- Kirjoitin tämän joskus enimmäkseen verbaalisena tuikkaisuna (tai sitä ainakin yritin) eräälle relativismiin vetoa tuntevalle opettajalleni. Olen pyrkinyt tässä pitäytymään erillään tavallisemmista relativismin sisäistä ristiriitaisuutta käsittelevistä argumenteista.
Toivottavasti siitä on jotakin viihdettä.
...
Monilla tieteen vastustajilla, sekä usein myöskin sen puolustajilla on melkoisen naiiveina ja riittämättöminä pidettävät käsitykset keskinäisen kärvistelynsä luonteesta. Olennaista tällaisille käsityksille on "hiljainen" olettamus siitä, että pelkät faktat tuottavat teorian, mikäli vain käyetään oikeaa metodia, ja että tutkijan luovan ajattelun osuus on melko pieni.
Tällainen käsitys tieteestä yksinkertaisena faktojen keruun, kokeen ja varmojen tulosten ketjuna on pahasti vanhentunut: tämän päivän todelliset tiedemiehet kun ovat jo kauan aikaa sitten hylänneet moisen primitiivisen käsityksen siitä, mikä on tieteellinen metodi.
Loogisen positivismin sisällölliset teesit ovat olleet kuolleina ja kuopattuna
pian vuosisadan, siis ennen nykyajan tieteen "kardinaalien" syntymää - kuoppaajina toimivat kaikenlisäksi perustajajäsenet itse.
Hyvin usein kuulee silti yhä varsin virheellisesti relatonekromantikkojen messuavan esiin tätä primitiivisen tieteen zombieta, jonka avulla koetetaan sitten perustella jo etukäteen ehdottomaksi päätettyjä oletuksia tieteen hyvyydestä tai huonoudesta, ymmärtämättä että ne on jo puitu puhki menneen vuosisadan filosofiassa ja joiden ylitse todellisten tekijöiden piireissä on aikapäiviä sitten jo päästy - aivan kuten keskiaikaistenkin armeijoiden perässä tallanneet jos jonkinmoiset hännystelijät ja ihmetroppien kauppamaakarit olisivat jääneet huutokauppaamaan kuvitelluista tulevista taisteluista saatavaa sotasaalista keskenään, kun rauha on jo julistettu ja armeijat jättäneet kentät.
Nykyajan luovat tiedemiehet uskovat ennen kaikkea ihmisjärjen ja- mielikuvituksen voimaan päästä ilmiöiden sisälle koskettamaan ilmöiden olemusta, mutta on tärkeää myös ymmärtää, etteivät he tietenkään odota täyttä varmuutta: he tietävät, että jokaisen hypoteesin jälkeen tulee uusi, joka täydentää edellistä.
Tieteellisiä teorioita ei tarvitse nähdä vain absoluuttisina oletuksina todellisuudesta, vaan niitä voidaan pitää myös tieteellisen työskentelyn apuvälineinä.
Poíncare esimerkiksi antoi moisille "indifferenteille hypoteeseille" aseman heuristisina apuvälineinä, joita ei tule kuitenkaan ottaa todesta:
"tietokyvyn ylittävät objektit eivät ole ainoastaan tietomme ulkopuolella, vaan niitä koskevat kysymykset ovat merkityksettömiä tai mielettömiä: nämä kysymykset ovat paitsi ratkeamattomia, myös illusorisia, vailla sisältöä". "Tieteen kardinaalit" kyllä varsin hyvin tietävät, että heidän ajatteluunsa vaikuttavat heidän aiemmin hankkimansa tietonsa ja että vaatimus objektiivisuudelle on tietysti optimaalinen, eikä absoluuttinen, ja edellyttää ilmiön äärimmäisen tarkkaa ja yksityiskohtaista tutkimista. On kuitenkin selvää, että tarkka ja paneutuva tieteellinen tutkimus on valistumatonta arvausta jalostuneempi: tieteen tulokset eivät ole onnen ja sattuman kauppaa, vaan metodin, ja siten tieteen ansiot tulisi lukea metodin ansioksi samaan tapaan, kuin työkalulle voidaan lukea ansioksi sen tehokkuus ihmisen käsissä.
Tieteeseen luottaminen on luottamista metodin voimaan selittää ilmiöitä omalla tasollaan; oletusta siitä, että tiede kuvaisi jotakin 'maailmaa sellaisenaan', ei kuulu laisinkaan sen kenttään. Jos tiedemiesten tärkeimpänä ajatuksena olisi olla varmasti oikeassa, he eivät koskaan olisi päässeet minnekkään: tärkeää on pystyä askel kerrallaan vähentämään harhakäsitysten määrää, ei olla ensimmäinen perillä.
Metafysiikan niin kutsuttua "ongelmakenttää" puolestaan ruokkivat nämä virheelliset ja epätieteelliset käsitykset - myös erityisesti naiivien tieteen arvostajien toimesta, sillä kuten Publilius Syruskin sanoin "rikkomalla lakia viet parhaan suojasi"; ontologisen argumentin teko ainoastaan antaa luvan vastapuolelle esittää omansa. Todellisuudessa kehittyneen työnjaon ja yhteistyön järjestämiseksi riittää samanmielisyys metodista.
Ja mitä tulee yksimielisyyteen, on vain yhteistyön tehokkain ja kaikille tyydyttävin järjestäminen riittävä peruste koettaa saada sellaista aikaan. Metafysiikka taas ei juuri määritelmänsä mukaan voi vaikuttaa mihinkään käytännön seikkoihin, joten siitä ei tarvitse - siinäkään tapauksessa, että voitaisiin - tiedon merkityksessä päästä yksimielisyyteen. Tämän kautta onkin selvää, että vaikka ei tule sanoa, että tiede varmasti kuvaa maailmaa virheettömästi, on tieteen tarjoama näkökulma maailmaan kuitenkin tätä nykyä lähin ja paras niistä kohteista, mihin kielenkäytöllä luonteensa puolesta tulisi tiedon yhteydessä viitata.
Tällöinkään tarkoitukset eivät jälkijättöisesti ilmene merkityksessä absoluuttinen, minkä tähdentäminen olisi ollut paikoillaan ehkä vielä sata vuotta sitten. Tästä huolimatta nojatuolirelativistit käyttävät suurimman osan varastamastaan hapesta ja energiasta vastaavaan 'argumentum ad nauseamin' parissa väkertämiseen sen sijaan, että toisivat tiedon kenttään mitään oleellisesti uutta. Ainut tarve relativisteille kokea itsensä hyödylliseksi ovatkin varmasti tällaiset itse itsensä kokoavat olkinuket, joita esimerkiksi ateistien ja materialistien joukosta löytyy runsain määrin. Tiede on kuitenkin tunnustanut jo pitkään fallibilismia; vaade varmoille tiedon fundamenteille ja dogmaattisen sokea edistysusko, sekä siten yhtäkaikki näiden kritiikki ovat sille pelkkää kuollutta painolastia joka raahautuu kehityksen rattaiden perässä kuin keskenään eripurainen 'Kuningas Rotta'*.
Se mitä todella voimme tällä hetkellä inhimillisessä mielessä ajatella tietävämme, on että todellisuutta voidaan tutkia olipa se sitten monadeja tai materiaa, realistinen tai fenomenaalinen ja tämän toiminnan tuloksia voidaan käyttää monenlaiseen hyödylliseen asiaan. Tehokkain, uskottavin ja luotettavin tällaisen toiminnan metodi on tällä hetkellä kiistämättömästi tieteellinen toiminta. Kuitenkin silmällä pitäen mahdollisuutta kehitellä vaihtoehtoisia teorioita: metodin paremmuuden ei tarvitse osoittaa itseään toimiviksi oppineen päässä, vaan elämänkäytännössä, kuten tiedekin teki: sitä ei ensin kehitelty jonkun hämäräperäisen teoreetikon toimesta kynttilänvalossa ja sitten tungettu väen vängällä kaikkien kurkusta alas.
Se, että se on meille kuitenkin paras keino tutkia ainakin sitä maailmaa, jonka tervejärkiset ihmiset valvetilassa jakavat keskenään on todettu juuri tieteellisen toiminnan, ei sen absoluuttisen rationaalisen syynin kestävien perusteiden nojalla.
Ironisesti juuri tiede on siten lähestynyt elämää, kun taas absoluuttisen järjen fundamenttien mahdottoman vaateen esittäjät ovat etäännyttäneet itsensä maailmasta, siinä toimimisesta ja kaikista jotka siihen kuuluvat, hyljäten
epäkelpona epätäydellisen. Ihmisille moinen kriteeri on kuitenkin yhtä hyödytön, kuin ehdoton vaade täydelliselle vasaralle tuulensuojan rakentamiseen. Tuskinpa sellainen olisi kenellekään pahitteeksi, mutta kerran sellaista ei ole edes mahdollista saada, niin täytyy kaiketi olla hullu tai typerys kieltäytyäkseen parhaasta vain, koska se ei ole täydellinen. Jos tieteen metodin tiedon kriteeri on liian epähieno sopimaan relativistin päiväuneen, niin tämä voi toki ryhtyä myös boikotoimaan sen saavutuksia ja kehitellä omaa kehittyneen yhteistoiminnan mahdollistavaa täydellisen epävarmuuden metodiaan vaikkapa metsäpirtissä.
Tällaisesta totuudesta ei ole mahdollista irtautua, ellei sitten ole valmis tekemään aitoja kaiken suhteellisuutta korostavia väitteitä, kuten että emme voi muka aivan ja todella väittää, että laavavirrassa uiminen aivan selkeästi on ihmiselle epäterveellistä.
Tieteen kanssa kilpaileva metodi voi toki koettaa tehdä saman: jos jokin metodi on käyttökelpoisempi hankittaessa yleistä tietoa maailmasta, niin on selvää, että se kyllä kykenee todistamaan itsensä myös käytännössä, eikä vain teoriassa.
Sitä odotellessa kaiken suhteellisuutta todella korostava relativisti voi aloittaa taipaleensa todistamalla epäilevänsä laavavirtojen epäterveellisyyden aitoa suhteellisuutta - nimittäin kokeilemalla uida sellaisessa. Ehkä todisteeksi relativistin urheudesta sittemmin löytyvä savuava pronssisandaali kertoo hänen- ei kuolleen- vaan nousseen kaaoksen jumalten joukkoon tempauksellaan.
* 'Kuningas rotta' on keskiajallakin
esiintynyt rottapopulaatiota koskeva erikoinen ilmiö,
jossa tietyn
rottajoukon kaikkien jäsenten hännät ovat jostain
syystä kasvaneet yhteen.
Toivottavasti siitä on jotakin viihdettä.
...
Monilla tieteen vastustajilla, sekä usein myöskin sen puolustajilla on melkoisen naiiveina ja riittämättöminä pidettävät käsitykset keskinäisen kärvistelynsä luonteesta. Olennaista tällaisille käsityksille on "hiljainen" olettamus siitä, että pelkät faktat tuottavat teorian, mikäli vain käyetään oikeaa metodia, ja että tutkijan luovan ajattelun osuus on melko pieni.
Tällainen käsitys tieteestä yksinkertaisena faktojen keruun, kokeen ja varmojen tulosten ketjuna on pahasti vanhentunut: tämän päivän todelliset tiedemiehet kun ovat jo kauan aikaa sitten hylänneet moisen primitiivisen käsityksen siitä, mikä on tieteellinen metodi.
Loogisen positivismin sisällölliset teesit ovat olleet kuolleina ja kuopattuna
pian vuosisadan, siis ennen nykyajan tieteen "kardinaalien" syntymää - kuoppaajina toimivat kaikenlisäksi perustajajäsenet itse.
Hyvin usein kuulee silti yhä varsin virheellisesti relatonekromantikkojen messuavan esiin tätä primitiivisen tieteen zombieta, jonka avulla koetetaan sitten perustella jo etukäteen ehdottomaksi päätettyjä oletuksia tieteen hyvyydestä tai huonoudesta, ymmärtämättä että ne on jo puitu puhki menneen vuosisadan filosofiassa ja joiden ylitse todellisten tekijöiden piireissä on aikapäiviä sitten jo päästy - aivan kuten keskiaikaistenkin armeijoiden perässä tallanneet jos jonkinmoiset hännystelijät ja ihmetroppien kauppamaakarit olisivat jääneet huutokauppaamaan kuvitelluista tulevista taisteluista saatavaa sotasaalista keskenään, kun rauha on jo julistettu ja armeijat jättäneet kentät.
Nykyajan luovat tiedemiehet uskovat ennen kaikkea ihmisjärjen ja- mielikuvituksen voimaan päästä ilmiöiden sisälle koskettamaan ilmöiden olemusta, mutta on tärkeää myös ymmärtää, etteivät he tietenkään odota täyttä varmuutta: he tietävät, että jokaisen hypoteesin jälkeen tulee uusi, joka täydentää edellistä.
Tieteellisiä teorioita ei tarvitse nähdä vain absoluuttisina oletuksina todellisuudesta, vaan niitä voidaan pitää myös tieteellisen työskentelyn apuvälineinä.
Poíncare esimerkiksi antoi moisille "indifferenteille hypoteeseille" aseman heuristisina apuvälineinä, joita ei tule kuitenkaan ottaa todesta:
"tietokyvyn ylittävät objektit eivät ole ainoastaan tietomme ulkopuolella, vaan niitä koskevat kysymykset ovat merkityksettömiä tai mielettömiä: nämä kysymykset ovat paitsi ratkeamattomia, myös illusorisia, vailla sisältöä". "Tieteen kardinaalit" kyllä varsin hyvin tietävät, että heidän ajatteluunsa vaikuttavat heidän aiemmin hankkimansa tietonsa ja että vaatimus objektiivisuudelle on tietysti optimaalinen, eikä absoluuttinen, ja edellyttää ilmiön äärimmäisen tarkkaa ja yksityiskohtaista tutkimista. On kuitenkin selvää, että tarkka ja paneutuva tieteellinen tutkimus on valistumatonta arvausta jalostuneempi: tieteen tulokset eivät ole onnen ja sattuman kauppaa, vaan metodin, ja siten tieteen ansiot tulisi lukea metodin ansioksi samaan tapaan, kuin työkalulle voidaan lukea ansioksi sen tehokkuus ihmisen käsissä.
Tieteeseen luottaminen on luottamista metodin voimaan selittää ilmiöitä omalla tasollaan; oletusta siitä, että tiede kuvaisi jotakin 'maailmaa sellaisenaan', ei kuulu laisinkaan sen kenttään. Jos tiedemiesten tärkeimpänä ajatuksena olisi olla varmasti oikeassa, he eivät koskaan olisi päässeet minnekkään: tärkeää on pystyä askel kerrallaan vähentämään harhakäsitysten määrää, ei olla ensimmäinen perillä.
Metafysiikan niin kutsuttua "ongelmakenttää" puolestaan ruokkivat nämä virheelliset ja epätieteelliset käsitykset - myös erityisesti naiivien tieteen arvostajien toimesta, sillä kuten Publilius Syruskin sanoin "rikkomalla lakia viet parhaan suojasi"; ontologisen argumentin teko ainoastaan antaa luvan vastapuolelle esittää omansa. Todellisuudessa kehittyneen työnjaon ja yhteistyön järjestämiseksi riittää samanmielisyys metodista.
Ja mitä tulee yksimielisyyteen, on vain yhteistyön tehokkain ja kaikille tyydyttävin järjestäminen riittävä peruste koettaa saada sellaista aikaan. Metafysiikka taas ei juuri määritelmänsä mukaan voi vaikuttaa mihinkään käytännön seikkoihin, joten siitä ei tarvitse - siinäkään tapauksessa, että voitaisiin - tiedon merkityksessä päästä yksimielisyyteen. Tämän kautta onkin selvää, että vaikka ei tule sanoa, että tiede varmasti kuvaa maailmaa virheettömästi, on tieteen tarjoama näkökulma maailmaan kuitenkin tätä nykyä lähin ja paras niistä kohteista, mihin kielenkäytöllä luonteensa puolesta tulisi tiedon yhteydessä viitata.
Tällöinkään tarkoitukset eivät jälkijättöisesti ilmene merkityksessä absoluuttinen, minkä tähdentäminen olisi ollut paikoillaan ehkä vielä sata vuotta sitten. Tästä huolimatta nojatuolirelativistit käyttävät suurimman osan varastamastaan hapesta ja energiasta vastaavaan 'argumentum ad nauseamin' parissa väkertämiseen sen sijaan, että toisivat tiedon kenttään mitään oleellisesti uutta. Ainut tarve relativisteille kokea itsensä hyödylliseksi ovatkin varmasti tällaiset itse itsensä kokoavat olkinuket, joita esimerkiksi ateistien ja materialistien joukosta löytyy runsain määrin. Tiede on kuitenkin tunnustanut jo pitkään fallibilismia; vaade varmoille tiedon fundamenteille ja dogmaattisen sokea edistysusko, sekä siten yhtäkaikki näiden kritiikki ovat sille pelkkää kuollutta painolastia joka raahautuu kehityksen rattaiden perässä kuin keskenään eripurainen 'Kuningas Rotta'*.
Se mitä todella voimme tällä hetkellä inhimillisessä mielessä ajatella tietävämme, on että todellisuutta voidaan tutkia olipa se sitten monadeja tai materiaa, realistinen tai fenomenaalinen ja tämän toiminnan tuloksia voidaan käyttää monenlaiseen hyödylliseen asiaan. Tehokkain, uskottavin ja luotettavin tällaisen toiminnan metodi on tällä hetkellä kiistämättömästi tieteellinen toiminta. Kuitenkin silmällä pitäen mahdollisuutta kehitellä vaihtoehtoisia teorioita: metodin paremmuuden ei tarvitse osoittaa itseään toimiviksi oppineen päässä, vaan elämänkäytännössä, kuten tiedekin teki: sitä ei ensin kehitelty jonkun hämäräperäisen teoreetikon toimesta kynttilänvalossa ja sitten tungettu väen vängällä kaikkien kurkusta alas.
Se, että se on meille kuitenkin paras keino tutkia ainakin sitä maailmaa, jonka tervejärkiset ihmiset valvetilassa jakavat keskenään on todettu juuri tieteellisen toiminnan, ei sen absoluuttisen rationaalisen syynin kestävien perusteiden nojalla.
Ironisesti juuri tiede on siten lähestynyt elämää, kun taas absoluuttisen järjen fundamenttien mahdottoman vaateen esittäjät ovat etäännyttäneet itsensä maailmasta, siinä toimimisesta ja kaikista jotka siihen kuuluvat, hyljäten
epäkelpona epätäydellisen. Ihmisille moinen kriteeri on kuitenkin yhtä hyödytön, kuin ehdoton vaade täydelliselle vasaralle tuulensuojan rakentamiseen. Tuskinpa sellainen olisi kenellekään pahitteeksi, mutta kerran sellaista ei ole edes mahdollista saada, niin täytyy kaiketi olla hullu tai typerys kieltäytyäkseen parhaasta vain, koska se ei ole täydellinen. Jos tieteen metodin tiedon kriteeri on liian epähieno sopimaan relativistin päiväuneen, niin tämä voi toki ryhtyä myös boikotoimaan sen saavutuksia ja kehitellä omaa kehittyneen yhteistoiminnan mahdollistavaa täydellisen epävarmuuden metodiaan vaikkapa metsäpirtissä.
Tällaisesta totuudesta ei ole mahdollista irtautua, ellei sitten ole valmis tekemään aitoja kaiken suhteellisuutta korostavia väitteitä, kuten että emme voi muka aivan ja todella väittää, että laavavirrassa uiminen aivan selkeästi on ihmiselle epäterveellistä.
Tieteen kanssa kilpaileva metodi voi toki koettaa tehdä saman: jos jokin metodi on käyttökelpoisempi hankittaessa yleistä tietoa maailmasta, niin on selvää, että se kyllä kykenee todistamaan itsensä myös käytännössä, eikä vain teoriassa.
Sitä odotellessa kaiken suhteellisuutta todella korostava relativisti voi aloittaa taipaleensa todistamalla epäilevänsä laavavirtojen epäterveellisyyden aitoa suhteellisuutta - nimittäin kokeilemalla uida sellaisessa. Ehkä todisteeksi relativistin urheudesta sittemmin löytyvä savuava pronssisandaali kertoo hänen- ei kuolleen- vaan nousseen kaaoksen jumalten joukkoon tempauksellaan.
* 'Kuningas rotta' on keskiajallakin
esiintynyt rottapopulaatiota koskeva erikoinen ilmiö,
jossa tietyn
rottajoukon kaikkien jäsenten hännät ovat jostain
syystä kasvaneet yhteen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tekstin kohteena oli tietysti relativismin vahva muotoilu (mikä ei tule ilmi alkuperäistekstistä, joten tähdennys lienee paikallaan).
koskaan lukemani pakina.
Sinulla on loistava tulevaisuus virkamieskunnassamme:)