Olen näitä juttuja lukiessa yllättynyt siitä, miten monella yksinäisellä ihmisellä näyttää kuitenkin olevan sosiaaliset taidot. Itselläni kun ei sellaisia oikein ole.
Mahtaakohan johtua siitä, että olen yläasteelta saakka uinunut liikaa omissa ajatuksissani, mutta kun joudun tilanteeseen missä pitäisi jutustella, on pääni täysin tyhjä. En keksi mitään sanottavaa, ehkä yhden lauseen. Joskus kun olen edeltävinä aikoina valmiiksi miettinyt (tuskallisen pohdiskelun tuloksena) mitä toisilta voisi kysyä tai mistä keskustella, huomaan tilanteen koittaessa unohtaneeni suurimman osan siitä mitä olen keksinyt. Niitäkään vähiä muistamiani - tai paikanpäällä keksittyjä - keskustelunaiheita en kykene esittämään järin luontevasti; viime kerralla sain taas sellaisen "mitä ihmettä"-katseen, esitettyäni kysymyksen liian mekaaniseen äänensävyyn.
Sosiaaliset tilanteet ovat minulle yleensäkin suorittamista. Ei minulla taida koskaan olla ollut järin hauskaa vieraissa, juhlissa tai kuolu- tai työporukassa yms. Tai edes kahden kesken juteltaessa.
En minä nauti niistä tilanteista tai pysty menemään mukaan jotenkin aidosti, jonkinlaisena sosiaalisena olentona. Yleensä lähinnä mietin että pitää tietyin väliajoin keksiä joku yksi lausahdus, etten olisi koko aikaa täysin hiljaa. Muutenkin minun voisi sanoa olevan jotenkin vaivaantunut sosiaalisissa tilanteissa. Ei pelon tai häpeän vuoksi, vaan nimenomaan siksi etten koe tilannetta (itsestäni johtuen) aidoksi, vai miten sen nyt sanoisi.
Kuitenkin uskon kaipaavani jossain määrin seuraa...toisaalta olen viime aikoina miettinyt, että onko kyseessä todella seuran kaipaaminen, vai ainoastaan jonkinlainen sairaalloinen huomionhalu?
Sitten on vielä toinenkin ongelma, olen toisten mielestä varmaan aivan saatanan tylsä ihminen. No, koska suhtaudun kaikkiin asioihin huumorilla, pystyn kyllä joskus murjaisemaan jonkun "vitsin", joka saa toiset nauramaan, mutta, koko elämäntarinani voisi sisällyttää yhteen kappaleeseen:
Olen X. Pelailen, luen kirjoja ja katson TV:tä. Ei minulla ole oikein mitään kerrottavaa elämästäni, eikä oikeastaan myöskään mielipiteitä arkisista tai syvällisistä asioista. Eikä minua oikeastaan sinunkaan elämäsi juuri kiinnosta, joitain mielenkiintoisia yksityiskohtia lukuunottamatta.
Ainoa mikä minulla on, on huomionkipeys ja naisseuran kaipuu (enemmänkin läheisyyden ja seksin?). Ja voisihan se olla joskus hauska lähteä jonnekin muutenkin kuin yksistään, ainakin noin ideana. En sitten tiedä, viihtyisinkö kuitenkaan kaksistaan tai porukassa yhtään sen paremmin kuin yksistään...
Eli monesti kun neuvotaan lähtemään ulos ihmisten ilmoille, harrastukseen tai jättämään nettiin ilmoitus yms., niin minua mikään tuollainen ei tosiaankaan auta, sillä en saa ihmisiin kontaktia, ja vaikka saisinkin, niin ei minulla ole juuri mitään tarjota.
Ei tällä viestillä mitään kummempaa tarkoitusta ollut, kunhan minua rupesi naurattamaan että olen eristäytyneidenkin porukasta kaikista "surkeimpien" ja vaikeimpien tapausten joukossa.
Mahtaakohan johtua siitä, että olen yläasteelta saakka uinunut liikaa omissa ajatuksissani, mutta kun joudun tilanteeseen missä pitäisi jutustella, on pääni täysin tyhjä. En keksi mitään sanottavaa, ehkä yhden lauseen. Joskus kun olen edeltävinä aikoina valmiiksi miettinyt (tuskallisen pohdiskelun tuloksena) mitä toisilta voisi kysyä tai mistä keskustella, huomaan tilanteen koittaessa unohtaneeni suurimman osan siitä mitä olen keksinyt. Niitäkään vähiä muistamiani - tai paikanpäällä keksittyjä - keskustelunaiheita en kykene esittämään järin luontevasti; viime kerralla sain taas sellaisen "mitä ihmettä"-katseen, esitettyäni kysymyksen liian mekaaniseen äänensävyyn.
Sosiaaliset tilanteet ovat minulle yleensäkin suorittamista. Ei minulla taida koskaan olla ollut järin hauskaa vieraissa, juhlissa tai kuolu- tai työporukassa yms. Tai edes kahden kesken juteltaessa.
En minä nauti niistä tilanteista tai pysty menemään mukaan jotenkin aidosti, jonkinlaisena sosiaalisena olentona. Yleensä lähinnä mietin että pitää tietyin väliajoin keksiä joku yksi lausahdus, etten olisi koko aikaa täysin hiljaa. Muutenkin minun voisi sanoa olevan jotenkin vaivaantunut sosiaalisissa tilanteissa. Ei pelon tai häpeän vuoksi, vaan nimenomaan siksi etten koe tilannetta (itsestäni johtuen) aidoksi, vai miten sen nyt sanoisi.
Kuitenkin uskon kaipaavani jossain määrin seuraa...toisaalta olen viime aikoina miettinyt, että onko kyseessä todella seuran kaipaaminen, vai ainoastaan jonkinlainen sairaalloinen huomionhalu?
Sitten on vielä toinenkin ongelma, olen toisten mielestä varmaan aivan saatanan tylsä ihminen. No, koska suhtaudun kaikkiin asioihin huumorilla, pystyn kyllä joskus murjaisemaan jonkun "vitsin", joka saa toiset nauramaan, mutta, koko elämäntarinani voisi sisällyttää yhteen kappaleeseen:
Olen X. Pelailen, luen kirjoja ja katson TV:tä. Ei minulla ole oikein mitään kerrottavaa elämästäni, eikä oikeastaan myöskään mielipiteitä arkisista tai syvällisistä asioista. Eikä minua oikeastaan sinunkaan elämäsi juuri kiinnosta, joitain mielenkiintoisia yksityiskohtia lukuunottamatta.
Ainoa mikä minulla on, on huomionkipeys ja naisseuran kaipuu (enemmänkin läheisyyden ja seksin?). Ja voisihan se olla joskus hauska lähteä jonnekin muutenkin kuin yksistään, ainakin noin ideana. En sitten tiedä, viihtyisinkö kuitenkaan kaksistaan tai porukassa yhtään sen paremmin kuin yksistään...
Eli monesti kun neuvotaan lähtemään ulos ihmisten ilmoille, harrastukseen tai jättämään nettiin ilmoitus yms., niin minua mikään tuollainen ei tosiaankaan auta, sillä en saa ihmisiin kontaktia, ja vaikka saisinkin, niin ei minulla ole juuri mitään tarjota.
Ei tällä viestillä mitään kummempaa tarkoitusta ollut, kunhan minua rupesi naurattamaan että olen eristäytyneidenkin porukasta kaikista "surkeimpien" ja vaikeimpien tapausten joukossa.
Vastaukset 56
Vanhimmat
sinua se, ettei sinulla ole mielipiteitä tai kiinnostuksia?
kiinnostuksia on. Seuraan esimerkiksi ihan mielenkiinnolla mitä maailmalla tapahtuu, tai mitä uusia keksintöjä tiede on aikaansaanut. Tykkään myös joistain peleistä, kirjoista ja tv-ohjelmista, kuten jo aiemmin mainitsin. Mutta se että rupeaisin keskustelemaan näistä asioista tyyliin: "hei kaveriiiit, luittekste mitä hesarissa tänään kirjoitettiin?", ei kyllä onnistu luontevasti, enkä tiedä olisiko minulla todella haluakaan.
kirjoitat ja kuvaat oloasi kuin tekijä! Tämä on minusta mahdottoman kiinnostavaa tällä palstalla. Se että monet sosiaaliset tilanteet, juhlat sun muut tuntuvat keinotekoisilta, on ihan normaalia, usko pois :-) Vihaan niitä sydämestäni.
Tarkoititko että jos olisin oikeasti kaikesta syrjässä, en voisi tietää miltä nuo "tilaisuudet" tuntuvat?
No enhän minä nyt väittänyt etten olisi lapsuudessa ja vanhempanakin käynyt jossain perhetutuilla, tai etten olisi yrittänyt joskus mennä koulun tai työpaikan bileisiin. Tai etten olisi joutunut koulussa jossain porukassa keskustelemaan, esim. ryhmätöitä tehdessä.
Vai mitä tarkoitit?
tarpeettomasti. Alkuosassa kuvataan yleinen havainto, että palstalla kirjoitetaan hyvin; nekin jotka sanovat, etteivät osaa kommunikoida tms. Loppuosa oli vain irrallinen kommentti siihen, että juhlissa jne. tuntuu keinotekoiselta, ei-luontevalta, mikä on minusta aivan yleistä ja mitä normaaleinta.
Mutta täytyy muistaa ettei kirjoittaessa täydy osata olla luonteva.
Lisäksi tälläistä analyysiä ei yleensä käydä suullisesti (paitsi ehkä psykologilla), ja muutenkin, tuossahan olikin kaikki mitä minulla on itsestäni sanottavana. Ei sillä kovin syvälliseen ystävyyteen pötkitä, vaikka se olisikin mielenkiintoinen kertaluettava tällä palstalla.
Täytyy täytyy, mutta potentiaalista se kertoo silti. Tällaista analyysiä käydään suullisestikin luultavasti useammin kuin luulemme. Itse en juuri erottele kirjoitettua ja sanottua, kirjoitan lähes täsmälleen kuten puhunkin. Okei, ehkä se selittää myös tiettyä yksinäisyyttäni :-) Mutta yksi tai kaksi ihmistä on, jolle voin puhua miten ja mitä tahansa, tapaamisia vain on niin harvoin.
Syvällinen ystävyys se onkin monimutkainen asia.
ainakin olet. Minua alkoi hymyilyttämään nuo kirjoituksesi, kuvaat jotenkin tosi hauskasti noita ongelmiasi:) ei todellakaan siis millään pahalla.
t: nainen, jolla vähän samantapaisia ongelmia
Suorittamista ne usein sosiaaliset tilanteet ovat minullekin. Ja mun ongelma on se, että usein tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ja saatan olla vähän varuillani ja etäinen.
Sanoit aiemmin, ettet ole kiinnostunut muista. Etkö siis koskaan kysy joltakin tuttavalta, että miten koulussa on mennyt tai miten on vuosi pyörähtänyt käyntiin? Mulla on sellaisia puolituttuja, joilta voin kysyä joskus tuollaista. Olen myös sen verran vanha, että saatan lohkaista tuttua ja turvallista sääaiheista keskustelua. Sillä ei todennäköisesti naista isketä, mutta onpahan jotakin mistä puhuu. Nuoret menevät usein hämilleen kun tuumaa että jopas siellä on kylmä tuuli. Vanhemmat lähtevät ihan eri tavalla tuohon aiheeseen mukaan.
Kyllähän sitä miehenä tietenkin kaipaa naista elämään. Ja minä ainakin tahtoisin ihan seurustelukumppanin, en ainoastaa mitään seksisuhdetta. Olen vaan niin arka ottamaan kontaktia juuri minua miellyttäviin naisiin. Minä turhaan pidän itseäni jotenkin kelpaamattomana, vaikka tilanne voi olla joidenkin mielestä toisenlainen.
Voisitko kehittää sosiaalisia taitojasi? Varmasti voisit, koska tuntuu, ettei sinua ainakaan pelota olla toisten seurassa. Mietipäs vahvuuksiasi. Kai löydät jotain hyviä ominaisuuksia persoonastasi? Mulle on jopa sanottu, että olen hyvä keskustelija ja kuuntelija. Tosiaan kuuntelen hyvin, koska en ole koko ajan äänessä oleva "hiljaisuuden rikkoja". Ei sitä olekaan niin paska, mitä itse on aina luullut :).
"Etkö siis koskaan kysy joltakin tuttavalta, että miten koulussa on mennyt tai miten on vuosi pyörähtänyt käyntiin?"
No...en.
Tuntuu melko mahdottomalta kysyä toiselta *luontevasti* esim. jotain tämän tyyppistä:
-mitä teit viikonloppuna?
-oliks hyvät bileet?
-ketä siel oli?
Ja sitten pitäisi vielä vaikuttaa innostuneelta ja kiinnostuneelta.
Onpas omituista... Ei minullakaan aina ole sellaisia luontevia tilanteita. Ei kannata väkisin kysellä, ettei anna dorkaa kuvaa. Esim. viikonloppuisin kuppilassa en kykene kyselemään tuntemattomilta naisilta mitään. Ei ole pokkaa mennä kyselemään kuulumisia tuntemattomilta. Tuttujen kanssa tietenkin on eri tilanne.
Voisitko opetella tuollaista jutustelua tuttujen kanssa? Mullakin on vaikeuksia tehdä lisäkysymyksiä tai rakentaa keskustelua. Siinä kai se sosiaalinen vammaisuus tulee esiin. Vois teettää paidan tekstillä: "Sosiaalisesti rajoittunut".
Minulla on kyllä varmaan pokkaa mennä kuppilassa juttelemaan ainakin yksinäiselle tytölle...mutta se on täysin turhaa, kun en voi tehdä sitä aidosti ja luontevasti, vaan kaikki tulee ulos väkinäisesti. Kertoohan sekin varmaan itsevarmuuden puutteesta ja peloista, mutta ei kyse ole pelkästään niistä.
Koska minulla on esim. eräs "hyvä" lapsuudenkaveri (jota tosin näen tosi harvoin) jonka kanssa minulla ei ole oikeastaan mitään "pelkoja" tai estoja, mutta hänenkin kanssa juttelu on väkinäistä, enkä meinaa keksiä puhuttavaa sen paremmin kuin tuntemattomien kanssa. Ja tuo kaveri on varmaan kanssani monella tapaa vielä ns. samalla aallonpituudella.
Sen verran vielä, että kaikki aina sanovat että puhua voi mistä vaan, mutta kuitenkin yleensä kun olen mennyt johonkin nuorten miesten porukaan, niin ei siellä ainakaan kauaa ole puhuttu "ihan mistä vaan", vaan aika nopeasti on siirrytty johonkin aiheisiin jotka vaativat "taustatietoja"...esim.urheilumatsit, konsertit, kuntosalit, bileet(joissa en itse ole ollut mukana) yms.
Tuo on yksi lisäseikka minkä vuoksi en ole niin kärkäs menemään seuraan mukaan, kun juttelu on aina kääntynyt asioihin joista en tiedä hevon paskaakaan. Kaikki ennestään toisilleenkin tuntemattomat näyttävät aina löytävän sen jonkin heitä yhdistävän tekijän, mutta minä tosiaan teen liian vähän asioita, ja käyn liian vähän paikoissa...mutten toisaalta tiedä haluaisinko tehdä hirveästi enempää kuin nyt.
"nuorten miesten porukaan, niin ei siellä ainakaan kauaa ole puhuttu "ihan mistä vaan", vaan aika nopeasti on siirrytty johonkin aiheisiin jotka vaativat "taustatietoja"...esim.urheilumatsit, konsertit, kuntosalit, bileet(joissa en itse ole ollut mukana) yms."
Olen huomannut. En seuraa mitään urheilua ja olen täysin pihalla kaikesta, enkä siksi ole mukana keskusteluissa. Joskus kun joku saattaa kysyä vaikka edellisillan lätkäpelistä, esitän täyden tietämättömyyteni ja voin kysäistä: "Jaa, mikä peli oli eilen, joku pöytätennismatsiko?". En ole kiinnostunut urheilusta, tv:stä yms... Usein jos voi valita seuran esim. koulussa, menen nuorten naisten seuraan. Jos eivät puhu kovin pinnallisista asioista, voi jutut olla muuten hyvin henkeviä ja kiinnostavia.
...Löysin miehisen peilikuvani. _< En minä tarvitse niitä. O_o Suurin osa kaikenmaailman asioista kuuluu luokkaan "ihan sama", joten miksi ihmeessä minun pitäisi miettiä turhanpäiväisiä mielipiteitä?
"Olen X. Pelailen, luen kirjoja ja katson TV:tä. Ei minulla ole oikein mitään kerrottavaa elämästäni, eikä oikeastaan myöskään mielipiteitä arkisista tai syvällisistä asioista. Eikä minua oikeastaan sinunkaan elämäsi juuri kiinnosta, joitain mielenkiintoisia yksityiskohtia lukuunottamatta."
^Kirjoitit selvästi minusta tuon pätkän.
Minullakaan mitään tarjottavaa ole kenellekkään (seurustelumielessä). Siksi kait yksin olen. Jos olisin edes jotenkin mielenkiitoisen näköinen, niin minusta saisi näyttelyvaimon, mutta olen ulkoa yhtä tylsä kuin sisältä. -_-;
Huumorintaju kyllä on, vähän kiero ja likainen. Sen turvin muutaman kaverin olen ympärilleni saanut. Mutta läheisyyttä vähän kans kaipaisin, ja siihen ei kaverit kelpaa. Minä kenenkään kaverin viekkuun halua käpertyä. >_> Vaikkakaan mikään fuckbuddy -ideakaan ei oikein ole minun juttu (ja siinä on sekin ongelma, että huono itsetunto on johtanut siihen ettei minuun saa oikein koskea).
Minkäs teet. Päässä vikaa.
että minusta te olette mahtavia!
Jos mielipiteistä alkaa vatvoa, kyllä jokainen tarpeeksi älykäs pian tajuaa, miten mahdotonta yleensä onkaan sanoa juuri mistään juuri mitään - mitenkään perustellusti.
olet silti löytänyt, onneksi(?).
Minullakin kyllä voisi olla pari kaveria, jos lapsuudenkaverini eivät olisi kaikki muuttaneet pois/kauemmas.
En kyllä mielestäni niinkään vatvo asioita mielessäni, vaan en yksinkertaisesti keksi muuta sanottavaa kuin: "Istumme bussissa." tai "Ulkona on puu." tai "Minua kutittaa persiistä.".
tarkoitin tässä keskustelussa. Arvottamatta.
"Vaikkakaan mikään fuckbuddy -ideakaan ei oikein ole minun juttu..."
Tämä hiukan nauratti, tuli ikään kuin puun takaa katsos ;8D
Vaikka aika vanha aihe onkin.. minun ongelmani kiteytyy nimittäin ihan samaan asiaan. Kirjoitit sen vielä niin hyvin, että se oikeastaan auttoi minua selkiyttämään omaa ajatustani asiasta, kun en ole oikein osannut pukea sanoiksi sitä, mikä mielestäni sosiaalisissa tilanteissa on vaikeaa.
Jännitän sosiaalisissa tilanteissa aika paljon, mutta en niinkään luule sen johtuvan pelokkuudesta omien mielipiteiden ilmaisemiseen, vaan siitä, ettei niitä mielipiteitä oikein ole!
Itselleni on myös hyvin tuttua väkisin kysellä jotain kuulumisia, vaikka todelisuudessa asia ei vaikuta minuun mitenkään, eikä se kiinnosta. Minusta aina tuntuu, jos kysyn jonkun kuulumisia, että hän huomaa etten ole oikeasti kiinnostunut. Tai ehkä joskus olenkin, mutta pelkään, etten keksi sitten vastakysymyksiä tai puhuttavaa, ja siksi en yleensä viitsi edes aloittaa mitään kyselemistä.
En haluaisi olla itsekeskeinen, mutta onkohan tuossa nyt sitten kyse vain siitä? Ovatko muut ihmiset OIKEASTI niin kiinnostuneita toisistaan, että kyselevät kuulumisia sen vuoksi? Kaipaan hirveästi läheisempiä suhteita, ystäviä, kosketusta ja yhteenkuuluvuutta, mutta voiko se onnistua jos ei ole kiinnostunut muista? Pitäisi kai oppia kiinnostumaan..?
Sosiaaliset tilanteet ovat nimen omaan suorittamista. On ahdistavaa, kun ei keksi mitään puhuttavaa. Jos keksii, niin keskustelut jäävät tosi lyhyiksi. Minulla on yksi aika hyvä ystävä, jonka kanssa en jännitä, mutta en minä hänenkään kanssaan aina keksi mitään puhuttavaa.
Usein olen liikkeellä jossain porukassa, mutta vain jos ystäväni on mukana ja pyytänyt minutkin mukaan. Niiden muiden kanssa en ole koskaan (vuosienkaan aikana) päässyt oikein samalla aaltopituudelle, ja jäädessäni heidän kanssaan esim. kahden, tulee usein hyyyyvin ahdistavia hiljaisia hetkiä ja väkinäiset keskusteluyritykset jäävät lyhyiksi. Siitä seuraa aina sellainen itsensäruoskimis-säälissäkieriskelyrumba, että oksat pois. "Miten on mahdollista, ettet pysty keskustelemaan luonnollisesti?", "Et tule ikinä saamaan läheisempiä suhteita kun olet tuollainen" jne jne. Tarpeeksi monta vuotta kun on samaan tapaan itseään ruoskinut, alkaa noi asiat olla jo aika pahasti selkärangassa.. :(
Nykyään sitä tuntee itsensä todella yksinäiseksi, ja on melkeinpä heittänyt toivon siitä, että saisi muodostetuksi syvempiä suhteita, juuri näistä yllä mainituista syistä. Kaikkea on yritetty, tuloksetta. Olisikos vielä hyviä ideoita?
Melkein täysin sama juttu. Ja se on juuri se yksinolo mikä lisää passiivisuutta ja yleistä lamaa elämässä. Minulla yhtäkkiä yksi "kaunis" päivä tapahtui jotain ja kouluni jäi kesken, kaverit vähenivät ja tyttöystäväkin lopulta lähti. Olin, ja olen tavallaan edelleen, vuosia lamassa mutta nyt lähiaikoina olen saanut muutoksia aikaan paikkakunnan vaihdoksella yhtäkkiä, vakituisella työsuhteella ja koululla. Keksin myös näiden kaikkien muutoksien jälkeen lopulta mitä haluaisin ainakin kokeilla opiskelevani. Mutta en silti ole vielä päässyt yksinäisyydestä eroon vaikka pari hyvää ystävää onkin. Uskoni on joka tapauksessa tulevaisuutta kohtaan edes vähän valoisampi nyt. Toivoa on. :)
kouluun meno, työhön meno, harrastukseen meno, vanhojen tuttujen tapaaminen yms., koska olen niin epäsosiaalinen olento.
Miten sosiaaliset taidot määritellään? Jokaisella joka on (tahtomattaan) ollut pidempään yksinäinen on varmasti jonkinlaisia puutteita sosiaalisissa taidoissa. En kuvailisi itseäni sosiaalisesti taitavaksi, vaikka pystynkin tuottamaan puhetta esim. kahvilla kavereiden kanssa. Jotenkin se luontevuus tuntuu olevan se asian ydin...usein annetaan neuvoksi ujoille olla aktiivinen, olla kiinnostunut toisista ihmisistä ja kysellä esim. kuulumisia. Tällä tavoin saa tosiaan puhetta aikaiseksi, mutta harvemmin se johtaa mihinkään syvempään yhteyteen. Usein tällaisista keskusteluista jää sellainen olo, että puhutaan nyt, jotta ei tulisi niitä kiusallisia hiljaisia hetkiä.
Joskus olen ihan mielenkiinnosta seurannut sosiaalisesti taitavia (lue: normaaleja) ihmisiä keskusteluissa...harvemmin ne toisilta aktiivisesti mitään kuulumisia kyselevät. Usein saatan olla itse jopa aktiivisempi osapuoli esim. kahdenkeskisessä keskustelussa tällaisen henkilön kanssa. Silti ne samat ihmiset voivat olla paljon hauskempia ja puheliaampia muiden ihmisten kanssa. Eli pointtini on, että sosiaalisissa tilanteissa on tärkeintä pystyä luonnollisesti reagoimaan siihen mitä muut puhuvat ja antaa aito oma panos keskusteluun. Sellainen "kuulumistenkysely" ja "säästäpuhuminen" ovat toki parempia kuin ei mitään, mutta ei se vielä riitä tekemään ketään sosiaalisesti taitavaksi. Jos ajatellaan sellaista harmitonta tyhjänjutustelua - diibadadaa - joka on yksi keskeinen osa sosiaalisia taitoja, niin sen ehkä tärkein parametri erityisesti nykyisessä keskustelukulttuurissa on hauskuus.
Reagointi on todella tärkeä asia.. Tosin varsinkin ns. epäsosiaalisilla ihmisillä tuo "kuulustelutaktiikka" on erittäin "hyväksi havaittu".. Koska sen kautta saa toisen puhumaan ja silloin kun toinen on kertonut jotakin on paljon helpompi sanoa myös oman mielipiteensä jne. Voi jopa tehdä lisäkysymyksen jne.
Säästä puhuminen... Hmm.. No kaikesta voi puhua. Ei vain pidä liikaa miettiä mitä sanoo vaan pyrkii reagoimaan tilanteen mukaan ja kertomalla asioista sen oman mielipiteen tai miten niistä ajattelee.. Ei kuitenkaan liikaa keskity siihen millä tapaa sanoo asiansa.. Tärkeintä on puhua tosiaankin luontevasti ilman turhia miettimättä... ns. tajunnanvirtaa..
Toisaalta kannattaa tietysti pitää ajatukset koko ajan siinä sisällössäkin ettei nyt ihan sammakoita ala suustaan laittelemaan...
Komiikka ei aina ole lajeista se kaikista helpoin ja vaikka itsekin pystyn olemaan ns. varsin hauskakin jos seura vain sattuu sopivaksi ja keksin melkein "työkseni" keskustaltessa vitsejä niin siltikin tiedän että ns. "huonot vitsit" tai semmoiset vitsit joita ei joko vastapuoli oikein ymmärrä tai jotka ovat muuten ns. liian joko helppoja tai vaikeita voivat pilata myös tunnelmaa.. Toki kannattaa käyttää huumoriakin jos vain se sujuu luontevasti mutta tärkeintä on tosiaan tuo puhumisen luontevuus ja se ettei liikaa mieti sanavalintoja ja takerru liian pieniin asioihin.. Tärkeintä on että kokonaisuus toimii.
"Usein saatan olla itse jopa aktiivisempi osapuoli esim. kahdenkeskisessä keskustelussa tällaisen henkilön kanssa. Silti ne samat ihmiset voivat olla paljon hauskempia ja puheliaampia muiden ihmisten kanssa."
Saman olen havainnut. Toiset aistivat epäaitouteni ja ovat vaivaantuneita/hämillään.
En ole varma pystyisinkö (aina) edes kuulustelutaktiikkaan, mutta siitä olen melko varma, että mihinkään "moikataan kun nähdään"-tuttavuutta syvempään se ei johda.
Noh, ehkä saattaa johtaa, jos on sitten todella myös tarjota niitä omiakin mielipiteitä.
Voihan sitä sosiaalijuttujakin harjoitella.. Usein se on päänsisäinen ongelma eli ei vain uskalla sanoa omia ajatuksiaan vaikka semmoisia olisikin.
Yksi hyvä tapa tutustua toisiin ihmisiin (varsinkin kahden kesken) on kysellä asioista... Kyselee kaikenlaisia asioita ja vastaa itsekin omiin kysymyksiin. Toisaalta pitää kuitenkin enemmän keskustelukontaktia vastapuolessa eli antaa hänen kertoa asioistaan jne. Tämä on hyvä keino niille joille välttämättä "tapahdu niin paljon".. Sitä saa myös helposti keskustelua aikaiseksi kun keksii kysymyksiä vastapuolelle ja niitähän voi harjoitella etukäteenkin...
Tärkein seikka lienee kuitenkin siinä ettei liikaa pidä miettiä sitä mitä sanoo.. Usein ihmiset miettivät todella tarkasti sanomisiaan ja tämä muuttaa koko tilanteen muotoa. Silloin helposti unohtaa mitä edes haluaisi sanoa tai ei sano sitä mitä haluaisi sanoa vaan sanoo jotakin muuta.. Tärkeintä on myös että uskaltaa sanoa sanottavansa.. Eli pyrkii kertomaan asiansa loppuun asti ymmärrettävästi... Suurin ongelma kun monilla on että he eivät myöskään uskalla sanoa asiaansa loppuun asti kaikille ihmisille (monet jättävät keskustelun puhtaasti puolitiehen tai kommenttinsa jos puhuminen tuntuu muutenkin vaikealta).
Kaikilla on myös mielipiteitä asiaan kuin asiaan.. Ongelmasi lienee siinä ettet koskaan ole oikein yrittänytkään miettiä erilaisiin asioihin omaa näkökantaasi ja sitten voit jo etukäteeen ajatella että "eipä tuo minua mitenkään liikuta tai minulta mielipidettä kysytä, joten ei sillä ole väliä mitä mieltä olen"...
Pitää tosin muistaa se seikka, että vaikka ihminen pystyisikin sosiaalisesti juttelemaan aivan hyvin niin se ei suinkaan tarkoita välttämättä sitä että seuran saanti olisi helppoa...
Toiset juttelevat myös kahden kesken paljon helpommin kuin isommassa porukassa.. Itsekin olen tuommoinen ihminen.
Toisaalta keskustelun aloittaminen ns. tuntemattoman ihmisen kanssa tai parempi tutustuminen on yleensä aina semmoinen vaikea asia. On myös eri asia miten ihmiset haluavat jutella kanssasi vaikka itse voisit jutella heille.. Eipä minullekkaan ole kovin moni halunnut jutella vaikka voisin jutella "melkein mistä vain".. Oikeastaan tuntuu että nuo tuttavuudet tulevat enemmänkin sattumalta ja kovain yrityksen myötä ennemmin kuin itsestään.. Tuurillakin on yleensä iso osuus siinä miten saat ystäviä ja kavereita ja tilanteellasi.. Ei sinun tarvitse niin kova puhemies olla jos elämäntilanteesi on vain muuten hyvä ja olet hoitanut asiasi hyvin.
Kaikkia taitoja voi toki kehittää ja ihminen voi myös muuttua iän myötä... Netti tarjoaa hyvän keinon tutustumiseen. Toisaalta netissäkin tutustuminen on (omien kokemuksien pohjalta) varsin vaikeaa, vaikkakin se on yksi parhaimmista paikoista tuohon asiaan...
Voin vielä korostaa yhtä asiaa eli 'yrittämistä'... Ainoa keino saada monilla seuraa on vain kova yrittäminen seuran saamisen suhteen.. Olen itsekin miettinyt monesti ns. "luovuttamista" koska ketään ei ole "sanamukaisesti tullut vastaan" tai lähes kukaan ei ole halunnut edes pitää yhteyttä.. Silti yrittäminen jopa vuosista toiseen on jossakin määrin auttanut tuota tilannetta...
Toiset saavat varsin helpostikin seuraa siinä missä toisilla se on hirveän työn takana.. Luulen että alkup. kirjoittaja ei nyt ole ihan hirveän vanha joten näkisin hyväksi seikaksi tuon "yrittämisen" siitäkin huolimatta että lunta saattaa välillä tulla tupaan.. Ystävien saaminen vaikeutuu ajan myötä paljon vaikeammaksi ja on sen takia helpompi vain kokeilla yrittää saada niitä koko ajan.. (samoin kuin muitakin tuttuja).. Tai sitten on parempi jopa muuttaa omaa epäsosiaalisuuttaan siihen sosiaalisempaan suuntaan... (vaikka tämä voi vaatia joillakin aikamoista tahdonvoimaa varsinkin jos he ovat yksin ja joutuvat olemaankin paljon yksin). Tosin se on yleensä ainoa keino mikäli mielii saada sosiaalista tilannettaan paremmaksi...
Ongelmahan olikin juuri siinä, etten usko tässä olevan kyse yrittämisestä tai sen puutteesta, vaan kyvyttömyydestä muodostaa sosiaalisia kontakteja, vaikka yrittäisi kuinka paljon tahansa.
Siinä olet oikeassa, että kannattaisi - miten ikinä se sitten tapahtuukaan - muuttaa itseään sosiaalisempaan suuntaan.
Se minun täytyisi tehdä, ennen kuin on mitään järkeä edes yrittää tutustua muihin.
Päänsisäinen ongelma se tosiaan taitaa olla, mutta kuten jo taisin jossain mainitakin, niin yleensä en pääse edes tuohon "onko tämä tarpeeksi fiksua/hauskaa sanottavaa"-pohdinnan asteelle, vaan minulla ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa (jotain absurdeja tai täysin tilanteeseen liittymättömiä lausahduksia lukuunottamatta).
Niitä kysymyksiäkin pitäisi osata keksiä; kamppailen usein jo niiden keksimisen suhteen, saati että pystyisin itse vastaamaan niihin järkevästi.
Eikä myöskään auta vaikka uskaltaisi sanoa/kysyä mitä tahansa, ellei sitä osaa tehdä luontevasti...
Ongelma on myös siinä, ettei minua erityisesti kiinnosta toiset ihmiset. Joku voisi kysyä että miksi sitten ylipäätään haluan seuraa, mutta onhan se nyt yksikseen joka paikassa olo aivan saatanan tylsää, ja lisäksi minua häiritseekin enemmän seurustelukumppanin puute.
Luulisin, että jotta voisi saavuttaa olotilan, jossa ei kontrolloisi sanomisiaan, pitäisi ensin kasvaa jollain tapaa aidoksi sosiaaliseksi olennoksi, joka todella haluaisi jutella, haluaisi tuoda itseään esille ja haluaisi kuunnella muita. Minulta nämä kaikki puuttuvat.
Vielä tuosta mielipiteiden muodostamisesta...olet aivan oikeassa, en ole hirveästi edes yrittänyt muodostaa mielipiteitä, viimeaikoina kylläkin enemmän. Ongelma vaan on se, että vaikka yrittäisinkin muodostaa mielipiteitä, ne ovat jotenkin keinotekoisia. En pysty esittämään niitä mitenkään vakuuttavasti tai innolla, vaan jälleen kerran olen epäaito. Kun monet asiat eivät vaan kiinnosta.
Ihan sama kuka istuu eduskunnassa tai presidenttinä, ihan sama mitä maailmalla tapahtuu, ihan sama tuhotaanko Helsingin rantamaisema jollain tökeröillä rakennussuunnitelmilla, ihan sama lasketaanko vai korotetaanko veroja, ihan sama mistä ravintolasta saa hyvää ruokaa, ihan sama mitä jossain bileissä tapahtui, ihan sama mikä artisti on tulossa konsertoimaan Suomeen, ihan sama mikä joukkue voitti eilisen urheiluottelun, ihan sama nousevato vuokrat, ihan sama tuhoutuuko maailmantalous, ihan sama avaako Venäjä kaasuhanat, ihan sama ajoiko Kimi Räikkönen laittomalla Ferrarilla, ihan sama oliko Hesarissa joku mielenkiintoinen artikkeli tai maukas resepti, ihan sama kuka pääsi jatkoon idolsissa tai bb:ssä, ihan sama...blah blah blah.
Niin no ei kukaan ole kyvytön muodostamaan sosiaalisia suhteita.. Tosin joillekin se on paljon vaikeampaa kuin toisille...
Paljolti on kiinni omasta itsestäänkin että onko halua itsensä muuttamiseen... Itsekin olen joutunut hieman "pakon edellä" muuttamaan itseäni ja ei se niin vaikea juttu ole ollut kuin alunperin on saattanut kuvitella..
No jos kaikki olisi yhdentekevää niin tuskin sinä tässäkään juttelisit.. Kannattaa kokeilla sitten puhua niistä asioista jotka kiinnostavat...
Mut parempi juttu voi olla opetella noita sosiaalisia taitoja ja kehittää itseään.. Sitä kun ei kuitenkaan ole "rajattomasti" aikaa ja jos ei pyri saamaan asioita kuntoon nuorempana, niin se on monta kertaa vaikeampaa esim. kymmenen vuoden päästä kokeilla saada niitä asioita kuntoon ja todeta "ei tämä niin vaikeaa olisi ollutkaan"...
Ei minulle oma olotilani tietystikään ole yhdentekevää...
Tietysti esim. joistain lukemistani kirjoista yms. voisin puhua, mutta ne ovat minulle jotenkin niin henkilökohtaisia kokemuksia, että ne menevät "pilalle" jos keskustelen niistä syvemmin toisten kanssa.
Sosiaalisten taitojen opettelu tosiaan kannattaa, mutten vaan tiedä että miten niitä opetellaan. Satunnaisesti tuntemattomien tai puolituttujen kanssa jutteleminen kun ei ole parantanut kykyjäni millään tavalla...eikä oikeastaan mielikuvaharjoittelukaan, vaikken ole sitä paljoa harrastanut.
Juu, hyvin... Ainoa ystävä on tietokone. Olen tietokoneella koko päivän, nukun miten sattuu ja joskus käyn myös kaupassa. Siinäpä elämäni. Tosin nyt on myös terapia, jossa yritän väkisin puhua ja päivätoimintapaikka jossa yritän puhua mahdollisimman vähän, jos nyt edes pääsen aamulla lähtemään sinne. Elämä on tappavan tylsää.
en sanonut että kaikilla tällä palstalla menee hyvin, vaan että ihmiset joiden sosiaaliset taidot ovat sellaisella asteella, että toisiin tutustuminen/partnerin löytäminen on ylipäätään mahdollista, ovat minua paremmassa asemassa.
nyt tässä tämä ristiriita, kun sanot, että et ole kiinnostunut muista ihmisistä, mutta kuitenkin olisit kiinnostunut löytämään kumppanin. Miten tämä on mahdollista?
jos haluat tyttöystävän, niin luulisi että silloin jos joku tyttö vaikka tulee juttelemaan, niin sinua ainakin kiinnostaisi kuunnella?? jos et itse keksi sanottavaa.....
minäkin tunnistan itseäni paljon näistä kirjoituksistasi, mutta ainakin tuolla erolla, että kyllä minua kiinnostaa kuunnella jos joku minulle juttelee. Ja pystyn myös näyttämään sen että olen kiinnostunut, ja joskus jopa itsekin jotain sanomaan;)
No, vaikka ei olisi erityisen kiinnostunut kenestäkään, niin onhan se mukava tunne että on jollekin tärkeä, että on joku joka sinusta välitää. Ja myös läheisyys ja seksi on tärkeää.
Ja kyllä minä itsekin olisin tyttöystävän jutuista kiinnostunut, varsinkin sitten kun olisin ehtinyt kiintyä häneen.
Lähinnä tarkoitan tuolla kiinnostuksen puutteella sitä, etten ole samanlainen kuin ihmiset joita usein näen, joiden elämän tärkein juttu on kertoilla toisilleen kommelluksistaan ja naureskella toisten kertomuksille...vai miten sen nyt sanoisin, vaikea selittää. Otetaan esimerkiksi että joku tulee kertomaan löytäneensä halvan vuokra-asunnon tai hehkuttamaan miten hauskaa jossain bileissä oli, niin ei minua vaan oikeasti sillä tavalla "kiinnosta", että pystyisin asiasta innostumaan.
Ylipäätään, tavalliset asiat eivät ole pitkään aikaan hirveästi liikuttaneet minua..."suurempia tunteita" (ihan naurusta alkaen) olen kokenut lähinnä lukiessani kirjoja ja katsoessani tv:tä, mutten toisaalta ole ollut muitten kanssa hirveästi tekemisissäkään.
PS.Nyt lopuksi mieleeni tuli vielä viime kerta kun tapasin ja juttelin (yritin jutella) pari kertaa eräälle mukavalle ja nätille tytölle, niin en kyllä tosiaan tiedä miten kiinnostunut hänestä itsestään todella olin. Ehkä olen sitten vain joku suur-narsisti, jolle tyttöystävä on vain jonkinlainen omia haluja tyydyttävä väline, tai ehkä tosiaan kiinnostus kasvaa vasta syvemmän tutustumisen myötä. Toivottavasti jälkimmäinen vaihtoehto.
Toisaalta tuo alkup. otsikkosi hieman hämää.. Koska sinulla näiden kirjoitusten mukaan on noita ystäviä(?), kun taas monilla ei ole niitä...
Et ehkä kannattaisi vain pyrkiä muuttamaan enemmän itseään ja pyrkiä pitämään ystävistä kiinni ja hankkimaan uusia niin netistä kuin muualtakin.. Vaikeaahan se voi olla mutta eipä yrittäminen mitään maksa...
Mistä päättelit että minulla olisi ystäviä?
No, yhden lapsuudenkaverin näen ehkä kerran vuodessa ("olosuhteiden pakosta").
En vieläkään usko että minulla on mitään saumaa saada ketään, ennen kuin olen muuttanut itseäni...
vaikutat todella ikävältä tyypiltä. Sinun kanssasi tuskin olisi hauskaa viettää aikaa jos sinua ei kerta mikään kiinnosta etkä ole huumorintajuinen etkä halua tehdä mitään muuta kuin katsoa telkkaria. Seurustelin kerran kaltaisesi tyypin kanssa ja erohan siitä tuli. Hän oli todella epäsympaattinen ja epäsosiaalinen. Minäkin olin vain hänen tarpeidensa tyydyttäjä. Koskaan hän ei ollut kiinnostunut minun asioista eikä kenenkään muunkaan. Pinnallisesta tekniikasta hän jaksoi puhua ystäviensä kanssa. Läheisyydestä hän ei ollut kiinnostunut tippaakaan, mutta seksi kelpasi. Olen miettinyt, että se poika oli lähellä autistia. Voihan se ollakin niin, ken tietää.
Olen itsekin erakkotyyppiä, mutta minua kiinnostaa muiden asiat ja varsinkin läheisteni asiat. Kaipaan rakkautta kaikin tavoin. Olen myös hyvin huumorintajuinen ja impulsiivinen. Mutta minulla on myös taipumusta masennukseen ja sen takia lienen paljon yksin.
Nyt kyllä vähän liioittelet. Minähän sanoin että kiinnostuisin varmasti tyttöystävästäni, kunhan olisin ensin vähän tutustunut häneen. Kyllä keskustelu olisi minulle suhteessa tärkeää, ainakin sen vuoksi että se rakentaa sitä aidon välittämisen tunnetta.
En myöskään ymmärrä mistä repäisit ettei minulla olisi lainkaan huumorintajua, sillä sen minä mainitsin olevan yksi "pelastavia" ominaisuuksiani.
Läheisyydenkin mainitsin itselleni tärkeäksi jo aloitusviestissä.
Ulos voisin lähteä vaikka minne: ravintolaan, leffaan, urheilemaan, pulkkamäkeen, huvipuistoon yms, mutta mielellään ei rannalle, terassille tai baariin.
"Seurustelin kerran kaltaisesi tyypin kanssa...".
Ei pahalla, mutta tuskin sinä nyt aivan vähällä aloit seurustelemaan "tuon kaltaisen tyypin kanssa..."....
Voi tietysti olla että nuo "ominaisuudet" tulivat vasta jälkikäteen kuvioihin mukaan...
että kun sinua yrittää piristää tai kehua, keksit huonoja puolia, mutta kun sinua haukkuu ja mollaa, rupeat puolustamaan itseäsi. Get real!
Et välttämättä ole kovin poikkeuksellinen yksilö kammottujen "yksinäisten" joukossa. Mainitsit sairaalloisen huomionhalun. Oletan, että juuri huomionhalusta tai tarpeesta tulla ihailluksi juontaa monen yksinäisen kaipuu ihmisten seuraan, vaikka tämä seura heidän mielestään lopulta on vastenmielistä tai ikävystyttävää. Oletetaan, että muiden kanssa jutustelun, "ryhmään kuulumisen", tulisi herättää tietynlaisia (taivaallisia) tuntemuksia ja kun näin ei käy, oletetaan, että itsessä on jotakin vialla. Seuraa, että henkilö pyrkii muuttamaan itseään, hän yrittää tulla joksikin muuksi kuin on, mistä seuraa edelleen "identiteettikriisejä", mielenterveydellisiä ongelmia ja yleistä pahaa oloa ja masentuneisuutta.
Sosiaaliset tilanteet ovat sinulle suorittamista, koska et pidä niistä, eivätkä ne täten ole luontevia. [Jos olisit "oma itsesi" (klisee, mutta tosi), etkä yrittäisi keksiä jutun juurta tai olla ylitsevuotavan ystävällinen tai muuten ehdoin tahdoin pyrkiä miellyttämään (alentaen samalla itsesi), tilanne olisi luonteva.] Useimmat katsovat, että kyseinen luontevuus on suoraan verrannollinen henkilön sosiaalisiin taitoihin, mikä on absurdia. Kyseinen luontevuus on suoraan verrannollinen vain siihen, kuinka vakuuttunut henkilö on huonommuudestaan ja sosiaalisten kykyjensä puutteesta. Rafael Nadal lienee maailman paras tenniksenpelaaja. Oletettavasti hän pitää tenniksestä, tai ehkä hän on tympääntynyt koko lajiin ja pelaa vain rahan vuoksi. Seikalla ei ole mitään merkitystä hänen taitojensa kannalta, sillä taito on määritelmällisesti jotain, joka voidaan oppia ja opettaa. Ketään ei voida opettaa tuntemaan tietyssä tilanteessa tietyllä tavoin (miksi pitäisikään). Tähän kuitenkin pyritään erilaisin tekniikoin, tempuin ja strategioin, jotka eivät tietenkään koskaan toimi.
Sosiaaliset taidot sekoitetaan seurassa viihtymiseen, koska oletetaan, että seurassa viihtymättömyys seuraa kehnoista sosiaalisista taidoista. Ts. jos henkilö A (tai henkilöt A, B ja C) on mielestäni ikävystyttävä, typerä tai muuten vastenmielinen tai yhdentekevä, on syy heikoissa sosiaalisissa taidoissani? Jos en sano A:lle mitään, koska minulla ei ole sanottavaa (miksi minun pitäisi sanoa jotain? miksi A ei sano jotain? mitä vikaa hiljaisuudessa on?), on syypäänä jälleen sosiaalinen jälkeenjääneisyyteni? Absurdia, hullua, naurettavaa! Mutta näin ihmiset ajattelevat.
"Huonot sosiaaliset taidot" on stigma, jolla kaltaisemme sosiaalisesti ei-niin-aktiiviset henkilöt ajattelemattomasti merkitään ja jolla monet meistä merkitsevät itsensä. Tästä sikiää uhrin mielessä huonommuuden- ja arvottomuudentunteita, itsevihaa, itseinhoa, itsesääliä, häpeää, raivoa, masentuneisuutta, voimattomuutta, henkistä ja fyysistä rappiota. Tämä stigma on ainoa syy siihen, miksi sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta. Kun ihminen on vakuuttunut huonommuudestaan, hänestä tulee epävarma, hänen puheensa alkaa takellella, hänen ajatuksensa ei kulje, hän ei osaa pitää puoliaan, hänet on helppo nujertaa. Tämä on erittäin tuskallista, minkä vuoksi sosiaaliset fobiat ovat niin yleisiä.
Sosiaaliset taidot tai niiden puute eivät ole syypää yksinäisyyteen saati ei-yksinäisyyteen (vrt. sosiaalisesti ja muutenkin täysin kyvyttömät BB-pölvästit).
Kaipaako ap. kirjoittaja ihmisten seuraa aidosti, koska juurihan hän kertoi, ettei muiden ihmisten asiat kiinnosta pätkääkään?
Mietin tovin, kuinka huomautuksesi liittyy kirjoittamaani. Mielessäni heräsi kysymys: liittyykö se?
Jos olisin oma itseni sosiaalisissa tilanteissa, istuisin enimmäkseen hiljaa, odottaen että muut viihdyttäisivät minua, ja välillä heittäisin jonkun vitsin väliin. Ei tuotakaan nyt aivan luontevaksi sosiaaliseksi tilanteeksi voisi kutsua, vaikka itselleni se kyllä olisi luontevaa. Ja tuolla tavoin ei myös tutustuisi kehenkään.
Se on kyllä totta että sosiaaliset taitosi määritetään lähinnä sen mukaan miten hyvin "onnistut" ns. standardi-ihmisen kanssa, mutta eikö sen noin pitäisi juuri mennäkin?
Ja kyllä uskoisin negatiivisten tunteiden kumpuavan yksinkertaisesti siitä kaverittomuudesta, kumppanittomuudesta, arvostuksen puutteesta yms.
Mielenkiintoisia ajatuksia sinulla...olen pitkälti samaa mieltä kanssasi...
"Oletetaan, että muiden kanssa jutustelun, "ryhmään kuulumisen", tulisi herättää tietynlaisia (taivaallisia) tuntemuksia ja kun näin ei käy, oletetaan, että itsessä on jotakin vialla."
Tämä on se ongelma jonka kanssa minä ainakin usein painin. Joskus (aiemmin ehkä enemmän) toivoin, että voisin tuntea kuuluvani johonkin mukavaan kaveriporukkaan, jonka kanssa pidettäisiin hauskaa ja tehtäisiin erilaisia asioita yhdessä. Kuitenkin kun tällaisiin tilanteisiin on joskus harvoin joutunut/päässyt mukaan, niin ei se niin taivaallisen hienolta ole sitten kuitenkaan tuntunut. Joskus on jopa helpottunut olo, kun palaa takaisin omaan yksinäisyyteen ja rauhaan. Kyse ei ole siitä, etteikö nämä kaverit olisi olleet mukavia minua kohtaan tai ottaneet minua hyvin vastaan, vaan enemmän siitä, että sellaisissa tilanteissa joutuu esittämään jotain muuta mitä oikeasti on. Varmasti annan monille pukeutumisella ja käyttäytymisellä aivan tavallisen ensivaikutelman, mutta illuusion ylläpitäminen koko illan vaatii kovaa työtä ja ponnisteluja. Kärjistäen voisi sanoa, että nään sosiaaliset tilanteet usein suorituksina, jossa kerätään pisteitä esitetyillä mielipiteillä ja hauskoilla jutuilla. En pysty heittäytymään hetkeen mukaan, vaan kokoajan sitä jollain tasolla miettii, millaisen kuvan itsestään muille antaa.
Usein sitten jää jälkeenpäin sellainen masentunut olo ja sitä pohtii, että mikä minussa on oikein vikana, kun en osaa pitää hauskaa mukavien kavereiden kanssa.
"Useimmat katsovat, että kyseinen luontevuus on suoraan verrannollinen henkilön sosiaalisiin taitoihin, mikä on absurdia. Kyseinen luontevuus on suoraan verrannollinen vain siihen, kuinka vakuuttunut henkilö on huonommuudestaan ja sosiaalisten kykyjensä puutteesta."
Tästä olen hieman eri mieltä...mielestäni itseluottamus ja luontevuus ihmisten kanssa ovat yksi keskeinen osa sosiaalisia taitoja, eikä näitä voi oikein erottaa toisistaan. Jos olet kovin epävarma ajatuksistasi etkä uskalla ilmaista mielipiteitäsi suuremmassa porukassa, on kykysi toimia sosiaalisissa tilanteissa selvästi rajoittunut. Tämä ei tarkoita sitä, ettetkö voisi kuitenkin kehittää sosiaalisia taitoja. Toisilla ripaus itseluottamusta ja kokemusta saattaa riittää. Ongelmana on, että aito itseluottamus ei synny oikein muuten kuin positiivisten kokemusten kautta. Toki toiset ihmiset ovat luonnostaan itsevarmepia kuin toiset, vaikka mitään objektiivisesti havaittavia perusteita tälle ei ole.
"Sosiaaliset taidot tai niiden puute eivät ole syypää yksinäisyyteen saati ei-yksinäisyyteen (vrt. sosiaalisesti ja muutenkin täysin kyvyttömät BB-pölvästit)."
BB-asukkaiden älykkyydestä voi olla monta mieltä, mutta kyllä jokaiselta talossa pidempään pysyneeltä vaaditaan hyviä sosiaalisia taitoja. Mielestäni rinnastat nyt turhaan älykkyyden ja sosiaaliset taidot keskenään...sosiaalisuudessa on ennen kaikkea kyse sopeutumisesta ympäristöön eli löytääkö ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä. Mitä erilaisempi on sisäinen maailmasi, sitä vähemmän on ihmisiä, jotka sinua ymmärtävät. Toivoa ei kannatta kuitenkaan menettää, koska sen yhden samanhenkisen ihmisen voi riittää...
"Se on kyllä totta että sosiaaliset taitosi määritetään lähinnä sen mukaan miten hyvin "onnistut" ns. standardi-ihmisen kanssa, mutta eikö sen noin pitäisi juuri mennäkin?"
Ei, selittämästäni syystä. Itse asiassa "sosiaaliset taidot" on käsite, jota ei yleensä vaivauduta määrittelemään lainkaan. Oletetaan, että se on yhtä kuin seurassa viihtyminen, mitä se ei voi olla, kuten selitin. Yksi "virallinen" määritelmä sosiaalisille taidoille löytyy osoitteesta http://www.yad.fi/index.php?l=1&path=3,53,54. Lainaus "kaveritaidoiksi" määritellystä sosiaalisten taitojen osasta (huom. osasta): "Kaveritaidot ovat osa sosiaalisia taitoja. Ne painottuvat lapsen tai nuoren vuorovaikutukseen vertaisryhmänsä tai yksittäisen vertaisen kanssa. Kaveritaitoihin kuuluvat sekä toisten huomioon ottaminen että omanarvontunne, kuten myös oma-aloitteisuus toisiin tutustumisessa ja toisten toimintaan vastaamisessa. Se, ettei kiusaa muita ja toisaalta osaa puolustautua ja hakea apua tullessaan itse kiusatuksi ovat kaveritaitojen ydintä. Omien mielipiteiden ja tunteiden ilmaiseminen sekä rakentavat ratkaisut vertaisryhmien ristiriitatilanteissa ovat myös keskeisiä kaveritaitoja."
Sinulla on ilmeisesti heikko omanarvontunne. Kyseisen (hiukan arveluttavan) määritelmän mukaan sosiaalisissa taidoissasi on siis puute. Mielestäni vika on määritelmässä, ei sosiaalisissa taidoissasi, mutta esimerkki osoittaa yhtä kaikki, että seurassa viihtyminen tai siitä nauttiminen eivät kuulu sosiaalisiin taitoihin. Kysymys on lähinnä kyvystä tunnistaa ihmisyhteisössä vallitsevat kirjoittamattomat käytössäännöt. Tämä on lähes kaikille ihmisille sisäänrakennettua ja luontaista.
Sosiaaliset taidot on käsite, jonka voi ladata moninaisin merkityksin. Vastustan käsitteen "normaalia", häilyvää, epätieteellistä määrittelyä, sillä se antaa ymmärtää, että hekilön subjektiivinen kokemus on oire jostakin psykologisesta viasta, josta henkilö on pyrittävä parantamaan. On täysin eri asia sanoa "X ei viihdy A:n seurassa", kuin "X on sosiaalisesti taitamaton". Edellinen väittämä on X:n kannalta neutraali, jälkimmäinen ei ole.
On tietysti eri asia olla viihtymättä tiettyjen ihmisten seurassa kuin olla viihtymättä kaikkien tai lähes kaikkien ihmisten seurassa. Jälkimmäinen tapaus on läheisesti kytköksissä henkilön omanarvontuntoon. [Jatkanen tästä kunhan joudan.]
Mielettömän hyvin paikkansa pitävää tekstiä!
Minulla on muuten hieman samaa kuin aloittaneella, olen kuitenkin naispuolinen ihminen.
En kertakaikkiaan jaksa puhua joka päivä työpaikalla lounaalla työkavereiden kanssa heidän edellisen päivän kuntosalitreeneistään joten olen vain hiljaa. Minulla suorastaan tulee jo korvista ulos heidän treenijuttunsa yms. Joskus harvoin puhe saattaa kääntyä maailmanpolitiikkaan kuten nyt kun on Yhdysvalloissa astunut virkaan uusi presidentti niin minullakin on jotain sanottavaa ja silloin minäkin olen vilkas keskustelussa mutta nämä jokaisen omat kuulumiset mitä tein eilen illalla; ei voisi vähempää kiinnostaa....
Kyllä minä silti haluan ihmiskontakteja elämääni ja jos joku ihminen on tarpeeksi läheinen, hänen päivästään voisin varmasti kuunnellakin.
"Ketään ei voida opettaa tuntemaan tietyssä tilanteessa tietyllä tavoin (miksi pitäisikään). Tähän kuitenkin pyritään erilaisin tekniikoin, tempuin ja strategioin, jotka eivät tietenkään koskaan toimi."
- Ja minkähän takia sitten esim. esiintymistaitokursseilla monet arat, esiintymistä ja sosiaalisia tilanteita kammoavat ihmiset ovat ovat tulleet luonteviksi esitelmien pitäjiksi ja monet entiset arkailijat nauttivat esitelmien pitämisestä?
Jo tuo esimerkki kumoaa sinun väitteen siitä, että tilanteiden kokemista ei voida "tekniikoin, tempuin ja strategioin" muuttaa. Totta kai ihmiset voivat muuttaa asennoitumistaan ja omaa subjektiivista kokemistaan eri tilanteissa.
itse lähinnä ihmettelen että mitä olioita ne ihmiset on. ei ota selvää. minä en ymmärrä ihmisiä eikä ihmiset ymmärrä minua, eli homo sapiens lajin degeneroitunutta mutaatiota.
siinäpä se. Ei sinussa mitään vikaa ole muuten. Sulla näyttää olevan semmoinen asenne, että tyhjänpäiväinen juttelu ei kiinnosta. Mutta koeta muuttaa asennettasi niin, että alussa vain on melkeinpä pakko jutella niitä näitä tuntemattoman kanssa. Kyllä ne jutut siinä syvällisemmiksi muuttuu ajan kanssa.
Ja voithan koettaa joskus jollekulle puhuakin syvällisiä heti alkuun, eihän sitäkään mikään estä. Ei kaikki sellaista säikähdä. Senkun kokeilet! puhu ihan mitä mieleesi tulee, äläkä mieti yhtään, miten PITÄISI puhua. On paljon muitakin ihmisiä, jotka eivät pidä small talkista.
Ja toinen juttu tuli mieleen, että jonkun harrastuksen kautta voisit löytää ystävän/tyttöystävän.
Siis jonkinlaisen TEKEMISEN kautta on helpompi tutustua ihmisiin, minusta ainakin. Esim.ilmoittaudu jollekin kurssille, tanssikurssi tms. joku sellainen jossa joutuu pakosta tekemään jonkun kanssa jotain yhdessä. Siinä samalla tulee huomaamatta tutustuttua.
Oletko tullut tuollaista ajatelleeksi?
ettei minua kiinnosta puhua mistään "syvällisistä" sen enempää.
Itseasiassa mielestäni tuosta "pinnallinen vs. syvällinen" asetelmasta tehdään liian iso juttu, mitä nyt olen tätä palstaa lukenut.
Harrastukseen olen mennyt, mutta kuten mainitsin alussa, minun on mahdotonta saada kuin aivan pintapuolista kontaktia kehenkään. Sen vuoksi sanoinkin, ettei yrittäminen auta (ennen itsessä tapahtuvaa muutosta). Itse asiassa yksi syy miksi kirjoitin alkuperäisen viestin, oli ärsyyntymiseni siihen että monen ihmisen päässä vallitsee sellainen käsitys, että niitä kavereita/kumppanin saa jos yrittää tarpeeksi, vaikka olisi millainen tyyppi.
Asenneongelma minulla varmasti on.
lähelle, ts. suora syvällisen ja pinnallisen arvottaminen on aina jkv. epäillyttävää.
"Itse asiassa yksi syy miksi kirjoitin alkuperäisen viestin, oli ärsyyntymiseni siihen että monen ihmisen päässä vallitsee sellainen käsitys, että niitä kavereita/kumppanin saa jos yrittää tarpeeksi, vaikka olisi millainen tyyppi."
Olet ihan oikeassa tuosta asiasta, ettei kaikilla tyypeillä ole "juuri mitään saumoja saada seurustelukumppania.. Saati sitten mitään ns. läheistä seuraa".. Tosin tuo riippuu paljolti alueesta, omista kriteereistä, mahdollisuuksista tavata uusia tyyppejä ja ennen kaikkea omasta itsestään...
Miehillä ongelmat korostuvat yleensä vielä entisestään tuon asian suhteen... Varsinkin jos on ns. epäsosiaalinen tapaus niin seuran saaminen voi olla toivoton tehtävä vaikka muut perusasiat voisivat ollakin jopa kunnossa... Toisaalta moniongelmaisillahan tuo tilanne vaikeutuu vielä entisestään...
Olet myös oikeassa tuosta asiasta että ns. "pinnallinen" vs "syvällinen" vastakkainasettelu on aina liian korkealle nostettua... Yleensä kaikki ihmiset kun juttelevat jokseenkin pinnallisesti asioista ja se kuuluu yleensä siihen sosiaaliseen kanssakäymiseen jolla luodaan niitä uusia tuttavuuksia.. Tuskin sinä kovin hyvin pystyt luottamaan tuntemattomaan ihmiseen ja puhumaan aivan kaikesta...
Toisaalta pitää sanoa, että joskus sitä yllättyykin miten monilla ns. "vaikeilla tapauksilla" kumppanikin saattaa olla... Toisaalta näkisin asian niin että kaikille on kumppani olemassa jos vain on tarpeeksi mahdollisuuksia ja pystyy tutustumaan mahdollisimman moneen ihmiseen...
Sen takia monet semmoisetkin tapaukset (joilla ei välttämättä odottaisi olevan sitä yhtääkään kumppania) voi ollakin ollut useita kumppaneita, mutta taas semmoisella jolla odottaisi olevan useitakin ei ole ollut yhtäkään... Paljon riippuu myös siitä miten pelaa omat korttinsa ja joillakin tapauksilla tuurikin näyttelee isoa roolia. Silti ei koskaan pidä unohtaa omaa panostusta.. Onnikin yleensä ansaitaan, ei sekään yleensä "tuurilla" tule.