Juhani Suomi, helsinkiläinen professori.
20.1.2009 klo 2.30
Ulkoasiainministeri Alexander Stubb kertoi äskettäin lehdistötilaisuudessa, että Suomella ”ei ole varsinaisesti” Lähi-idän ohjelmaa.
Rehellinen tunnustus, joskin tarpeeton. Jokainen tiedotusvälineitä seurannut on huomannut, miten valtionjohdon julkisuusbarometri on 080808-euforian jälkeen pudonnut nopeasti pakkaslukemille. Vaikuttaa siltä, että Israel saa huoleti jatkaa Gazan siviilien joukkoteurastusta ja rikkoa ilmeisesti kaikkia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ilman, että ainakaan kukaan Suomessa puuttuu siihen muuten kuin pilatusmaisesti käsiään pesten: ”ensin on saatava aikaan tulitauko ennen kuin voidaan tehdä mitään”.
Tuore Nobel-voittajamme, iltapäivälehtien ”suurin suomalainen”, totesi taannoin, että kaikki kansainväliset kriisit ovat soviteltavissa. Ainakaan tähän mennessä en ole havainnut tuttua askellusta Emmauksen tiellä.
Mutta kaikki tietysti johtuu siitä, että Suomella on sentään viimeisen päälle mietitty ”Yhdysvaltain ohjelma”. Sen henkilöitymä on nuori ulkoministerimme, joka jo untuvikkona julistautui Etelä-Carolinan murteella Suomen kaikkien aikojen amerikkalaismielisimmäksi ulkoministeriksi. ”Olen vahvasti Amerikka-mielinen”, hän vakuutti myös Suomen Kuvalehdelle. USA:n kädenojennukseen on vastattava, Stubb vaati ja kannusti nostamaan EU:n ja Yhdysvaltain suhteet aivan uudelle tasolle. Muitakin näkyviä yhteistyökohteita tulisi olla kuin Afganistanin operaatio, hän totesi jo viime kesänä.
Samalla linjalla askelsi hänen puoluesisarensa Piia-Noora Kauppi, joka kannusti kehittämään yhteistä puolustuspolitiikkaa sekä sanoutumaan jo irti vanhanaikaisesta kansallisinnosta ja ”vetämisestä kotiin päin”. - No jälkimmäisessä Kauppi on ainakin antanut esimerkkiä. Tuskin vuoden pahin eturistiriita -palkintoa hänelle tyhjästä jaettiin.
Sen jälkeen virallinen Suomi onkin tehnyt parhaansa osoittautuakseen ”todelliseksi ystäväksi”. Samat tiedotusvälineet, joilta aikanaan tahtoivat loppua isot kirjaimet ladelmista käsitellessään Ustinovin ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista, kertovat nyt tyytyväisinä Suomen kouluttavan USA:n merijalkaväkeä ja jopa uhrautuvaisten suomalaisten veronmaksajien rahoilla.
Se on jo pyyteetöntä ystävyyttä!
Stubbin kehotusta on seurattu myös Afganistanin osalta. Jopa siinä määrin, että Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen totesi äskettäin, että ”Suomen Afganistanin-politiikka on ollut enemmän suhteiden hoitoa Yhdysvaltoihin kuin itse konfliktin ratkaisua”.
Syyskuussa Yhdysvallat vaati muilta Nato-mailta rahaa Afganistanin armeijalle. Liittokumppanit eivät pahemmin korviaan lotkauttaneet. Mutta Suomen ulkoministeri kehotti pian tämän jälkeen harkitsemaan Suomen läsnäolon lisäämistä Afganistanissa.
Kuluvan vuoden alussa Nato ilmoitti, että Afganistaniin tarvitaan lisää joukkoja. Kovakorvaisilta vaikuttivat jäsenmaat jälleen. Naton sotilaspäämajassa Monsissa vain Saksa ja puolustusliiton ovia raaviskeleva piskuinen Suomi ilmoittautuivat ruotuun. Muut puhuivat viisaasti niitä näitä. Niiden pääkaupungeissa kun on osattu lukea ja oikein tulkita Yhdysvaltain johtavien tiedustelulaitosten arvioita Afganistanin operaation lopputuloksesta.
Analyysien mukaan Vietnamin tappio häämöttää jälleen. Muissa pääkaupungeissa on myös oivallettu, että kunhan Yhdysvallat pian lähettää Afganistaniin 10 000 sotilasta lisää ja myöhemmin ehkä vielä 20 000, koko operaatio leimautuu Yhdysvaltain hankkeeksi. Muualla osataan myös laskea, millaisia johtopäätöksiä siihen osallistumisesta sen jälkeen arabimaailmassa tehdään.
Mutta Suomi lähtee soitellen sotaan. Se kaksinkertaistaa läsnäolonsa Afganistanissa, ja nyt matkaan lähtee lehtitietojen mukaan peräti ”tiukan taistelukoulutuksen saaneita erikoisjoukkoja”. Kukaan ei ole huomaavinaan edes älyllistä ristiriitaa siinä, että moisia joukkoja - joita on kaiken kaikkiaan pyydetty tuhansittain - tarvitaan valvomaan vaalien turvallisuutta. Entä miten sellainen valta, joka kasvaa automaattiaseiden piipuista, kestää vaalien jälkeen? Lisätäänkö taas joukkoja?
Kiitosta on jo tullut. Puistokadun CIA-vastaava on julkisesti kiitellyt Yhdysvaltain ja Suomen merkittävää kansainvälistä yhteistyötä. Yhdysvaltain Nato-lähettiläs puolestaan on väläyttänyt sitä tulevaisuudenkuvaa, joka lienee useimpien suomalaisten päätöksentekijöiden ratkaisun taustalla: ”Suomen jäsenyys sotilasliitto Natossa olisi helppoa ja luonnollista.”
Akateemikko Paavo Haavikko, näkijä jos kuka, totesi jo muutama vuosi sitten: ”Suomen ulkopolitiikka on ulkoistettu. Me rakastamme sotaa. Meistä on tullut ulkopuolisia ulkoistettuja... Istumme sen pöydän alla, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Ne ovat hyviä päätöksiä.”
Ehkä tämä on seurausta siitä uudesta johtajakulttuurista, josta puheenjohtaja Jyrki Katainen äsken kirjoitti: ”Minun ja hallituksen tehtävänä on kertoa, mitä teemme, jotta pärjäämme nyt ja menestymme jatkossa.”
Joten uskokaa pois: kyllä Johtajat tietävät mitä tekevät!
Tosin talouspolitiikassa Kataiselta on ollut pallo hukassa jo viimeiset kolme kuukautta. Mutta ehkä se vielä löytyy - ainakin siinä vaiheessa, kun tulee selitysten aika.
Ensimmäiseksi Katainen voisi säästää varoja lakkauttamalla isokenkäisistä muodostetun Suomen maabrändivaltuuskunnan. Se kun tekee turhaa työtä ja keksii pyörää uudelleen. Brändihän on jo olemassa: Suomi - Pikku Amerikka.
- Juhani Suomi, helsinkiläinen professori.
20.1.2009 klo 2.30
Ulkoasiainministeri Alexander Stubb kertoi äskettäin lehdistötilaisuudessa, että Suomella ”ei ole varsinaisesti” Lähi-idän ohjelmaa.
Rehellinen tunnustus, joskin tarpeeton. Jokainen tiedotusvälineitä seurannut on huomannut, miten valtionjohdon julkisuusbarometri on 080808-euforian jälkeen pudonnut nopeasti pakkaslukemille. Vaikuttaa siltä, että Israel saa huoleti jatkaa Gazan siviilien joukkoteurastusta ja rikkoa ilmeisesti kaikkia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ilman, että ainakaan kukaan Suomessa puuttuu siihen muuten kuin pilatusmaisesti käsiään pesten: ”ensin on saatava aikaan tulitauko ennen kuin voidaan tehdä mitään”.
Tuore Nobel-voittajamme, iltapäivälehtien ”suurin suomalainen”, totesi taannoin, että kaikki kansainväliset kriisit ovat soviteltavissa. Ainakaan tähän mennessä en ole havainnut tuttua askellusta Emmauksen tiellä.
Mutta kaikki tietysti johtuu siitä, että Suomella on sentään viimeisen päälle mietitty ”Yhdysvaltain ohjelma”. Sen henkilöitymä on nuori ulkoministerimme, joka jo untuvikkona julistautui Etelä-Carolinan murteella Suomen kaikkien aikojen amerikkalaismielisimmäksi ulkoministeriksi. ”Olen vahvasti Amerikka-mielinen”, hän vakuutti myös Suomen Kuvalehdelle. USA:n kädenojennukseen on vastattava, Stubb vaati ja kannusti nostamaan EU:n ja Yhdysvaltain suhteet aivan uudelle tasolle. Muitakin näkyviä yhteistyökohteita tulisi olla kuin Afganistanin operaatio, hän totesi jo viime kesänä.
Samalla linjalla askelsi hänen puoluesisarensa Piia-Noora Kauppi, joka kannusti kehittämään yhteistä puolustuspolitiikkaa sekä sanoutumaan jo irti vanhanaikaisesta kansallisinnosta ja ”vetämisestä kotiin päin”. - No jälkimmäisessä Kauppi on ainakin antanut esimerkkiä. Tuskin vuoden pahin eturistiriita -palkintoa hänelle tyhjästä jaettiin.
Sen jälkeen virallinen Suomi onkin tehnyt parhaansa osoittautuakseen ”todelliseksi ystäväksi”. Samat tiedotusvälineet, joilta aikanaan tahtoivat loppua isot kirjaimet ladelmista käsitellessään Ustinovin ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista, kertovat nyt tyytyväisinä Suomen kouluttavan USA:n merijalkaväkeä ja jopa uhrautuvaisten suomalaisten veronmaksajien rahoilla.
Se on jo pyyteetöntä ystävyyttä!
Stubbin kehotusta on seurattu myös Afganistanin osalta. Jopa siinä määrin, että Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen totesi äskettäin, että ”Suomen Afganistanin-politiikka on ollut enemmän suhteiden hoitoa Yhdysvaltoihin kuin itse konfliktin ratkaisua”.
Syyskuussa Yhdysvallat vaati muilta Nato-mailta rahaa Afganistanin armeijalle. Liittokumppanit eivät pahemmin korviaan lotkauttaneet. Mutta Suomen ulkoministeri kehotti pian tämän jälkeen harkitsemaan Suomen läsnäolon lisäämistä Afganistanissa.
Kuluvan vuoden alussa Nato ilmoitti, että Afganistaniin tarvitaan lisää joukkoja. Kovakorvaisilta vaikuttivat jäsenmaat jälleen. Naton sotilaspäämajassa Monsissa vain Saksa ja puolustusliiton ovia raaviskeleva piskuinen Suomi ilmoittautuivat ruotuun. Muut puhuivat viisaasti niitä näitä. Niiden pääkaupungeissa kun on osattu lukea ja oikein tulkita Yhdysvaltain johtavien tiedustelulaitosten arvioita Afganistanin operaation lopputuloksesta.
Analyysien mukaan Vietnamin tappio häämöttää jälleen. Muissa pääkaupungeissa on myös oivallettu, että kunhan Yhdysvallat pian lähettää Afganistaniin 10 000 sotilasta lisää ja myöhemmin ehkä vielä 20 000, koko operaatio leimautuu Yhdysvaltain hankkeeksi. Muualla osataan myös laskea, millaisia johtopäätöksiä siihen osallistumisesta sen jälkeen arabimaailmassa tehdään.
Mutta Suomi lähtee soitellen sotaan. Se kaksinkertaistaa läsnäolonsa Afganistanissa, ja nyt matkaan lähtee lehtitietojen mukaan peräti ”tiukan taistelukoulutuksen saaneita erikoisjoukkoja”. Kukaan ei ole huomaavinaan edes älyllistä ristiriitaa siinä, että moisia joukkoja - joita on kaiken kaikkiaan pyydetty tuhansittain - tarvitaan valvomaan vaalien turvallisuutta. Entä miten sellainen valta, joka kasvaa automaattiaseiden piipuista, kestää vaalien jälkeen? Lisätäänkö taas joukkoja?
Kiitosta on jo tullut. Puistokadun CIA-vastaava on julkisesti kiitellyt Yhdysvaltain ja Suomen merkittävää kansainvälistä yhteistyötä. Yhdysvaltain Nato-lähettiläs puolestaan on väläyttänyt sitä tulevaisuudenkuvaa, joka lienee useimpien suomalaisten päätöksentekijöiden ratkaisun taustalla: ”Suomen jäsenyys sotilasliitto Natossa olisi helppoa ja luonnollista.”
Akateemikko Paavo Haavikko, näkijä jos kuka, totesi jo muutama vuosi sitten: ”Suomen ulkopolitiikka on ulkoistettu. Me rakastamme sotaa. Meistä on tullut ulkopuolisia ulkoistettuja... Istumme sen pöydän alla, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Ne ovat hyviä päätöksiä.”
Ehkä tämä on seurausta siitä uudesta johtajakulttuurista, josta puheenjohtaja Jyrki Katainen äsken kirjoitti: ”Minun ja hallituksen tehtävänä on kertoa, mitä teemme, jotta pärjäämme nyt ja menestymme jatkossa.”
Joten uskokaa pois: kyllä Johtajat tietävät mitä tekevät!
Tosin talouspolitiikassa Kataiselta on ollut pallo hukassa jo viimeiset kolme kuukautta. Mutta ehkä se vielä löytyy - ainakin siinä vaiheessa, kun tulee selitysten aika.
Ensimmäiseksi Katainen voisi säästää varoja lakkauttamalla isokenkäisistä muodostetun Suomen maabrändivaltuuskunnan. Se kun tekee turhaa työtä ja keksii pyörää uudelleen. Brändihän on jo olemassa: Suomi - Pikku Amerikka.
- Juhani Suomi, helsinkiläinen professori.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiiluvasilmäisten karjalaisten mukaan Venäjä voidaan pakottaa/kiristää NATO-kortilla luovuttamaan Karjala takaisin.
Aivan kuin aikoinaan kiiluvasilmäisten karjalaisten mielestä Hitleri-kortilla voidaan tehdä Suomi Suureksi, mutta tuloksena olikin Pienempi Suomi.
Joko karjalaisten Suomen tuhoamisyritys on tahallista, tai sitten karjalaisten arvostelukyky ja todellisuudentaju on vajaavaista. Niin tai näin, yhtään karjalaista ei saisi päästää politiikkaan tai yleensäkään mihinkään, jossa ne voisivat päättää muiden ihmisten asioista, maan asioista nyt puhumattakaan.
Onhan älytöntä sanailua - ei voi muuta sanoa. On omien etujen lyhytnäköistä tavoittelua, eikä haluta kantaa vastuuta ympäröivästä maailmasta lainkaan. Ainoa oikea huomio on lopussa, kun arvostelee maabrändäystä, sillä sellainen ei ole muuta kuin taikauskoisuutta mainonnan voimasta. Parasta brändäystä on tukea demokratiaa.
Ette siinä ainakaan Jenkkejä ja Israelia kopioi, ne nimeen omaan aggressiivisesti ajavat vain ja yksin omaan omaa etua ja vaativat vielä siitä KIITOKSEN.
TE olette jymäytettyjä hölmöläisiä tai maanpetoksen tehneitä ja silloin rangaistus tulee olla siinä 2-12 vuotta tai suoraan elinkautinen. Riippuu mistä kaikesta käryää, ei ainoastaan Kokoomus, monet muut myös.
Odotan mestauksia!
Sääliä tuntien....
-masson
kustannuksella. Tämä rittää maanpetoksen tunnusmerkiksi.
Mitä sieltä sitten löytyy kun joku huolellisesti alkaa raaputtamaan pintaa... sitä ei tiedä viellä...
-masson