En usko, että kyseessä olisivat välttämättä anaalisesti suuntautuneet persoonat, vaikkakin sellaisia varmasti on rasisteissa - ehkä normaaliväestöön suhteutettuna keskimääräistä enemmän. Anaalisuudelle on nimittäin luonteenomaista purkautua myös pakonomaisena siisteytenä ja rasistien habitus ei aina tähän viittaa. Näin ollen anaalisuutta ei voida mielestäni pitää selittävänä tekijänä, vaikka se monessa tapauksessa olisikin omiaan vahvistamaan asianomaisen rasistista minäihannetta.
Mitä tulee paranoidisuuteen, katsoisin sen olevan pikemminkin rasistisen syndrooman osa kuin aiheuttaja.
Todennäköisimmältä tuntuisi, että rasismi liittyy yksinkertaisesti ongelmalliseen minäkuvan kehitykseen. Taustat toki saattavat olla jo varhaislapsuudessa, mutta yhtä hyvin kyseessä voivat olla myöhemmät, työhön, opiskeluun tai ehkä yleisimmin ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.
Oli tausta millainen tahansa, olennaisinta käsitykseni mukaan on, että asianomainen kokee turhautumista yrittäessään hahmottaa, mitä ja kuka hän oikeastaan on. Eräs ratkaisu tällaisessa tilanteessa on yrittää nostaa itsearvostusta projisoimalla johonkin ihmisryhmään vastaavasti negatiivista arvostusta.
Toisin sanoen, kokeakseen olevansa (edes) _jotain_ asianomainen pyrkii rakentamaan omaa minuuttaan idealisoivaa kuvaa mieltämällä, että _jotkut muut_ ovat häneen itseensä verrattuina heikompia, huonompia tai vähempiarvoisia. Tyypillistä on, että hän on taipuvainen fantasioimaan myös idealisoidun ryhmän, johon hän toivoo kuuluvansa ja josta hän toivoo löytävänsä oman paikkansa.
Koska sekä rasistinen minäkuva että mielikuva idealistisesta 'omasta' ryhmästä ovat relatiivisia suhteessa samaten imaginääriseen vastaryhmään, ne ovat pohjimmiltaan varsin hauraita. Tämä on omiaan synnyttämään paranoidisia defenssejä, jotka siten ovat luonteva osa syndroomaa.
Mikäli tilanne parantuu ja minäkuva kehittyy omaehtoisemmaksi, oireyhtymä saattaa vähitellen laantua ja lopulta hävitä itsekseen. Mikäli näin ei käy, paranoidiset defenssit saattavat riittää pitämään minäkuvan kasassa ja oireyhtymä kroonistuu.
Mitä tulee paranoidisuuteen, katsoisin sen olevan pikemminkin rasistisen syndrooman osa kuin aiheuttaja.
Todennäköisimmältä tuntuisi, että rasismi liittyy yksinkertaisesti ongelmalliseen minäkuvan kehitykseen. Taustat toki saattavat olla jo varhaislapsuudessa, mutta yhtä hyvin kyseessä voivat olla myöhemmät, työhön, opiskeluun tai ehkä yleisimmin ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.
Oli tausta millainen tahansa, olennaisinta käsitykseni mukaan on, että asianomainen kokee turhautumista yrittäessään hahmottaa, mitä ja kuka hän oikeastaan on. Eräs ratkaisu tällaisessa tilanteessa on yrittää nostaa itsearvostusta projisoimalla johonkin ihmisryhmään vastaavasti negatiivista arvostusta.
Toisin sanoen, kokeakseen olevansa (edes) _jotain_ asianomainen pyrkii rakentamaan omaa minuuttaan idealisoivaa kuvaa mieltämällä, että _jotkut muut_ ovat häneen itseensä verrattuina heikompia, huonompia tai vähempiarvoisia. Tyypillistä on, että hän on taipuvainen fantasioimaan myös idealisoidun ryhmän, johon hän toivoo kuuluvansa ja josta hän toivoo löytävänsä oman paikkansa.
Koska sekä rasistinen minäkuva että mielikuva idealistisesta 'omasta' ryhmästä ovat relatiivisia suhteessa samaten imaginääriseen vastaryhmään, ne ovat pohjimmiltaan varsin hauraita. Tämä on omiaan synnyttämään paranoidisia defenssejä, jotka siten ovat luonteva osa syndroomaa.
Mikäli tilanne parantuu ja minäkuva kehittyy omaehtoisemmaksi, oireyhtymä saattaa vähitellen laantua ja lopulta hävitä itsekseen. Mikäli näin ei käy, paranoidiset defenssit saattavat riittää pitämään minäkuvan kasassa ja oireyhtymä kroonistuu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mahdatkohan nyt itsekään ymmärtää, mitä oikein roiskit?
Sinä et mahtanut...
Tuo oli erittäin hyvä postaus ja on mahtavaa että joku sen otti talteen. Se selvittää hyvin mistä rasismissa oikeasti on kyse.