Elokuvatuotantoyhtiöt eivät olleet uskaltaa tarttua Tunnit (The Hours) elokuvaan. Tunnit toteuttaa tarinaansa tavalla, jota nykyelokuva vieroksuu. Se on rytmitetty rohkeasti ja sen henkilöhahmot on kuvattu intiimisti ilman nykyleffan vaatimia jyrkkiä draamankäänteitä ja tarjottimelle asetettuja ongelmia. Tunnit liikkuu samanaikaisesti kolmessa eri ajassa ja kolmen eri naisen näkökulmassa. Ja pääosassa on oikeastaan kirja (Woolfin teos Mrs. Dalloway).
Koska Tunnit ei istu millään nykyisen elokuvakatsojapolven opittuihin raameihin, törmää usein tyrmääviin kommentteihin tästä elokuvasta (’Tylsintä, mitä olen koskaan nähnyt’, ’Nukahdin ensimmäisen vartin aikana’). Toisaalta elokuva on löytänyt samalla myös ihastuvan kannattajakunnan. Tyypillisesti erikoislaatuisen teoksen tavoin Tunnit jakaa siis katsojansa melkoisen jyrkästi kahteen leiriin. Useille on jäänyt samalla huomaamatta, kuinka erikoislaatuisesta ja poikkeavasta teoksesta Tunnit-leffassa on kyse.
Michael Cunninghamin alkuperäiskirja Tunnit voitti Pen/Faulkner-palkinnon. Elokuva on kahminut pystejä ja kiitosta ympäri maailmaa. Esiintyjät eivät olleet ehdolla vain Oscar-gaalassa, vaan mm. kolme naista (Kidman, Streep ja Moore) nappasivat yhdessä parhaan naisnäyttelijän tittelin Berliinin elokuvajuhlilla. Miksi tuotantoyhtiön ja levittäjän oli tällaisen elokuvan edessä vaikea uskoa, että elokuva tulisi menestymään? Miksi he pitivät Tunnit-elokuvaa liian vaikeana myytäväksi Kidmanista, Harrisista, Streepista ja Mooresta huolimatta? Ehkäpä siksi, ettei käsikirjoitus istunut mihinkään tuttuun ja turvalliseen raamiin. Se oli jotain käsittämätöntä päättäville moguleille.
DVD:n kommenttiraidalla kirjailija Cunningham kertoo, että hän ymmärsi varsin konkreettisesti elokuvan nähtyään, ettei hänen kirjaan kirjoittamia henkilöiden päänsisäisiä liikkeitä voi elokuvassa millään tavalla näyttää. Ei tietenkään voi, mutta kirjailijalle se kirkastui vasta, kun hän näki materiaalia kankaalla. Mutta samalla hän innostuneena selittää DVD:llä että se tapa, jolla Clarissa Vaughn (Streep) kuorii kananmunan kuvassa kertoo meille kaiken, mitä meidän tarvitsee hahmosta sillä hetkellä ymmärtää. Tässä hienovaraisessa, pikkutarkassa ja äärimmäisen herkässä kuvauksessa ohjaaja Stephen Daldryn ja hienojen näyttelijöiden ainutkertainen saavutus juuri näkyy.
Tunnit edustaa sellaista elokuvallista voimaa kuvallisessa kerronnassa, jonka toivoisi herättävän myös muut elokuvantekijät huomaamaan, mitä mittaavia resursseja nykyelokuva ei laisinkaan käytä. Itseasiassa, mikäli juorupalstojen väitteitä uskoo, niin tilanne on yhä päinvastoin: Tunnit edustaa palkintojensa ja huomionsa (ns. selkään taputtelun ”Olittepas te rohkeita ja hienoa, kun uskalsitte”) jälkeenkin sitä elokuvaa, jota nykytekijät ja rahoittajat pyrkivät valitettavasti karttamaan. Se on todellinen harmi koko taiteenmuodon kehitykselle. Ja erityisesti meille katsojille.
Koska Tunnit ei istu millään nykyisen elokuvakatsojapolven opittuihin raameihin, törmää usein tyrmääviin kommentteihin tästä elokuvasta (’Tylsintä, mitä olen koskaan nähnyt’, ’Nukahdin ensimmäisen vartin aikana’). Toisaalta elokuva on löytänyt samalla myös ihastuvan kannattajakunnan. Tyypillisesti erikoislaatuisen teoksen tavoin Tunnit jakaa siis katsojansa melkoisen jyrkästi kahteen leiriin. Useille on jäänyt samalla huomaamatta, kuinka erikoislaatuisesta ja poikkeavasta teoksesta Tunnit-leffassa on kyse.
Michael Cunninghamin alkuperäiskirja Tunnit voitti Pen/Faulkner-palkinnon. Elokuva on kahminut pystejä ja kiitosta ympäri maailmaa. Esiintyjät eivät olleet ehdolla vain Oscar-gaalassa, vaan mm. kolme naista (Kidman, Streep ja Moore) nappasivat yhdessä parhaan naisnäyttelijän tittelin Berliinin elokuvajuhlilla. Miksi tuotantoyhtiön ja levittäjän oli tällaisen elokuvan edessä vaikea uskoa, että elokuva tulisi menestymään? Miksi he pitivät Tunnit-elokuvaa liian vaikeana myytäväksi Kidmanista, Harrisista, Streepista ja Mooresta huolimatta? Ehkäpä siksi, ettei käsikirjoitus istunut mihinkään tuttuun ja turvalliseen raamiin. Se oli jotain käsittämätöntä päättäville moguleille.
DVD:n kommenttiraidalla kirjailija Cunningham kertoo, että hän ymmärsi varsin konkreettisesti elokuvan nähtyään, ettei hänen kirjaan kirjoittamia henkilöiden päänsisäisiä liikkeitä voi elokuvassa millään tavalla näyttää. Ei tietenkään voi, mutta kirjailijalle se kirkastui vasta, kun hän näki materiaalia kankaalla. Mutta samalla hän innostuneena selittää DVD:llä että se tapa, jolla Clarissa Vaughn (Streep) kuorii kananmunan kuvassa kertoo meille kaiken, mitä meidän tarvitsee hahmosta sillä hetkellä ymmärtää. Tässä hienovaraisessa, pikkutarkassa ja äärimmäisen herkässä kuvauksessa ohjaaja Stephen Daldryn ja hienojen näyttelijöiden ainutkertainen saavutus juuri näkyy.
Tunnit edustaa sellaista elokuvallista voimaa kuvallisessa kerronnassa, jonka toivoisi herättävän myös muut elokuvantekijät huomaamaan, mitä mittaavia resursseja nykyelokuva ei laisinkaan käytä. Itseasiassa, mikäli juorupalstojen väitteitä uskoo, niin tilanne on yhä päinvastoin: Tunnit edustaa palkintojensa ja huomionsa (ns. selkään taputtelun ”Olittepas te rohkeita ja hienoa, kun uskalsitte”) jälkeenkin sitä elokuvaa, jota nykytekijät ja rahoittajat pyrkivät valitettavasti karttamaan. Se on todellinen harmi koko taiteenmuodon kehitykselle. Ja erityisesti meille katsojille.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elokuva Ihmisen tahra perustuu Philip Rothin romaaniin. Pääosissa Anthony Hopkins ja Nicole Kidman. Ohjaajana Robert Benton, joka tunnetaan elokuvasta Kramer vs. Kramer. Siinä luulisi olevan tarpeeksi edellytyksiä hyvään elokuvaan. Ihmisen tahra kuuluu Rothin kirjalliseen trilogiaan, jonka aiemmat osat ovat Amerikkalainen pastoraali ja kommunistivainojen aikaa valottava Mieheni oli kommunisti. Kirja on jälleen kerran elokuvaa parempi.
Luultavasti ilman Nicole Kidmania Ihmisen tahra olisi jäänyt tekemättä. Mutta hänen kanssaankaan sitä ei kyllä olisi pitänyt tehdä. Elokuva on totaalisen väärin roolitettu. Nyt laiha, elegantti, herkkä näyttelijätär esittää työläistä, vimmaista, kouluttamatonta, seksuaalista ja tatuoitua naikkosta ajautuneena traktorikylämaailmaan ilman turhia illuusioita tai toivoa. Paha mies on hakannut hänet usein. Hän menetti lapsensa onnettomuudessa. Ja nyt hän on duunari.
Nicole Kidman on duunari?
Tahtoiko Kidman todella tehdä tämän filmin? Onneksi on joitain viitteitä ettei halunnut. Vaikka hän piilotti kauneutensa nenän ylijäämiin Tunneissa (ja voitti Oscarin), niin Ihmisen tahrassa hän ei ole uskaltanut päästää irti fyysisistä lahjoistaan. Hän kuulemma kieltäytyi päästämästä ammattimaskeeraajia muuttamaan häntä kovemmaksi ja kolhitummaksi, kuten hänen hahmonsa oikeasti olisi. Jotenkin hän onnistuu nyt näyttämään kankaalla eteeriseltä glamourajan tähdeltä. Todellisuudessa sinun täytyy kiertää aika monessa traktorikylissä ennen kuin näet niin jumalaisen duunarin.
Kidmanin roolitus on vain toiseksi pahin moka tässä elokuvassa.
Kaiken kruunu on Anthony Hopkins. Hän esittää Coleman Silkiä, joka on kuuma nimi kaupungista, jota pitäisi kai kutsua Ylimielispääksi. Voin kertoa sinulle hänen nimensä (Coleman Silk), ja hänen virkansa (dekaani), mutta muissa asioissa - tarkemmasta alkuperästä, pyrkimyksistä, näkemyksistä, elämänkerrasta ja kohtalosta - minun täytyy vaieta.
Hopkins - jämerä brittikarhu, jonka baritonilla voi kuoria puuta, on vielä epäuskottavampi amerikkalaisena intellektuellina kuin Kidman työväenluokan nyrkkeilysäkkinä. Ihmisen tahra on aivan liian kohtelias adaptaatio Rothin purevasta eräretkestä seksin, rodun ja yhteiskuntaluokkien maailmaan. Kidmanin ja Hopkinsin hurja kiihko on yliampuvaa elokuvan yleiseen viileyteen nähden.
Mutta kaikista haukuista huolimatta Ihmisen tahra onnistuu hetkittäin saavuttamaan suuruuden, jota sen aiheet vaativat. Elokuva on silti yleisesti liian vaisu ja intelektuelli kouriakseen tunteita, mitä toivoin koko ajan sen tekevän.
Kyllä tämä elokuva pohditutti vielä seuraavanakin päivänä, joten kannattaa se varmasti nähdä. Ja tahtoohan jokainen mies jättää oman ihmisen tahransa Kidmanin mekolle?