Raamatun mukaan kaksi käskyä on ylitse muiden käskyjen, ja niiden pitäminen ylittää kaiken muun.
Rakasta Jumalaasi ja rakasta lähimmäistäsi.
Ne ovat tärkeimmät ja vaikeimmat käskyt.
Niihin verrattuna on suhteelisen helppoa pitää muut käskyt. Muista käskyistä on myös helppo puhua ja kirjoittaa. Ne käskyt eivät vaadi sitä, mitä kaksi suurinta käskyä vaativat.
Jumalan ja toisen ihmisen rakastaminen.
Rakastaminen vaatii omasta itsekkyydestä luopumista.
Ehkä juuri siksi nämä kaksi käskyä ovat vaikeimmat ja suurimmat. Muut käskyt eivät vaadi ihmiseltä kovinkaan paljon itsekkyydestä luopumista. Niiden käskyjen pitäminen ei poista ihmisen itsekeskeisyyttä.
Mutta rakastaminen vaatii itsekeskeisyydestä irti päästämisen. Se on vaikeaa, ja siksi nämä kaksi käskyä ovat vaikeita.
Miksi Jumala vaatii omaa itseään rakastettavan?
Onko Jumala niin egoisti ja itserakas?
Luulen, että yksi syy siihen, miksi meillä on käsky rakastaa Jumalaa, voisi liittyä
käsitteeseen "rakastaminen". Siihen, että rakastaminen itsessään edellyttää ihmiseltä omasta itsekkyydestä luopumista.
Käsky rakastaa Jumalaa on itseasiassa terävä psykologinen neuvo, sillä itsekkyydestään
irti päästäminen tekee ihmiselle hyvän sisäisen mielen. Rakastaminen ja rakastettuna oleminen tekevät ihmistä sisäisesti ehjäksi.
(Psykologit ja psykiatritkin puhuvat rakastamisen suuresta merkityksestä: rakastaminen
vapauttaa ihmistä pois omasta sisäisestä maailmasta, omista ahdistuksista ja ongelmista)
Rakastaminen (Jumalan ja/tai ihmisten) alkaa muuttaa ihmistä epäitsekkääksi. (Muiden käskyjen pitäminen ei sitä tee, vaan jopa päinvastoinkin joskus - omavanhurskaus on suurta itsekeskeisyyttä) Ehkä siksikin Jumala on antanut meille käskyn rakastaa itseänsä ja toisia.
Raamattu kertoo näiden kahden käskyn pitämisen täyttävän lain kokonaan.
Ehkä se johtuu siitäkin, että rakastava ihminen rakastaessaan luopuu itsekkyydestään.
Sanotaan, että Jeesus ei ollut itsekeskeinen.
Siksi rakastava ihminen on lähempänä Jumalaa.
Näiden kahden käskyn pitäminen
vie ihmistä lähemmäksi Jeesusta kuin mikään muu.
Itseasiassa ei nämä kaksi käskyä niin mielettömän vaikeita ole sitten enää, kun niille on pikkusormensa antanut. Ne käskyt vain vaativat aluksi asennemuutosta.
Asennemuutos: pyytää Jumalalta, että Hän aukaisisi silmäni näkemään, missä jotakin
ihmistä halveksutaan, aliarvioidaan, tuomitaan tai pilkataan.
Kysyä Jumalalta, voisiko Hän käyttää minua lohduttajana ja auttajana.
Pyytää Jumalalta, että Hän aukaisisi mieleni ymmärtämään, missä joku tarvitsee
apua, neuvoa, lohdutusta.
Kysyä Jumalalta, voisinko minä olla sen arvoinen, että Hän haluaisi jotakin toista ihmistä
tänään rakastaa minun kauttani.
Voiko Jumala lohduttaa tai rakastaa ketään minun kauttani?
Ihminen voi osoittaa Jumalalle rakkauttaan rakastamalla toisia ihmisiä.
Jumalan palveleminen on toisten ihmisten palvelemista.
Mutta jokainen tarvitsee välillä olla
palveltavana, hellittävänä, olla vain rakkauden vastaanottajana. Sitäkin täytyy opetella: oppia vastaanottamaan toisten huolenpidon, avun ja rakkauden.
Ei meistä kukaan itsekkyydestään irti pääse. Mutta ei kai se saisi olla este näille
kahdelle käskylle antautumiselle?
Ei nämä kaksi käskyä kuitenkaan niin vaikeita ole.
Ei tarvitse pelätä.
Niille kahdelle käskylle antautuminen ainoastaan muuttaa ihmisen koko elämän.
Mutta sitäkään ei tarvitse pelätä. -Vaikka sehän siinä juuri pelottavinta onkin - ainakin minulle.
Ihmisen elämä kertoo Jumalasta enemmän kuin ihmisen sanat.
Ihmisen asenne kertoo Jumalasta enemmän kuin ihmisen sanat.
Ei kai se voi niin hirvittävän vaikeaa olla? Vai onko se sittenkin?
Rakasta Jumalaasi ja rakasta lähimmäistäsi.
Ne ovat tärkeimmät ja vaikeimmat käskyt.
Niihin verrattuna on suhteelisen helppoa pitää muut käskyt. Muista käskyistä on myös helppo puhua ja kirjoittaa. Ne käskyt eivät vaadi sitä, mitä kaksi suurinta käskyä vaativat.
Jumalan ja toisen ihmisen rakastaminen.
Rakastaminen vaatii omasta itsekkyydestä luopumista.
Ehkä juuri siksi nämä kaksi käskyä ovat vaikeimmat ja suurimmat. Muut käskyt eivät vaadi ihmiseltä kovinkaan paljon itsekkyydestä luopumista. Niiden käskyjen pitäminen ei poista ihmisen itsekeskeisyyttä.
Mutta rakastaminen vaatii itsekeskeisyydestä irti päästämisen. Se on vaikeaa, ja siksi nämä kaksi käskyä ovat vaikeita.
Miksi Jumala vaatii omaa itseään rakastettavan?
Onko Jumala niin egoisti ja itserakas?
Luulen, että yksi syy siihen, miksi meillä on käsky rakastaa Jumalaa, voisi liittyä
käsitteeseen "rakastaminen". Siihen, että rakastaminen itsessään edellyttää ihmiseltä omasta itsekkyydestä luopumista.
Käsky rakastaa Jumalaa on itseasiassa terävä psykologinen neuvo, sillä itsekkyydestään
irti päästäminen tekee ihmiselle hyvän sisäisen mielen. Rakastaminen ja rakastettuna oleminen tekevät ihmistä sisäisesti ehjäksi.
(Psykologit ja psykiatritkin puhuvat rakastamisen suuresta merkityksestä: rakastaminen
vapauttaa ihmistä pois omasta sisäisestä maailmasta, omista ahdistuksista ja ongelmista)
Rakastaminen (Jumalan ja/tai ihmisten) alkaa muuttaa ihmistä epäitsekkääksi. (Muiden käskyjen pitäminen ei sitä tee, vaan jopa päinvastoinkin joskus - omavanhurskaus on suurta itsekeskeisyyttä) Ehkä siksikin Jumala on antanut meille käskyn rakastaa itseänsä ja toisia.
Raamattu kertoo näiden kahden käskyn pitämisen täyttävän lain kokonaan.
Ehkä se johtuu siitäkin, että rakastava ihminen rakastaessaan luopuu itsekkyydestään.
Sanotaan, että Jeesus ei ollut itsekeskeinen.
Siksi rakastava ihminen on lähempänä Jumalaa.
Näiden kahden käskyn pitäminen
vie ihmistä lähemmäksi Jeesusta kuin mikään muu.
Itseasiassa ei nämä kaksi käskyä niin mielettömän vaikeita ole sitten enää, kun niille on pikkusormensa antanut. Ne käskyt vain vaativat aluksi asennemuutosta.
Asennemuutos: pyytää Jumalalta, että Hän aukaisisi silmäni näkemään, missä jotakin
ihmistä halveksutaan, aliarvioidaan, tuomitaan tai pilkataan.
Kysyä Jumalalta, voisiko Hän käyttää minua lohduttajana ja auttajana.
Pyytää Jumalalta, että Hän aukaisisi mieleni ymmärtämään, missä joku tarvitsee
apua, neuvoa, lohdutusta.
Kysyä Jumalalta, voisinko minä olla sen arvoinen, että Hän haluaisi jotakin toista ihmistä
tänään rakastaa minun kauttani.
Voiko Jumala lohduttaa tai rakastaa ketään minun kauttani?
Ihminen voi osoittaa Jumalalle rakkauttaan rakastamalla toisia ihmisiä.
Jumalan palveleminen on toisten ihmisten palvelemista.
Mutta jokainen tarvitsee välillä olla
palveltavana, hellittävänä, olla vain rakkauden vastaanottajana. Sitäkin täytyy opetella: oppia vastaanottamaan toisten huolenpidon, avun ja rakkauden.
Ei meistä kukaan itsekkyydestään irti pääse. Mutta ei kai se saisi olla este näille
kahdelle käskylle antautumiselle?
Ei nämä kaksi käskyä kuitenkaan niin vaikeita ole.
Ei tarvitse pelätä.
Niille kahdelle käskylle antautuminen ainoastaan muuttaa ihmisen koko elämän.
Mutta sitäkään ei tarvitse pelätä. -Vaikka sehän siinä juuri pelottavinta onkin - ainakin minulle.
Ihmisen elämä kertoo Jumalasta enemmän kuin ihmisen sanat.
Ihmisen asenne kertoo Jumalasta enemmän kuin ihmisen sanat.
Ei kai se voi niin hirvittävän vaikeaa olla? Vai onko se sittenkin?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mielipiteesi olivat raikkaita. Vaikeatako?
Eihän tuo mitenkään vaikeata ole, sehän vaatii vain hivenen nöyrtymistä eli asennemuutoksen. (hymy) Vai onko?
Ei saa ylpeyksissään kiivetä liian korkealle koska ote voi livetä ja sitten tullaan mukkelis makkelis alas.
jos putoaa ja tajuaa sen mistä putoaminen johtui. Niin sekin on silkkaa armoa. Vuoren juurella on kuitenkin helpompi muuttaa suuntaa (nöyrtyä, muuttaa asennetta) kuin korkealla. Ainakin minun kokemukseni mukaan. Ja tälläisen putoamisen seurauksena vapautuu paljon voimavaroja hyvään.
Kun on pudonnut kunnolla niin ei tarvitse enää kuluttaa voima varoja turhaan kiipeilyyn. Vaan suostuu "pudonneiden" porukkaan Jumalan muovattavaksi.
Totta, jokaiselle uskovaiselle tai kristitylle tekisi hyvää pudota joskus sieltä vuorelta, sillä vasta sitten huomaa miten tavallinen sitä on.
Vasta kun suostuu olemaan ihminen ihmisten joukossa oppii rakastamaan lähimmäistään ja elämää juuri sillä tavalla kuin Jumala luonut ihmisen olemaan.
Ja tajuaa sanat; "millä mittaat sillä sinulle mitataan"
"Ei meistä kukaan itsekkyydestään irti pääse. Mutta ei kai se saisi olla este näille kahdelle käskylle antautumiselle"?
Onko tuo lainaus jostakin vai miksi se on lainausmerkeissä?
Tähän sopii lainaus itseltäni, jonka juuri muualle kirjoitin:
Itsekkyys on välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi. Se ei ole syntiä, jos koemme itsemme samaksi kokonaisuuden kanssa. ”All is one”. Silloin se palvelee kokonaisuutta, koko luomakuntaa.
Syntiä on itsekkyys, joka palvelee yksilöä kokonaisuuden kustannuksella. Ihmisen käsitys omasta yksilöllisyydestään, omasta itsestään erillisenä osana kokonaisuudesta, on nykypäivänä hyvin voimakas ja houkuttelee aina syntiin. Silloin kaiken muun menestyminen koetaan uhaksi omalle menestykselle. Silloin muiden etu on aina itseltä pois ja päinvastoin.
Vastaukseni kysymykseesi on, että itsekkyys on sekä este että edellytys. Ihmisen kokema tunne omasta erillisyydestään on este näiden käskyjen toteutumiselle.
Eikä tämä ole täysin minun yksin keksimäni teoria, ettei tarvitse kenekään kadehtia. Yhdessä käymässäni keskustelupiirissä oli tämän suuntaista juttua, ja minuun se ainakin vaikutti järkeenkäypältä ja valaisevasti.
Se on katkelma tuosta Audreyn tekstistä, joka tuossa yllä on.
En tohitisi kutsua itsekkyyttä synniksi. Tietenkin synnin tekeminen on suhteessa Jumalaan itsekkyyttä. Mutta itsekkyys itsessään ei varsinaisesti syntiä ole.
Persoonallisuuden kehityksen ja kasvun kannalta on keskeistä, että ihminen alkaa eriytyä ympäristöstään omaksi itsenäiseksi itsekseen, jolla on oma persoonallisuus. Eriytyminen alkaa eriytymisestä äidistä. Tässä ensimmäisessä
separaatiovaiheessa (vieroitus äidin rinnasta) ihminen ensi kertaa alkaa yksilöityä. Yksilöityminen, omaksi erilliseksi ihanaksi persoonaksi kasvaminen edellyttää muista eriytymistä.
Tällaisia separaatiovaiheita ihminen vieroituksesta alkaen joutuu kokemaan
toistuvasti. Murrosikä on oma pitkällinen eriytymisen ja omaksi itseksi kasvamisen vaihe.
Itsenäinen aikuinen (ihminen, jolla varhaisemmat lapsuuden ja murrosiän separaatiovaiheet
ovat onnellisesti menneet lävitse) elää emotionaalisesti ja henkisesti, älyllisesti erillisenä yksilönä.
Jokainen meistä on oma persoonallinen yksilönsä.
Jokaisella meistä on omat persoonalliset tapamme nähdä ja havvainnoida toisiamme, itseämme
ja elämää ylipäänsä.
Meidän erillisyys ja erilaisuus tekee meistä rikkaita.
Jokainen meistä on Jumalan kuva - omalla tavallamme.
On tärkeää, että ihminen säilyttää oman sisäisen erillisyyden tunteensa silloinkin, kun kuuluu
johonkin yhteisöön. "Terveessä" yhteisössä (perhe, suku, seurakunta jne.) kannustetaan ja
iloitaan kunkin ihmisen erillisestä yksilöllisestä persoonasta ja sen ilmentymistä.
Kirjoitat, että "syntiä on itsekkyys, joka palvelee yksilöä kokonaisuuden kustannuksella".
Todella mielenkiintoista pohdintaa.
Samaa asiaa ovat valtiofilosofit aina pohtineet. Ja jokaisessa valtiossa on otettu tähän
asiaan selkeä kanta - myös demokraattisissa valtioissa, kuten Suomessa.
Filosofiassa ja valtio-opissa ei puhuta synnistä, vaan asetetaan kysymys: onko valtio yksilöä varten vai yksilö valtiota varten?
Onko yksilö yhteisöä varten, vai yhteisö yksilöä varten?
Mitähän Raamattu mahtaisi vastata kysymykseen: onko yksilö yhteisöä varten vai yhteisö
yksilöä varten?
Se on kyllä hirvittävän totta, että nykyään egoismi on muotia. Yhtäaikaisesti mediassa on alettu esittää, että Suomessa on valtavasti yksinäisiä ihmisiä, tai ihmisiä, jotka tuntevat yksinäisyyttä.
Ehkä näillekin palstoille kirjoittavista monet tuntevat itsensä yksinäisiksi? Kirjoittaessamme
täällä, etsimme toisiimme kontaktia. Etsimme toisiin ihmisiin kosketusta.
Miten sitä itse avautuisi näkemään, onko omassa elämässä lähettyvillä ihmisiä, jotka tuntevat yksinäisyyttä? Ja, toisaalta, mitä hyötyä on huomata yksinäisiä, jos minulla ei ole rakkautta rakastaa heitä?
Palaan alkuun: voiko Jumala palvella, auttaa, lohduttaa tai rakastaa ketään minun kauttani?
Siinä se joka aamuinen kysymys. Ja iloinen odotus, mitä päivä tuo tullessaan.
Ihmisen asenne kertoo Jumalasta enemmän kuin ihmisen sanat.
Eipä meidän puheemme paljonkaan Jumalaa kirkasta.
Kunpa meidän elämämme kirkastaisi Jumalaa!
Omaan ajattelu- ja valintakykyynsä luottaminen on tärkeää. Sitä harjoitellaan kasvuvuosina. On uhmaikää ja kapinaa pelkästään sen itsensä takia. En tiedä olisko tämä yhteydessä tähän syntiseen itsekkääseen ajatteluun, että yksilön etu olisi eri kuin yhteisön etu. (Jos heikosta itsetunnosta syytetään niin kyllä vaan). Minusta sen pitäisi olla niin että yksilön ja yhteisön etu on sama asia. Yksilö on kiinteästi pala yhteisöä. "Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta". Siihen kyllä varmaan löytyy heti ristiriitaisia esimerkkejä, missä jonkun pitäisi (muka) uhrautua. Nykypäivänä esim. yksityisomistus voimakkaasti tukee ihmisten käsitystä omasta edustaan yhteisön edusta poikkeavana. Mitä rikkaampi minä olen, sitä köyhempiä ovat jäljelle jäävät. Vaikka yksityisomistus itsessään järjestelmänä ei tee yhteisöä toimimattomaksi vaan ylläpitää elämää, niin se saa (heikon itsetunnon omaavat) ihmiset yksilöitymään ja kilpailemaan muuta maailmaa vastaan niin paljon, että toisen tuhoutuminen on merkki omasta menestyksestä. Se on juuri asennoitumiskysymys ja sillä on myös konkreettisia tuntomerkkejä. Taistelemme jatkuvasti oman asemamme kanssa, sillä vahvan, kaiken kestävän ja hyväksyvän itsetunnon saaminen on ihmiselle hyvin, hyvin vaikeaa. Mahdotonta sanoisin.