaa) Kivun voimakkuus oli sellaista että piti huokailla ääneen ja tosissaan etsiä asentoja, jolloin kipu tuntuisi vähemmän. Siis oltiin sillä rajalla, että tuollaista kipua jo normaalielämässä haluaa vältellä tosissaan. Mutta siis nou hätä, kyllä sen kesti, kun tiesi, että ei voi enää kovin kauaa mennä siihen että vauva on sylissä... :)

Sitten mulla jouduttiin oksitosiinilla vauhdittamaan synnytystä, kun ei paikat auennut, vaikka supistuksia sateli, joten sain sitten epiduraalin kivunlievitykseksi, koska oksitosiini tosiaan voimistaa ja raaistaa kipuja.
Eli tässä mulla on vaihe, joka on vähän pimennossa, minkälaiset supistukset olisi olleet ilman epiduraalia.
Oli siis pari tuntia, jolloin tunsin kyllä voimakkaat supistukset, mutta ne ei ollut kivuliaita.

Sitten ponnitusvaiheessa ei enää epiduraalista olllut paljoa mitään jäljellä, joten ponnistusvaiheen sitten vedin taas melko luomuna.
Ja siis mulla oli kyllä niinpäin, (kun moni on sanonut, että enää ei sattunut), että pahimmat kivut mun mielestä oli tässä vaiheessa.

Tosin ponnistin noin tunnin ajan, ja koska oli se oksitosiinitippa, tuli kipeitä supistuksia yhtenään, eikä ollut niitä hengähdystaukoja, ja kipu oli tosi vihlovaa ja raakaa. Oltiin melko lähellä siellä sietämättömän rajaa, mutta koska tiesi, että vauva koko ajan tekee tuloaan ulospäin, sitä sisua ja voimia kestää niinkin suurta kipua vain jostain kummasta tulee :). Ja varsinkin, JOS vaihe olisi kestänyt sen 10-20 minuuttia, ei tästäkään vaiheesta varmaan olisi jäänyt niin ikävät muistot.

Sitten kun vauva lopulta oman itkuni ja huutoni säestyksellä pullahti ulos, oli tunne NIIIIIN uskomaton. Se tavallaan korvasi kestetyn kivun sen vuoksi, että se on niin suuri helpotus. Tunne tosiaan on suorastaan orgastinen, kuten joku muukin jo kuvaili. Se ennenkokematon ero mielettömästä kivusta niin suureen ihanuuteen, kun kivut loppuu kuin seinään ja saa vauvan rinnalleen, ja itse itkee onnesta ja äsköisistä kivuista ja siitä että näkee jälkeläisensä, on niin suuri, että se on kuin putoaisi pumpuliin ja koko maailman murheet unohtuvat ja se onnellisuuden tunne on niin pakahduttava, että toista sellaista ei ihan oikeasti ole. Jos joskus olet kuvitellut voittavasi lotossa jättipotin ja ajatellut, kuinka reagoisit kun tuijottaisit sitä 7 oikein riviä, niin sekin onnellisuuden tunne jää kauas kakkoseksi oman lapsen syntymän rinnalla.

No joo, arkistuuhan kaikki ja sitten kun jo kärräilette salista osastolle, olet jo vähän rauhoittunut niin ylpeys siitä ketä työnnätte edellänne, on taas uusi tunne, varsinkin siis ensimmäisen kohdalla. Se mieletön ylpeys tehdystä työstä ja toisaalta siitä mittaamattoman arvokkaasta kääryleestä, joka kopassa tuhisee.

Sitten alkaa hoitamisen opettelu, imetyksen aloittelu, yhtenäinen suihkuttelu, kun jälkivuotoa tulee ja hygienia-asiat on käsillä ja onhan se alapää särkeväkin, jos on tikattu ja kaikenlasita... :)
Tässä vaiheessa kuitenkin jo, on aiemmin koetut kivut jo tavallaan vähän hämärtyneet. Kyllä ne muistaa, mutta päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen ne pikkuhiljaa tuntuvat asioilta, jotka eivät ole enää elämää suurempia. VAIKKA ne olisivat olleet todella kamalat ja järisyttävät. Onhan ne, mutta kyllä ne kestää... :)

Ja uusi raskaus kun alkaa, tulee vähän jopa sellainen näytön paikan tunne, että "tällä kertaa aion tehdä niin ja näin ja otan sen tai sen kivunlievityksen, tai en ollenkaan ja sen vaiheen aion vetää niin ja noin ja sitten kun tulee se vaihe, niin sitten niin... Alkaa käsikirjoittaa synnytystapahtumaa, mutta tottahan se on kun sanotaan, ettei sitä voi suunnitella. Siihen on vain hypättävä mukaan ja kestettävä mitä eteen tulee. Toki voi paremmin kertoa hoitohenkilökunnalle, miten ehkäpä kannattaisi toimia, miten edellisen kerran meni ja miten oma kroppa reagoi mihinkin, kipuun jne.

Tsemppiä ja kyllä siitä kivusta selviää!! :)

synnytyskipuja kuukautiskipujen kaltaisiksi. Ajattelen joskus, että mun vois olla helpompi niitä kipuja kestää, koska mulla on aina olleet todella kivuliaat kuukautiset. En ole ikinä tavannut ketään toista (paitsi äitini), jolla ne olis yhtä kauheat: ripulia, oksentamista...joskus olen maannut harmaana ja hikisenä sängyssä, kun lääkkeet eivät ole kipuihin auttaneet. Tuntuu, että taju lähtee jo siinä ja melkein voisin vannoa, että joskus saan ihan rytmihäiriöitä (niin hullulta kuin kuullostaakin).

En ole vielä synnyttänyt, enkä sano ettenkö jännittäisi niitä kipuja kaikesta huolimatta, mutta uskon että sen sitten aikanaan kestää. Kokemuksia olen itsekin kuullut moneksi: toisilla tuntuu menevän helposti, kun taas toiset kokevat hyvin kivuliaaksi. Kaikki ovat silti selvinneet eivätkä muistele kokemustaan pahalla:)

Supistukset minullakin menkkakivun kaltaisia jomotuksia selänpuolella tuntuvia, mutta tietenkin aina vain voimakkaampia. Loppusuoralla supistuskivut veivät ihan muihin maailmoihin, mutta ääneen en huutanut missään kohtaa. Kipu on jollakin tapaa "pehmeää", niin että siihen ikäänkuin pääsee mukaan. Mitään yht`äkkistä kovaa kipua en kokenut. Jälkeenpäin en eivät tunnu kummoisilta, mutta silloin muistan ajatelleeni,e ttä miten tästä muka kaikki maailman naiset selviävät.

Onneks kipuun saa lievitystä. Minulla spinaali vei kivut täydellisesti pois. Ponnistus tarvettakaan ei tullut, joten sitten vain ponnistelin, kun käyrät näytti, että nyt on supistus päällä. Alapää on niin turta tässä vaiheessa ja sinne voi pyytää puudutustakin, että venyminen ja repeäminen ei tunnu. Eikä myöskään tikkien ompelu.

Tärkeä vinkki: kun supistuksest alkavat olla kotona voimakkaita suihkuta supistuksen ajan suihkulla mahaa/selkään niin kuumalla vedellä, kun pystyt. Vei minulla kivun kokonaan pois, vaikka en olisi uskonut. Viimeisinä tunteina ei kylläkään enää auttanut.

PAhimmillaan kipu voi viedä tajunnan, mutta jos sen osaa ottaa vastaan, se on oikeastaan aika siedettävää tai tyydyttävää.

Jännittäminen, stressaaminen jostain tai vaikka väärä asento saavat kivut ihan hirveiksi, esimerkiksi minulla makuuasennot ja jopa istuminen ovat aivan hirveitä asioita. Mutta jos saan keinutella kontillani ja hengitellä syvään, ja joku hieroo alaselästä, kivut ovat vähän samantyyliset kuin kuukautiskivut, höystettynä pitkän matkan juoksemisesta tulevaan lihaskipuun - heti jos hengitys menee pinnalliseksi tai teen jotain riuhtovia liikkeitä, alkaa pistellä ja sattua, mutta jos vaan rauhallisesti lönkyttelen ja seuraan supistusta, hengitän niin että lihas ei mene hapoille, sujuu.

Ponnistamisvaiheessa tuntuu hetken todella kiristävää kipua, mutta sitä ei varsinaisesti rekisteröi, koska adrenaliini vie mennessään.

Minä opin vähitellen rentoutumaan, siihen tarvittiin useampi synnytys ja monta monta luomusynnytyskirjaa. Nyt viimeisin oli rento, vitsailimme vain ja otin vähän ilokaasua jos meinasi alkaa kiristelemään tunteet. Rentona heiluin ja hengitin, niin meni ihan putkeen.

kyllähän se koskee mutta minulla oli niin hyvät lääkkeet synnytyksesessä etten tarvinnut kärsiä paljon,en tuntenut ollenkaan supistuksia sen takia kun oli vahvat lääkkeet eli työnsin vaan lasta tulemaan..

Itse olen saanut lahjaksi geenit, jotka tekee synnyttämisen helpoksi.
Avautumisvaiheen supistukset ei satu ollenkaan 9 senttiin asti, maha vain menee kovaksi ja alapäässä on paineen tuntu. Ihan hetki ennen ponnistusvaihetta (vissiin se viimenen sentti) tuntuu supistaessa puristava kipu lantionpohjassa. Ponnistaminen itessään ei satu yhtään, sitä pakkoa on niin pää täynnä ettei muuta huomaa.
Jostain syystä episiotomian parsiminen on sitten kohtuuttoman kivuliasta, toimenpidehän on itessään aika olematon. Tai ehkä se sattuu kaikilla yhtä paljon, mutta minun vertailukohtani on erilainen.

Tilava lantio, joustavat nivelet ja tukikudokset varmaan ovat se suurin syy, miksi ei tunnu juur missään. Ehkä myös oma hormonaalinen kivunlievitys, koska kohtu kuitenkin supistelee tehokkaasti - synnytysten kesto maksimissaan 2 tuntia. Mitään vauhditusta tai kipulääkitystä ei ole tarvittu, luonto on hoitanut hommansa kiitettävästi.
Nämä ominaisuudet ovat siirtyneet seuraavalle sukupolvelle, joten mitään en ole itse asian eteen tehnyt. Ja uskon joka sanan, kun joku kertoo kärsineensä helvetillisiä kipuja.
Eli kertoi sinulle kuka hyvänsä mitä hyvänsä, se on totta. Itsestäsi et voi tietää, ennen kuin olet tositoimissa:)

Mulla meni näin. Yöllä alko epäsäännöllisiä supistuksia... tuntu sillon vielä menkkakivulta, mutta ei kuiteskaan voinut nukkuu. Sit mulla meni kans maha sekasin, piti käydä 3 kertaa isolla hädällä ja vetistä sieltä tuli. Sitten kun alko tulee säännöllisiä niin tuntu ihan hirveeltä... ihan kun joku yrittäisi tunkea nyrkkiä kohdusta ulos... sellanen kamala paine ja kipu. Itse luulin että epiduraali otetaan siinä vaiheessa kun aletaan ponnistamaan, mutta onneksi kätilö sitten lopulta valasi asiaa ennen kun oli liian myöhästä. Epiduraali autto paljon, pystyin olee paikallani. Itseltäni kyllä tuli paljon verta avautumisvaiheessa... menkat kertaa 20. Kokoajan tuntu että on vessahätä, jompikumpi. Istuin aika pitkälti vessassa. Eikä sieltä tullu mitään... ehkä yhen kerran pissat. Kun epiduraalin vaikutus alkoi loppua niin tuli sellasia tyrkkäämistuntemuksia, siis ihan kun kakkaa työntäis :) Sitten kätilö teki tutkimuksen ja sanoi että nyt se syntyy. Ponnistamivaiheen kipu oli minusta ihan kamalaa, ainakin se kun se pää oli tulossa.. tuntui kun partaterällä olisi alapäätä viiletty, varsinki välilihaa... minulla ei leikattu sitä. Mutta sitten kun pää tuli ulos, niin kivut hävis ja koko vauva pihalla. Jälkeenpäin kun miettii niin että väsymys vaikutti varmaan tuohon paljon, en ollut nukkunut piiitkään aikaan.

Itselläni supistuskipu tuntui eniten reisissä, mutta jonkin verran myös alavatsalla ja alaselässä. Reisissä kipu tuntui siltä, että reidet ovat ihan maitohapoilla, siis niin paljon, ettei urheilun aikana voisi ikinä saada reisiä niin maitohapoille, vaikka juoksis 10 maratonia putkeen ;) Vatsan ja selän kipu tuntui kovilta menkkakivuilta. Kipu oli aaltomaista. Avautumisvaiheen kipu oli täysin siedettävissä olevaa, vaikkakin joutuihan siinä irvistelemään ja vei se kipu aina kaiken huomion. Olen varmaan masokisti, mutta mielestäni kivusta pystyi nauttimaan, kun tiesi mitä on tulossa ;)

Ponnistusvaiheen kipu tuntui siltä, että työnnät ihan tajuttoman kokoista p***aa, joka ei vaan meinaa tulla ulos ei sitten millään. Ponnistaminen vei kaikki voimat ja siinä kohtaa alkoi jo usko mennä. Olin ihan varma, ettei se lapsi sieltä synny. Kun sitten pää syntyi, tuntui siltä, että paikat repee. Ei ne vaan revenny ;)

Minusta synnyttäminen oli ihanaa kaikesta siitä tuskasta ja kivusta huolimatta. Olisin valmis tekmään sen melkein joka päivä, jos se olisi joka kerta niin mahtava ja yhtä kivulias kuin esikoiseni kohdalla ;)

Itsellä synnytys kesti yht. 8h (aikaisemmin tosin oli pitkin päivää harvakseltaan lievempiä supistuksia), josta ehkä 3h oli sietämätöntä kipua, jolloin huusin lähes aina kun supistus tuli. Ekat 2-3h supistukset oli vielä siedettäviä, mutta niiden aikana ei pystyny puhumaan, mutta sen vielä kesti, kun laskin aina sekunteja, että supistus kesti sen 40 sekuntia ja toistui ehkä 5min välein. Menin ammeeseen synnärillä ja se auttoi minua enemmän kuin mikään epiduraali, jonka sain myöhemmin. Minulle laitettiin tippa ja 3h jälkeen supistukset olivat aivan kamalia, tuntui että taju lähtee, en kuullut ja välillä kunnolla nähnyt edes mitään. Heittelehdin sängyllä kun odotin varmaan 3h epiduraalia ja olin repinyt kädestäni irti sen tipan, enkä sitä kipua edes tuntenut lainkaan, vasta synnytyksen jälkeen ihmettelin, että onpas käsi kipeä kun tippa roikkui kädestä :-). Epiduraalin jälkeen aukesin tunnissa kait 5 cm ja tämän jälkeen kivut taas palasivat ja ponnistin 1h, mutta ponnistuskipu ei ollut läheskään niin pahaa kuin supistukset avautumisvaiheen lopussa ja vauvan synnyttyä kaikki kivut loppuivat heti, en tuntenut ompeleita tai jälkeläisten syntymää lainkaan. Kätilö sanoi, että vauva syntyi avotarjonnassa, jonka vuoksi supistukset oli pahempia ja ponnistusvaihe pitkä. SILTI olisin voinut synnyttää vaikka heti uudelleen ja minulla on alhainen kipukynnys.