Alkiolaisuuden uusi aika
Poliittinen pilkkaruno Kalevala-mitassa
Istui vanha Väinämöinen,
istui iltaa tuvassansa
yllä taivon, pilvein päällä,
luona Luojansa lempeän,
vanhurskaitten vainioilla,
viisaitten viitamailla.
Tuli vieras tupasehen
vanha viisas väkiparta,
oikea totuuden puhuja,
parhain aatteen arssinoija.
Tuop’ on Santeri Alkiolainen
mainio maalaisliittolainen.
Tuop’ on istui rahin päähän.
Kysyi vanha Väinämöinen
mikä miestä kuljettavi,
liikuttavi äijön luita,
Väinön tupahan tutuksi,
atimoksi auvoiseksi,
aivan arvovierahaksi.
Sanoi Santeri sanasen,
sanan sanoi, murti suuta,
murti huulta mutristeli,
itkua hiljaa hyreksi,
niiskutteli nenällänsä,
silmistä vesi sipisi.
Aattehensa rappiota surkumielellä sureksi.
Väinö tuota tuumimahan,
väkiparta pohtimahan.
Kysyi vanha Santerilta
Kerro kaikki, kerro tarkoin
kuka aattehen rapautti,
viisaudet vilpiksi käänti?
Saneli Santeri totuudet, kertoi kaikki kauheimmat.
Tuop’ on Paavo vääräsilmä,
vääräsilmä, vääräleuka
väärin oppinsa ymmärsi,
väärin vanhojen viisaudet,
oman oppinsa kyhäsi
totuuksien raunioille,
valehien valtateille.
Kovan pani kovaa vastaan
venäläisten venkuloissa,
tukkiessa koivun tuonnin.
Kotiin hiipi hiljaisena,
häntä koipien välissä,
pahoin päihinsä saaneena.
Paavo parhaansa piteli, tuleen istui toisen housuin.
Jatkoi tytti tylleröinen,
Anneli ainut laatuansa.
Pani puolet paremmaksi
tytti totuuden puhuja,
jok’ on saanut saamattansa
perin pahaiset paperit,
peräti pyytämättänsä.
Pyytämättä, tilaamatta, toki tietämättänsä.
Senpä Mauri tuulitukka,
tuulitukka tupeinensa,
senpä tuumi kääpiöinen,
tunturissa tuuiteltu,
päälleen paiskattu kinokseen.
Pani kiinni leipätehtaan,
sellutehtaan suljetutti,
kansan kaatoi kontallensa,
Lapin väen lääpällensä.
Sep’ on oiva voimannäyttö vähäväkisen kääpiön.
Vielä Matti mielenköyhä,
sortokieli sopertaja,
mammanpoika, maitoparta
pani puolta paremmaksi.
Verot nosti, hinnat nosti,
pisti köyhät kyykyllensä,
kovaonniset kontallensa.
Tuop’ on aatteensa unohti, unohti köyhäin asian.
Siitä vanha Väinämöinen
jopa suuttui suunniltansa,
mustenipa miehen muoto.
Turpajouhet tuhahteli,
leukapielet lukkeusi,
hammas hampaaseen kirahti.
Virkkoi Väinämö sanasen,
lausui näillä lausehilla:
Eip’ on lasta laittaminen
miesten töihin, tosi töihin,
eikä aatteen vartijaksi,
vaalijaksi pyhän asian.
Vanha muuttui murheiseksi, surulliseksi sukeusi.
Sanoi Väinö Santerille,
sukukaimalleen supatti:
Unhoitamme untamoiset,
kaikki keskustan kepulit,
jotk’ on aatteen unhoittaneet,
hukanneet oikean opin,
unohtaneet maalaisliiton,
hylänneet köyhäin asian,
toden tehneet valeheksi,
valehesta vakuutuksen,
aatteen ahdinkoon ajaneet,
tehneet paheesta parasta,
pahoin kohdelleet kyliä,
kolhineet kaupungit asujat.
Heille tulkoon ikirouta, tulkoon häviön hetki.
Vielä valehet maksatetaan,
maksatetaan mainio hinta
pitämättömistä puheista,
luopioitten lupauksista,
valehista vanhuksille,
pienimmäisten pettämästä,
köyhäin kyykkyyn lyömisestä,
viime päivien tullessa,
tullessa tuhon aikojen,
kuolon uneen uinuessa,
portilla viime tuomion,
noilla nahkurin orsilla.
Siinä Santeri Alkiolainen
mietti hetken, mietti toisen,
harkitsi kohta kolmannenkin.
Sanan sanoi, noin nimesi:
Eip’ on jättää Jumalalle
kelvottomain kostamista,
surkeaitten sortamista,
tuomiota turhapäitten,
joutavain syypäiksi julistamista.
Tulkohon maallinen tuomio,
tulkohon ikihäviö
tyhjäpäille tunareille,
mielivaivaisten menoksi.
Vehkeilijät, vääräleuat,
kierosilmät, kankiseljät,
laulavaiset, nauravaiset
supattajat, sopertajat,
tupeetukat, viinaveikot,
varsinki valehen puhujat.
Kaikki koriin pantanehen
eläissänsä, ollessansa
ennen kenenkään kuolemaa.
Ennen armon laupehutta,
armon, joka kurjan päästää,
kurjan äijän, kurjan tytön
kuoleman rauhan majoille,
lopullisen levon tuville.
Pantanehen pajukori,
eipä suuri, eikä pieni,
pantanehen sopukokonen,
kuhun kaikki istuttaneen.
Siin’ on istuu tyhjä tytti,
siinä Paavo pallistelee,
siin’ on istuu mainio Matti,
mainio omasta mielestänsä.
Siin’ on Antti kankiselkä,
siinä sukunsa vierillä,
kainalossa laulunlyömän,
väärtinä vähäisen Mikon.
Vielä siinä Virolainen,
maitolasi koprassansa,
sekä Ahto Karjalainen,
muki hälläkin kädessä,
toki muu kuin maitomuki,
muki tuikean makuinen.
Siihen sopii Ahon Esko,
Pula-ahoksi puhuttu,
sekä juuri Juhantalo,
ison lompsansa keralla.
Siinä tuiskii tupeetukka,
miehyt metrisen pituinen,
siihen vielä Sirkka-Liisa,
silpohiuksi sikopaimen.
Siin’ on täysi pajukori,
kori täynnä tuomaskuonaa.
Sekaan suurus heitettäköön.
Heitettäköön hevon kusta,
hevon kusta, sian sontaa,
sonnin suolet särpimiksi,
täytteeksi tunkion pohjat,
vessan alus aihioksi
uuden ajan aattehelle
tullaksensa totuudeksi,
pestäksensä kaikki pahat.
Ravistettaan kori kovin,
sotkettakoon suljuinensa
sammio suuren surkeuden,
kattila kauheitten kepulein,
pata pahain pettureitten,
löylynlyömäin, laulunlyömäin,
turhapäitten, tyhjäpäitten
ennen kaivoon kaatamista
kaivoon kyillä täytettyhyn,
sopivasti sekoitettuun
rotilla ja sammakoilla.
Kansi päälle kaadettahan,
kansi paksu toista syltä,
toista tonnin painavainen,
parin tonnin paateroinen
sementistä sommiteltu,
tehty teräksen lujaksi.
Tuop’ on saakohon sinetin, vuosisataisen salvoituksen.
Epäili ehtoinen isäntä,
vaka vanha Väinämöinen:
Riittäneekö sata vuotta,
tuskin riittää tuhannenkaan,
muuttamaan kepulit hyviksi,
rehellisiks’ arkkiroistot,
Paavon petojen sukuisen,
Annelin vannojan valehen,
Ahtin aina humalaisen,
Kaukon kaiken kahmivaisen,
Eskon köyhäin kyykyttäjän,
Matin, aattehen mädättäjän,
Antin tyhjäntoimittajan,
Maurin metrin mittahisen,
Mikon minkähän pätöisen.
Tuskin tulevi noista ihmisiä ikinänsä.
Sanoi Santeri sanasen,
pani vielä paremmaksi.
Kun lie mennyt sata vuotta,
vierähtänyt vuosisata,
ajastaika vielä päälle
kepuleitten kaivoaikaa,
aikaa ankean asuman,
otettakoon kori ylös,
ylös koko konnakaarti,
uuden päivän näkemäksi,
uuden aattehen aluksi.
Ensi töiksi annettahan
selkäsauna veijareille
tulisella tuppivyöllä,
rautaisilla raippavöillä,
notkehilla nokkosilla,
pajupiiskalla paremmin,
paraiten oksalla katajan.
Selkiin suolaa sirottahan,
pikiöljy pirskottahan,
keltiäisen kevätkusta,
vielä päälle viinavoide,
sekä haude lipeäinen.
Syntyy mieleen uusi aate, ottavi oikea oppi.
Virkki vanha Väinämöinen,
sanan virkki, noin nimesi
Eipä liene ensi kerta
eipä ensi, eikä viime,
kun on koittu koulimasta
kepulaisten konnakaarti,
rokastettu roistolauma,
saamaksi toden esille,
opettaakseen oikeutta.
Eipä oppi ottanunna,
eikä mieli muuttununna,
oikean opin ohjeeksi,
totuuden toimitavaksi.
Kepulainen pettää aina.
Tehkäämme tuon todeksi,
pankaamme pajuseen koriin
koko inha konnalauma,
koko käärmeen sukukunta,
koko roistojen rovio.
Kaikki kaivoon pantanehen,
kaivoon kyillä täytettyhyn,
kaivon kansi sataan salpaan,
sadan vuoden salvoitukseen.
Oppi siellä saatanehen, uuden aatteen alkuseksi.
Herää Matti huoneessansa,
herää Matti maitoparta,
Nurmijärven nummimailla,
kaukana kähyistä kaupungin,
aivan Alkion ahoilla.
Herää kauhun karjuntahan,
pelon vallassa vapisten,
kylmän hien kylpysessä,
kuristaissa kuolon kammon,
vaivan vatsaa vääntäessä,
käsissään kauhea vapina.
Tuop’ on istuu kauan hiljaa valkoinen leuka vapisten.
Herää viimein maitoparta,
herää untamo unestansa,
vierellä mainion morsion,
morsion monista valitun.
Katsoo tänne, katsoo tuonne,
katselee katon rajahan.
Eip’ on istu tynnyrissä,
kupota pajukorissa,
eikä alla kaivon kannen,
sammakoitten seuralaisna,
sonnin suolien seassa,
kyitten kanssa kaulatuksin,
kylpien hevon kusessa,
sisässä sian paskan.
Istuupa ylkänä isäntä vieressä norjan neien.
Käänteleikse, väänteleikse,
muljuttavi, huljuttavi,
hoksineeksi, keksineeksi
unesta uu’en oivan aatteen,
oman aatteen oivalluksen,
oivalluksen uu’eksi opiksi.
Sep’ on oppi kepulainen,
oppi ilman Alkiota,
ilman köyhän armahdusta.
Sep’ on oppi vallan mahdin,
veron verta tiukkuvaisen,
veron, joka köyhän kaataa,
kaataa kansan kaikkinensa,
häviöön ajaa ainiaaksi,
konkurssiin koko Kalevan.
Sep’ on oppi Matin oppi, oppi oikean kepulin.
Kutsuvi kaimat kylähän,
kaikki kaimat atimoiksi,
tupahan tutun isännän,
Kultarannan kultapojun.
Siin’ on istuu Sirkka-Liisa,
siinä Paavo pallistelee,
Mauri muita vähempänä,
Mikko kitaran keralla.
Viel’ on kelpo Kaukomieli,
Anneli ainoa laatuaansa,
sekä valssiaskel-Antti,
Jarmon jätti kutsumatta,
kiisken rannan vastatuisen.
Matti mainio isäntä,
kaikkien kepulein kepuli,
sanan lausui, noin nimesi
Minkä Alkio aloitti,
Paasikivi parhain piti,
Kekkonenkin kunnioitti,
ajoi Ahti asianaan,
Virolainen viimeisenä,
olkoon tullut tiensä päähän
inha aate alkiolainen,
aate aikojen ammoisten.
Senp’ on Paavo parannellut,
Esko Aho alustanut,
Anneli arvannut arvottomaksi,
Mauri muuksi mukaellut,
Matti mainio hylännyt.
Koittanut on uusi aika, aika aattehen kepulin.
Kurmotamme kaiken kansan,
nöyrrytämme kalevaiset,
sekä vanhat, että nuoret,
kaikki miehet niinkuin naiset.
Tuli tulkoon taivahasta,
käskyt Arkadian mäeltä,
ma’ot maaemon sisältä,
säännöt perin puolueesta.
Menkööt metsät haaskiolle,
pellot pahaksi palatkoot,
navetat kiinni naulattakoot,
laudat mökkein akkunoihin,
kiuaskivet kylmillensä,
poies usko, poies toivo
syrjäseutuin sydänmailta.
Tuop’ on turhaa tuhraamista,
tyhjää työtä tyhjäin miesten,
anhittomain asukkaitten,
vaivaisien vanhuksien,
vesiperän vetäjien.
Siirrettäköön sippiäijät,
sekä siivelläeläjät,
Itä-Suomen inhat ukot,
laukkipäiset lappalaiset,
savolaiset sukusutkit,
hämäläiset hääräilijät,
kelvottomat karjalaiset,
sisä-Suomen siipiveikot,
kaikki kansa kaupunkeihin,
ihmiset isoihin taloihin,
siirrettäköön, määrättäköön,
kukin kotimaisemaltaan,
kukin kotonsa tuvilta.
Sep’ on aika uuden aatteen, aika aattehen kepulin.
Katsoi vanha Väinämöinen,
sekä Santeri Alkiolainen
katsoivat maailman menoa
pilven päältä, taivahasta,
vanhurskaitten vainiolta,
ikielon ihmemaasta,
luota Luojansa lempeän.
Vesissä vanhain silmät, itku isäntäin työnä.
Tuop’ on vanha Väinämöinen
sanan seppo, laatija laulun
huokaa hiljaa itseksensä,
huokaa hiljainen isäntä,
vastaan katsoo vierastansa,
vieras vastahan isäntää.
Loihe Väinö lausumahan,
väkiparta virkkamahan.
”Eip’ on moista ennen kuultu,
eipä kuultu eikä nähty,
näillä Suomeni saloilla,
Kalevalan kankahilla,
miten lapset isää neuvoo,
untamoiset opettajaa,
räkänokka partasuuta,
pahaiset penikat urosta,
huntalo vanhusta ojentaa,
pätemätön päällysmiestä.
Itkivät isoiset ennen, nyt itkevät isoimmat enin.”
Tähän loppuu Väinön laulu,
tähän Santerin sanelu.
Sep’ on loppu Suomen kansan,
surma sukujen ikuisten,
konsa kepu vallan saapi,
vallan renkinä vasallin,
kokoomuksen kumppanina,
apupoikana ahnaitten.
Kaikki kylät kylmillensä,
kaikki pellot kesannolle,
kaikki koulut kirkonkyliin,
kaupat, postit poies maalta,
asujaimet ahtahalle,
työttömiksi, maattomiksi,
kaupunkeihin kurpoilemaan,
katuvarsiin kaartelemaan,
suvutoinna, juuretoinna,
uskotonna, aatteetonna,
varsinki vailla sydäntä.
Senpä saapi poika rukka,
senpä tyhjä tyttörukka,
tuotu tuolta maammon mailta,
taattonsa luota turuille,
juuriltansa juurrettuna,
vesottuina versoiltansa,
senp’ on saapi vähä väki
minkä tietävät tilannehensa,
senp’ on saamansa pitävi.
Poliittinen pilkkaruno Kalevala-mitassa
Istui vanha Väinämöinen,
istui iltaa tuvassansa
yllä taivon, pilvein päällä,
luona Luojansa lempeän,
vanhurskaitten vainioilla,
viisaitten viitamailla.
Tuli vieras tupasehen
vanha viisas väkiparta,
oikea totuuden puhuja,
parhain aatteen arssinoija.
Tuop’ on Santeri Alkiolainen
mainio maalaisliittolainen.
Tuop’ on istui rahin päähän.
Kysyi vanha Väinämöinen
mikä miestä kuljettavi,
liikuttavi äijön luita,
Väinön tupahan tutuksi,
atimoksi auvoiseksi,
aivan arvovierahaksi.
Sanoi Santeri sanasen,
sanan sanoi, murti suuta,
murti huulta mutristeli,
itkua hiljaa hyreksi,
niiskutteli nenällänsä,
silmistä vesi sipisi.
Aattehensa rappiota surkumielellä sureksi.
Väinö tuota tuumimahan,
väkiparta pohtimahan.
Kysyi vanha Santerilta
Kerro kaikki, kerro tarkoin
kuka aattehen rapautti,
viisaudet vilpiksi käänti?
Saneli Santeri totuudet, kertoi kaikki kauheimmat.
Tuop’ on Paavo vääräsilmä,
vääräsilmä, vääräleuka
väärin oppinsa ymmärsi,
väärin vanhojen viisaudet,
oman oppinsa kyhäsi
totuuksien raunioille,
valehien valtateille.
Kovan pani kovaa vastaan
venäläisten venkuloissa,
tukkiessa koivun tuonnin.
Kotiin hiipi hiljaisena,
häntä koipien välissä,
pahoin päihinsä saaneena.
Paavo parhaansa piteli, tuleen istui toisen housuin.
Jatkoi tytti tylleröinen,
Anneli ainut laatuansa.
Pani puolet paremmaksi
tytti totuuden puhuja,
jok’ on saanut saamattansa
perin pahaiset paperit,
peräti pyytämättänsä.
Pyytämättä, tilaamatta, toki tietämättänsä.
Senpä Mauri tuulitukka,
tuulitukka tupeinensa,
senpä tuumi kääpiöinen,
tunturissa tuuiteltu,
päälleen paiskattu kinokseen.
Pani kiinni leipätehtaan,
sellutehtaan suljetutti,
kansan kaatoi kontallensa,
Lapin väen lääpällensä.
Sep’ on oiva voimannäyttö vähäväkisen kääpiön.
Vielä Matti mielenköyhä,
sortokieli sopertaja,
mammanpoika, maitoparta
pani puolta paremmaksi.
Verot nosti, hinnat nosti,
pisti köyhät kyykyllensä,
kovaonniset kontallensa.
Tuop’ on aatteensa unohti, unohti köyhäin asian.
Siitä vanha Väinämöinen
jopa suuttui suunniltansa,
mustenipa miehen muoto.
Turpajouhet tuhahteli,
leukapielet lukkeusi,
hammas hampaaseen kirahti.
Virkkoi Väinämö sanasen,
lausui näillä lausehilla:
Eip’ on lasta laittaminen
miesten töihin, tosi töihin,
eikä aatteen vartijaksi,
vaalijaksi pyhän asian.
Vanha muuttui murheiseksi, surulliseksi sukeusi.
Sanoi Väinö Santerille,
sukukaimalleen supatti:
Unhoitamme untamoiset,
kaikki keskustan kepulit,
jotk’ on aatteen unhoittaneet,
hukanneet oikean opin,
unohtaneet maalaisliiton,
hylänneet köyhäin asian,
toden tehneet valeheksi,
valehesta vakuutuksen,
aatteen ahdinkoon ajaneet,
tehneet paheesta parasta,
pahoin kohdelleet kyliä,
kolhineet kaupungit asujat.
Heille tulkoon ikirouta, tulkoon häviön hetki.
Vielä valehet maksatetaan,
maksatetaan mainio hinta
pitämättömistä puheista,
luopioitten lupauksista,
valehista vanhuksille,
pienimmäisten pettämästä,
köyhäin kyykkyyn lyömisestä,
viime päivien tullessa,
tullessa tuhon aikojen,
kuolon uneen uinuessa,
portilla viime tuomion,
noilla nahkurin orsilla.
Siinä Santeri Alkiolainen
mietti hetken, mietti toisen,
harkitsi kohta kolmannenkin.
Sanan sanoi, noin nimesi:
Eip’ on jättää Jumalalle
kelvottomain kostamista,
surkeaitten sortamista,
tuomiota turhapäitten,
joutavain syypäiksi julistamista.
Tulkohon maallinen tuomio,
tulkohon ikihäviö
tyhjäpäille tunareille,
mielivaivaisten menoksi.
Vehkeilijät, vääräleuat,
kierosilmät, kankiseljät,
laulavaiset, nauravaiset
supattajat, sopertajat,
tupeetukat, viinaveikot,
varsinki valehen puhujat.
Kaikki koriin pantanehen
eläissänsä, ollessansa
ennen kenenkään kuolemaa.
Ennen armon laupehutta,
armon, joka kurjan päästää,
kurjan äijän, kurjan tytön
kuoleman rauhan majoille,
lopullisen levon tuville.
Pantanehen pajukori,
eipä suuri, eikä pieni,
pantanehen sopukokonen,
kuhun kaikki istuttaneen.
Siin’ on istuu tyhjä tytti,
siinä Paavo pallistelee,
siin’ on istuu mainio Matti,
mainio omasta mielestänsä.
Siin’ on Antti kankiselkä,
siinä sukunsa vierillä,
kainalossa laulunlyömän,
väärtinä vähäisen Mikon.
Vielä siinä Virolainen,
maitolasi koprassansa,
sekä Ahto Karjalainen,
muki hälläkin kädessä,
toki muu kuin maitomuki,
muki tuikean makuinen.
Siihen sopii Ahon Esko,
Pula-ahoksi puhuttu,
sekä juuri Juhantalo,
ison lompsansa keralla.
Siinä tuiskii tupeetukka,
miehyt metrisen pituinen,
siihen vielä Sirkka-Liisa,
silpohiuksi sikopaimen.
Siin’ on täysi pajukori,
kori täynnä tuomaskuonaa.
Sekaan suurus heitettäköön.
Heitettäköön hevon kusta,
hevon kusta, sian sontaa,
sonnin suolet särpimiksi,
täytteeksi tunkion pohjat,
vessan alus aihioksi
uuden ajan aattehelle
tullaksensa totuudeksi,
pestäksensä kaikki pahat.
Ravistettaan kori kovin,
sotkettakoon suljuinensa
sammio suuren surkeuden,
kattila kauheitten kepulein,
pata pahain pettureitten,
löylynlyömäin, laulunlyömäin,
turhapäitten, tyhjäpäitten
ennen kaivoon kaatamista
kaivoon kyillä täytettyhyn,
sopivasti sekoitettuun
rotilla ja sammakoilla.
Kansi päälle kaadettahan,
kansi paksu toista syltä,
toista tonnin painavainen,
parin tonnin paateroinen
sementistä sommiteltu,
tehty teräksen lujaksi.
Tuop’ on saakohon sinetin, vuosisataisen salvoituksen.
Epäili ehtoinen isäntä,
vaka vanha Väinämöinen:
Riittäneekö sata vuotta,
tuskin riittää tuhannenkaan,
muuttamaan kepulit hyviksi,
rehellisiks’ arkkiroistot,
Paavon petojen sukuisen,
Annelin vannojan valehen,
Ahtin aina humalaisen,
Kaukon kaiken kahmivaisen,
Eskon köyhäin kyykyttäjän,
Matin, aattehen mädättäjän,
Antin tyhjäntoimittajan,
Maurin metrin mittahisen,
Mikon minkähän pätöisen.
Tuskin tulevi noista ihmisiä ikinänsä.
Sanoi Santeri sanasen,
pani vielä paremmaksi.
Kun lie mennyt sata vuotta,
vierähtänyt vuosisata,
ajastaika vielä päälle
kepuleitten kaivoaikaa,
aikaa ankean asuman,
otettakoon kori ylös,
ylös koko konnakaarti,
uuden päivän näkemäksi,
uuden aattehen aluksi.
Ensi töiksi annettahan
selkäsauna veijareille
tulisella tuppivyöllä,
rautaisilla raippavöillä,
notkehilla nokkosilla,
pajupiiskalla paremmin,
paraiten oksalla katajan.
Selkiin suolaa sirottahan,
pikiöljy pirskottahan,
keltiäisen kevätkusta,
vielä päälle viinavoide,
sekä haude lipeäinen.
Syntyy mieleen uusi aate, ottavi oikea oppi.
Virkki vanha Väinämöinen,
sanan virkki, noin nimesi
Eipä liene ensi kerta
eipä ensi, eikä viime,
kun on koittu koulimasta
kepulaisten konnakaarti,
rokastettu roistolauma,
saamaksi toden esille,
opettaakseen oikeutta.
Eipä oppi ottanunna,
eikä mieli muuttununna,
oikean opin ohjeeksi,
totuuden toimitavaksi.
Kepulainen pettää aina.
Tehkäämme tuon todeksi,
pankaamme pajuseen koriin
koko inha konnalauma,
koko käärmeen sukukunta,
koko roistojen rovio.
Kaikki kaivoon pantanehen,
kaivoon kyillä täytettyhyn,
kaivon kansi sataan salpaan,
sadan vuoden salvoitukseen.
Oppi siellä saatanehen, uuden aatteen alkuseksi.
Herää Matti huoneessansa,
herää Matti maitoparta,
Nurmijärven nummimailla,
kaukana kähyistä kaupungin,
aivan Alkion ahoilla.
Herää kauhun karjuntahan,
pelon vallassa vapisten,
kylmän hien kylpysessä,
kuristaissa kuolon kammon,
vaivan vatsaa vääntäessä,
käsissään kauhea vapina.
Tuop’ on istuu kauan hiljaa valkoinen leuka vapisten.
Herää viimein maitoparta,
herää untamo unestansa,
vierellä mainion morsion,
morsion monista valitun.
Katsoo tänne, katsoo tuonne,
katselee katon rajahan.
Eip’ on istu tynnyrissä,
kupota pajukorissa,
eikä alla kaivon kannen,
sammakoitten seuralaisna,
sonnin suolien seassa,
kyitten kanssa kaulatuksin,
kylpien hevon kusessa,
sisässä sian paskan.
Istuupa ylkänä isäntä vieressä norjan neien.
Käänteleikse, väänteleikse,
muljuttavi, huljuttavi,
hoksineeksi, keksineeksi
unesta uu’en oivan aatteen,
oman aatteen oivalluksen,
oivalluksen uu’eksi opiksi.
Sep’ on oppi kepulainen,
oppi ilman Alkiota,
ilman köyhän armahdusta.
Sep’ on oppi vallan mahdin,
veron verta tiukkuvaisen,
veron, joka köyhän kaataa,
kaataa kansan kaikkinensa,
häviöön ajaa ainiaaksi,
konkurssiin koko Kalevan.
Sep’ on oppi Matin oppi, oppi oikean kepulin.
Kutsuvi kaimat kylähän,
kaikki kaimat atimoiksi,
tupahan tutun isännän,
Kultarannan kultapojun.
Siin’ on istuu Sirkka-Liisa,
siinä Paavo pallistelee,
Mauri muita vähempänä,
Mikko kitaran keralla.
Viel’ on kelpo Kaukomieli,
Anneli ainoa laatuaansa,
sekä valssiaskel-Antti,
Jarmon jätti kutsumatta,
kiisken rannan vastatuisen.
Matti mainio isäntä,
kaikkien kepulein kepuli,
sanan lausui, noin nimesi
Minkä Alkio aloitti,
Paasikivi parhain piti,
Kekkonenkin kunnioitti,
ajoi Ahti asianaan,
Virolainen viimeisenä,
olkoon tullut tiensä päähän
inha aate alkiolainen,
aate aikojen ammoisten.
Senp’ on Paavo parannellut,
Esko Aho alustanut,
Anneli arvannut arvottomaksi,
Mauri muuksi mukaellut,
Matti mainio hylännyt.
Koittanut on uusi aika, aika aattehen kepulin.
Kurmotamme kaiken kansan,
nöyrrytämme kalevaiset,
sekä vanhat, että nuoret,
kaikki miehet niinkuin naiset.
Tuli tulkoon taivahasta,
käskyt Arkadian mäeltä,
ma’ot maaemon sisältä,
säännöt perin puolueesta.
Menkööt metsät haaskiolle,
pellot pahaksi palatkoot,
navetat kiinni naulattakoot,
laudat mökkein akkunoihin,
kiuaskivet kylmillensä,
poies usko, poies toivo
syrjäseutuin sydänmailta.
Tuop’ on turhaa tuhraamista,
tyhjää työtä tyhjäin miesten,
anhittomain asukkaitten,
vaivaisien vanhuksien,
vesiperän vetäjien.
Siirrettäköön sippiäijät,
sekä siivelläeläjät,
Itä-Suomen inhat ukot,
laukkipäiset lappalaiset,
savolaiset sukusutkit,
hämäläiset hääräilijät,
kelvottomat karjalaiset,
sisä-Suomen siipiveikot,
kaikki kansa kaupunkeihin,
ihmiset isoihin taloihin,
siirrettäköön, määrättäköön,
kukin kotimaisemaltaan,
kukin kotonsa tuvilta.
Sep’ on aika uuden aatteen, aika aattehen kepulin.
Katsoi vanha Väinämöinen,
sekä Santeri Alkiolainen
katsoivat maailman menoa
pilven päältä, taivahasta,
vanhurskaitten vainiolta,
ikielon ihmemaasta,
luota Luojansa lempeän.
Vesissä vanhain silmät, itku isäntäin työnä.
Tuop’ on vanha Väinämöinen
sanan seppo, laatija laulun
huokaa hiljaa itseksensä,
huokaa hiljainen isäntä,
vastaan katsoo vierastansa,
vieras vastahan isäntää.
Loihe Väinö lausumahan,
väkiparta virkkamahan.
”Eip’ on moista ennen kuultu,
eipä kuultu eikä nähty,
näillä Suomeni saloilla,
Kalevalan kankahilla,
miten lapset isää neuvoo,
untamoiset opettajaa,
räkänokka partasuuta,
pahaiset penikat urosta,
huntalo vanhusta ojentaa,
pätemätön päällysmiestä.
Itkivät isoiset ennen, nyt itkevät isoimmat enin.”
Tähän loppuu Väinön laulu,
tähän Santerin sanelu.
Sep’ on loppu Suomen kansan,
surma sukujen ikuisten,
konsa kepu vallan saapi,
vallan renkinä vasallin,
kokoomuksen kumppanina,
apupoikana ahnaitten.
Kaikki kylät kylmillensä,
kaikki pellot kesannolle,
kaikki koulut kirkonkyliin,
kaupat, postit poies maalta,
asujaimet ahtahalle,
työttömiksi, maattomiksi,
kaupunkeihin kurpoilemaan,
katuvarsiin kaartelemaan,
suvutoinna, juuretoinna,
uskotonna, aatteetonna,
varsinki vailla sydäntä.
Senpä saapi poika rukka,
senpä tyhjä tyttörukka,
tuotu tuolta maammon mailta,
taattonsa luota turuille,
juuriltansa juurrettuna,
vesottuina versoiltansa,
senp’ on saapi vähä väki
minkä tietävät tilannehensa,
senp’ on saamansa pitävi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.