Mitähän pitäisi tehdä omille ristiriitaisille tunteille koskien miehen lasta ja menneisyyttä ylipäätään.
Olemme tavanneet pari kuukautta sitten, kun molemmat olivat juuri eronneet avioliitoistamme. Molemmat olemme suht nuoria, minä 25v ja mies 26v.
Itselläni avioliitosta irtautuminen oli helppoa (ei tunnetta, ei lapsia, ei yhteistä omaisuutta), mutta miehellä asiat ovat vielä riitaisen eron jälkeen omaisuudenjakoa myöten epäselviä. Toisella paikkakunnalla asuva lapsen äiti ei haluaisi antaa miehen tavata lastaan, mistä aiheutuu tietysti miehelle pahaa mieltä.
Ihastuksemme on ollut voimakasta jo ensi tapaamisesta lähtien, mutta kai lähinnä menneiden takia emme puhu edes seurustelusta. Joinakin päivinä tunnen, että olisi parempi lopettaa aluillaan oleva suhteemme ihan vain jo senkin takia, että en voisi perustaa perhettä hänen kanssaan puhtaalta pöydältä, hänhän on jo kokenut sen rumban, puhumattakaan siitä että lapsi ja ex-vaimo ovat elämässämme hamaan loppuun asti. Tunnen olevani lapsellinen ja itsekäs asioista, joiden pitäisi olla ihan normaalia elämää. Niin hullu en tietenkään ole, että alkaisin vaatia ettei mies saisi tavata lastaan tai pitää lasta koskevissa asioissa yhteyttä exäänsä. Mietin vain, onko järkeä jatkaa tällaista suhdetta, joka tuottaa jo alussa ikäviä tuntemuksia niiden hyvien ja ihanien lisäksi.
Kokemuksia??
Olemme tavanneet pari kuukautta sitten, kun molemmat olivat juuri eronneet avioliitoistamme. Molemmat olemme suht nuoria, minä 25v ja mies 26v.
Itselläni avioliitosta irtautuminen oli helppoa (ei tunnetta, ei lapsia, ei yhteistä omaisuutta), mutta miehellä asiat ovat vielä riitaisen eron jälkeen omaisuudenjakoa myöten epäselviä. Toisella paikkakunnalla asuva lapsen äiti ei haluaisi antaa miehen tavata lastaan, mistä aiheutuu tietysti miehelle pahaa mieltä.
Ihastuksemme on ollut voimakasta jo ensi tapaamisesta lähtien, mutta kai lähinnä menneiden takia emme puhu edes seurustelusta. Joinakin päivinä tunnen, että olisi parempi lopettaa aluillaan oleva suhteemme ihan vain jo senkin takia, että en voisi perustaa perhettä hänen kanssaan puhtaalta pöydältä, hänhän on jo kokenut sen rumban, puhumattakaan siitä että lapsi ja ex-vaimo ovat elämässämme hamaan loppuun asti. Tunnen olevani lapsellinen ja itsekäs asioista, joiden pitäisi olla ihan normaalia elämää. Niin hullu en tietenkään ole, että alkaisin vaatia ettei mies saisi tavata lastaan tai pitää lasta koskevissa asioissa yhteyttä exäänsä. Mietin vain, onko järkeä jatkaa tällaista suhdetta, joka tuottaa jo alussa ikäviä tuntemuksia niiden hyvien ja ihanien lisäksi.
Kokemuksia??
Vastaukset 2
Vanhimmat
senverran, että vaikka kovasti pidin ex-mieheni lapsista olin tietyllä tavalla heille mustasukkainen mieheni rakkaudesta siihen saakka, kun sain oman lapsen ja havaitsin miten erilaista rakkaus lapseen on.
Yrität vaan pitää mielessä, että se ei ole sinulta pois.
Nuo käytännön kuviot voivat muuttua kyllä helvetiksi, lähipiirissä nähnyt vastaavia riitaisia taisteluita. Voimia vaan sinulle ja älä tee hätiköityjä päätöksiä.
kuin että jos on kunnon mies kaikin tavoin, anna teille aikaa. Minne sulla on hoppu? Jos tapailette vielä vaikka 3kk tai vaikka 8kk niin mitä siinä menetät? Mun mielestä normaali, kunnollinen mies tarvitsee aikaa ja mahdollisuuden järjestää elämänsä siinä missä nainenkin, etenkin kun kaikki ei ole miehestä kiinni.
Mä en huolisi miestä, joka ei pidä yhteyttä lapsiinsa tai huolehdi heistä, sellainen ihminen vastuuton ja julma, enkä ikinä voisi kuvitella perheen perustamista hänen kanssaan. Mieluummin jo hyväksi todettu isä kuin joku vastuutaan pakoileva luuseri. Todennäköisesti voit kuitenkin löytää miehen, jolla ei ole lasta, joten jos se oikeasti on sulle kynnyskysymys, etsi. Mutta yhtä hyvää et ehkä löydä...Toisaalta voit löytää paremman... Tai etsiessäsi täydellistä oletkin jo sitten niin vanha huomaamatta, että lapsia ei enää tule vaikka kävisit hoidoissa. Elämä on aina valintoja. Hyvästä jos sellaisen löytää, kannattaa pitää kiinni.