Tämä on syytä muistaa aina, kun puhutaan "pyhän isämme" tekemisistä!
Urho Kekkosen radiopuhe 6.3.1953 Stalinin kuoleman johdosta
http://antifasistit.blogspot.com/2009/01/suomen-pministerin-urho-kekkosen.html
Kuuntele samalla pyhän isän kaihoa täynnä oleva puhe:
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=7&t=&a=1068
Urho Kekkosen puhe 06.03.1953 kesto: 11.29 (Audio)
Urho Kekkosen radiopuhe 6.3.1953
Suomalaiset radiokuuntelijat!
Keskiviikkona aamupäivällä saapunut sanoma Neuvostoliiton pääministerin generalissimus Josif Vissarionovitš Stalinin sairastumisesta oli sisällöltään ja sävyltään niin vakava, että tänään annettu virallinen tieto generalissimus Stalinin kuolemasta ei ollut odottamaton. Kun aivan äskettäin Stalinin tavanneet ulkomaiset diplomaatit olivat kertoneet hänen aivan erinomaisesta terveydentilastaan, on tieto hänen poismenostaan tullut maailmalle yllättävänä.
Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia. Niidenkin, jotka eivät omaksu sitä maailmankatsomusta, jonka nerokas ja menestyksellinen johtaja Stalin on ollut, täytyy myöntää, että Neuvostoliiton taloudellinen kehitys takapajuisesta maatalousmaasta voimakkaaksi nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja toiseksi johtavaksi maailmanvallaksi on ollut todellinen jättiläissuoritus. Se on tapahtunut Stalinin johdon alaisena, ja hänen työnsä ei ole rajoittunut ainoastaan suurten linjojen suunnittelemiseen ja toteuttamiseen, vaan se on ulottunut varsin pieniin yksityiskohtiinkin, jonkalaiset hän tiesi tärkeiksi kokonaisuuden onnistumiselle.
Se feodaalivalta, joka tsaarien aikana vallitsi, ei olisi kyennyt luomaan varsinaiselle kansalle sitä sivistyksellistä, yhteiskunnallista ja taloudellista nousua, mikä Neuvostoliitossa on tapahtunut. Ja kuinka paljon suurempi se olisikaan ollut, jollei Saksan hyökkäys olisi tuhonnut niin suunnattomasti siitä rakennustyöstä, mitä Neuvostoliitossa erityisesti 1930-luvulla suoritettiin.
Stalinista valtiomiehenä ja ihmisenä oli meillä suomalaisilla ennen sotaa ja sodan aikana ainoastaan vihamielisen propagandan välittämä kuva. Ensimmäisen kerran joutuivat Suomen eri kansankerroksia edustavat piirit Stalinin kanssa kosketukseen suomalaisen kulttuuridelegaation vierailun aikana Neuvostoliitossa vuonna 1945. Stalin otti delegaation vastaan lokakuun 9. päivänä. Syntynen keskustelun yhteydessä Stalin monessa eri yhteydessä ilmaisi lämpimän myötätuntonsa Suomea kohtaan. Juuri tässä tilaisuudessa Stalin ilmoitti, että Neuvostoliitto tulee pidentämään sotakorvausten suoritusaikaa kahdella vuodella ja vakuutti, että Neuvostoliitto tulee sotakorvaustoimitusten päätyttyä ostamaan Suomesta samoja tuotteita, vieläpä kaksi ja kolme kertaa toimitusten määrää enemmänkin. Me suomalaiset tiedämme nyt, mikä arvo näillä Stalinin lupauksilla meille on ollut, ja vastaisuudessakin tulee olemaan.
Delegaation jäsenten taholta tehtyihin kysymyksiin vastatessaan Stalin korosti, että se ystävällinen suhtautumistapa, jota Neuvostoliitossa tunnetaan Suomea kohtaan, ei johdu Neuvostoliiton eräiden johtomiesten tsaarin aikana Suomessa hankituista henkilökohtaisista suhteista, eikä edes siitä, että olemme naapureita, vaan siitä, että me pidämme Suomen kansasta, kuten Stalinin sanat kuuluivat. Se on hyvä, työteliäs, kyvykäs kansa, joka vaikeissa olosuhteissa on rakentanut suolle kehittyneen valtakunnan.
Stalin oli jo varsin aikaisin joutunut Suomen ja suomalaisten kanssa kosketukseen. Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ensimmäinen konferenssi pidettiin 25.–30. päivään joulukuuta 1905 Tampereella, ja tässä kokouksessa Stalin ensimmäisen kerran kohtasi Leninin. Vuonna 1917 huhtikuussa pidetyssä bolševikkipuolueen konferenssissa Stalin päättävästi asettui Suomen oikeuksien puolelle Venäjän väliaikaista hallitusta vastaan ja kannatti Suomen oikeutta valtiolliseen riippumattomuuteen. Tämän kannan johdonmukaisena seurauksena oli, että Leninin johtama hallitus lokakuun vallankumouksen jälkeen tunnusti Suomen itsenäisyyden. Päätös joulukuun 18. päivältä 1917 on Leninin ja Stalinin allekirjoittama. Joulukuun 22. päivänä 1917 Stalin lausui seuraavaa: ”Maailmassa ei löydy sellaista voimaa, joka voisi pakottaa kansankomissaarien neuvoston luopumaan lupauksistaan. Tämän olemme todistaneet sillä tosiasialla, että olemme ennakkoluulottomasti suhtautuneet Suomen porvariston vaatimuksiin, että Suomelle myönnettäisiin itsenäisyys ja viipymättä ryhdyttäisiin julkaisemaan Suomen itsenäisyyttä koskevaa asetusta.”
Sodanjälkeisenä aikana on Neuvostoliitto monessa eri vaiheessa osoittanut hyvää tahtoa Suomea kohtaan. Edellä on jo mainittu sotakorvausten toimitusajan pidentämisestä. Vuonna 1946 neuvostohallitus vapautti Suomen Neuvostoliitosta tuodun omaisuuden enemmästä palauttamisesta. Ja vuonna 1948 neuvostohallitus alensi 50 prosentilla Suomen sotakorvausvelvollisuuden jäljellä olevaa määrää. Vuonna 1950 neuvostohallitus solmi Suomen kanssa viisivuotisen kauppasopimuksen, siten toteuttaen sen lupauksen, minkä Stalin vuonna 1945 oli antanut. Varmaa on, että Stalinilla on kaikkiin näihin päätöksiin ollut ratkaiseva vaikutus.
Vuonna 1948 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeisenä päivänä 7. päivänä huhtikuuta järjestettiin Kremlissä päivälliset Suomen hallitusvaltuuskunnan kunniaksi. Generalissimus Stalin piti päivällisillä puheen. Tuo puhe teki suomalaisiin mieluisan ja rohkaisevan vaikutuksen. Mutta kun olen joutunut tuon puheen perästä päin yhä uudelleen ja uudelleen lukemaan, olen voinut todeta, että se oli paljon enemmän kuin ensi kuulemalta saatoimme päätellä. Se oli suuren valtionmiehen suuri ohjelmapuhe. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet on siinä kuvattu rehellisesti ja realistisesti: 150 vuotta on maittemme välillä vallinnut epäluottamus. Sen seurauksena on ollut kaksi sotaa. Epäluottamuksen aikakaudesta on päästävä keskinäisen luottamuksen aikakauteen. Juuri solmitun ystävyys- ja avunantosopimuksen, joka on rakennettu täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle, on murrettava epäluottamus ja sen on luotava uusi pohja kansojemme välisille suhteille. Mutta epäluottamusta ei voida hävittää yhdellä iskulla. Epäluottamuksen tähteet jäävät pitkäksi ajaksi. Niiden poistamiseksi on tehtävä paljon työtä, jotta saataisiin luoduksi lujat perinteet kestävälle ystävyydelle.
Tämä oli lyhyesti sanottuna Stalinin viisaan puheen sisältö. Siinä ei ollut mitään turhia korusanoja. Siinä ei vältelty menneisyyden tosiasioita. Siinä nähtiin ne vaikeudet, mitkä uuden historiallisen vaiheen syntyminen tuo tullessaan, mutta siinä esitettiin luja luottamus siihen, että keskinäiselle ystävyyden politiikalle on luotavissa kestävät perusteet molempien osapuolten onneksi.
Mutta puheeseen sisältyi vielä eräs erittäin merkittävä kappale, joka koski tasa-arvoisuutta suurten ja pienten kansojen kesken. Lainaan tämän kappaleen kokonaisuudessaan: ”Monet eivät usko, että suuren ja pienen kansan välillä voi olla tasa-arvoiset suhteet. Mutta me neuvostokansat olemme sitä mieltä, että suhteet voivat olla tällaiset, ja niiden tulee olla tällaiset. Neuvostokansa katsoo, että jokaisella kansalla, olipa se suuri tai pieni, on omat laadulliset erikoisuutensa, omalaatuisuutensa, joka kuuluu vain sille, ja jota ei ole muilla kansoilla. Nämä erikoisuudet ovat se panos, jonka jokainen kansa antaa maailman kulttuurin yhteiseen aarreaittaan, sen täydentämiseksi ja rikastuttamiseksi. Tässä mielessä kaikki kansat, niin pienet kuin suuretkin, ovat samassa asemassa, ja jokainen kansa on saman arvoinen minkä tahansa muun kansa rinnalla.”
On merkillepantavaa ja meille suomalaisille rohkaisevaakin, että Stalin esitti nämä periaatteellisesti tärkeät näkökohdat Suomen hallitusvaltuuskunnalle pidetyssä juhlatilaisuudessa. Ne palauttavat elävästi mieliin Stalinin lausunnot Suomen itsenäisyyttä koskevien vaiheiden aikana vuodelta 1917.
Meillä suomalaisilla on se käsitys, ja monien tosiasioiden perusteella uskomme olevamme oikeassa, että generalissimus Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan. On luonnollista, että kun generalissimus Stalin nyt on poissa, me suomalaiset tunnemme vilpitöntä surua sen johdosta. Hänen ansiokseen me luemme, että Neuvostoliiton suhtautuminen Suomea kohtaan meille ratkaisevina vuosina sodan jälkeen on ollut suopea ja jalomielinen.
Kosto ei kelpaa kansojen välisten suhteiden perustaksi, lausui Stalin suomalaiselle delegaatiolle 9. päivänä lokakuuta 1945, ja tuota periaatetta hän noudatti Neuvostoliiton politiikassa Suomea kohtaan. Siitä me suomalaiset tunnemme syvää kiitollisuutta hänelle.
Me suomalaiset haluamme vakaasti työskennellä sen puolesta, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kehittyisivät ja lujittuisivat vastaisuudessakin sillä keskinäiseen luottamukseen ja molemminpuoliseen arvonantoon rakentuvalla pohjalla, joka on generalissimus Stalinin asettama peruskivi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyölle.
Suomen kansa ja Suomen hallitus tekevät kunniaa generalissimus Stalinin paarien ääressä.
Urho Kekkosen radiopuhe 6.3.1953 Stalinin kuoleman johdosta
http://antifasistit.blogspot.com/2009/01/suomen-pministerin-urho-kekkosen.html
Kuuntele samalla pyhän isän kaihoa täynnä oleva puhe:
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=7&t=&a=1068
Urho Kekkosen puhe 06.03.1953 kesto: 11.29 (Audio)
Urho Kekkosen radiopuhe 6.3.1953
Suomalaiset radiokuuntelijat!
Keskiviikkona aamupäivällä saapunut sanoma Neuvostoliiton pääministerin generalissimus Josif Vissarionovitš Stalinin sairastumisesta oli sisällöltään ja sävyltään niin vakava, että tänään annettu virallinen tieto generalissimus Stalinin kuolemasta ei ollut odottamaton. Kun aivan äskettäin Stalinin tavanneet ulkomaiset diplomaatit olivat kertoneet hänen aivan erinomaisesta terveydentilastaan, on tieto hänen poismenostaan tullut maailmalle yllättävänä.
Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia. Niidenkin, jotka eivät omaksu sitä maailmankatsomusta, jonka nerokas ja menestyksellinen johtaja Stalin on ollut, täytyy myöntää, että Neuvostoliiton taloudellinen kehitys takapajuisesta maatalousmaasta voimakkaaksi nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja toiseksi johtavaksi maailmanvallaksi on ollut todellinen jättiläissuoritus. Se on tapahtunut Stalinin johdon alaisena, ja hänen työnsä ei ole rajoittunut ainoastaan suurten linjojen suunnittelemiseen ja toteuttamiseen, vaan se on ulottunut varsin pieniin yksityiskohtiinkin, jonkalaiset hän tiesi tärkeiksi kokonaisuuden onnistumiselle.
Se feodaalivalta, joka tsaarien aikana vallitsi, ei olisi kyennyt luomaan varsinaiselle kansalle sitä sivistyksellistä, yhteiskunnallista ja taloudellista nousua, mikä Neuvostoliitossa on tapahtunut. Ja kuinka paljon suurempi se olisikaan ollut, jollei Saksan hyökkäys olisi tuhonnut niin suunnattomasti siitä rakennustyöstä, mitä Neuvostoliitossa erityisesti 1930-luvulla suoritettiin.
Stalinista valtiomiehenä ja ihmisenä oli meillä suomalaisilla ennen sotaa ja sodan aikana ainoastaan vihamielisen propagandan välittämä kuva. Ensimmäisen kerran joutuivat Suomen eri kansankerroksia edustavat piirit Stalinin kanssa kosketukseen suomalaisen kulttuuridelegaation vierailun aikana Neuvostoliitossa vuonna 1945. Stalin otti delegaation vastaan lokakuun 9. päivänä. Syntynen keskustelun yhteydessä Stalin monessa eri yhteydessä ilmaisi lämpimän myötätuntonsa Suomea kohtaan. Juuri tässä tilaisuudessa Stalin ilmoitti, että Neuvostoliitto tulee pidentämään sotakorvausten suoritusaikaa kahdella vuodella ja vakuutti, että Neuvostoliitto tulee sotakorvaustoimitusten päätyttyä ostamaan Suomesta samoja tuotteita, vieläpä kaksi ja kolme kertaa toimitusten määrää enemmänkin. Me suomalaiset tiedämme nyt, mikä arvo näillä Stalinin lupauksilla meille on ollut, ja vastaisuudessakin tulee olemaan.
Delegaation jäsenten taholta tehtyihin kysymyksiin vastatessaan Stalin korosti, että se ystävällinen suhtautumistapa, jota Neuvostoliitossa tunnetaan Suomea kohtaan, ei johdu Neuvostoliiton eräiden johtomiesten tsaarin aikana Suomessa hankituista henkilökohtaisista suhteista, eikä edes siitä, että olemme naapureita, vaan siitä, että me pidämme Suomen kansasta, kuten Stalinin sanat kuuluivat. Se on hyvä, työteliäs, kyvykäs kansa, joka vaikeissa olosuhteissa on rakentanut suolle kehittyneen valtakunnan.
Stalin oli jo varsin aikaisin joutunut Suomen ja suomalaisten kanssa kosketukseen. Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ensimmäinen konferenssi pidettiin 25.–30. päivään joulukuuta 1905 Tampereella, ja tässä kokouksessa Stalin ensimmäisen kerran kohtasi Leninin. Vuonna 1917 huhtikuussa pidetyssä bolševikkipuolueen konferenssissa Stalin päättävästi asettui Suomen oikeuksien puolelle Venäjän väliaikaista hallitusta vastaan ja kannatti Suomen oikeutta valtiolliseen riippumattomuuteen. Tämän kannan johdonmukaisena seurauksena oli, että Leninin johtama hallitus lokakuun vallankumouksen jälkeen tunnusti Suomen itsenäisyyden. Päätös joulukuun 18. päivältä 1917 on Leninin ja Stalinin allekirjoittama. Joulukuun 22. päivänä 1917 Stalin lausui seuraavaa: ”Maailmassa ei löydy sellaista voimaa, joka voisi pakottaa kansankomissaarien neuvoston luopumaan lupauksistaan. Tämän olemme todistaneet sillä tosiasialla, että olemme ennakkoluulottomasti suhtautuneet Suomen porvariston vaatimuksiin, että Suomelle myönnettäisiin itsenäisyys ja viipymättä ryhdyttäisiin julkaisemaan Suomen itsenäisyyttä koskevaa asetusta.”
Sodanjälkeisenä aikana on Neuvostoliitto monessa eri vaiheessa osoittanut hyvää tahtoa Suomea kohtaan. Edellä on jo mainittu sotakorvausten toimitusajan pidentämisestä. Vuonna 1946 neuvostohallitus vapautti Suomen Neuvostoliitosta tuodun omaisuuden enemmästä palauttamisesta. Ja vuonna 1948 neuvostohallitus alensi 50 prosentilla Suomen sotakorvausvelvollisuuden jäljellä olevaa määrää. Vuonna 1950 neuvostohallitus solmi Suomen kanssa viisivuotisen kauppasopimuksen, siten toteuttaen sen lupauksen, minkä Stalin vuonna 1945 oli antanut. Varmaa on, että Stalinilla on kaikkiin näihin päätöksiin ollut ratkaiseva vaikutus.
Vuonna 1948 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeisenä päivänä 7. päivänä huhtikuuta järjestettiin Kremlissä päivälliset Suomen hallitusvaltuuskunnan kunniaksi. Generalissimus Stalin piti päivällisillä puheen. Tuo puhe teki suomalaisiin mieluisan ja rohkaisevan vaikutuksen. Mutta kun olen joutunut tuon puheen perästä päin yhä uudelleen ja uudelleen lukemaan, olen voinut todeta, että se oli paljon enemmän kuin ensi kuulemalta saatoimme päätellä. Se oli suuren valtionmiehen suuri ohjelmapuhe. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet on siinä kuvattu rehellisesti ja realistisesti: 150 vuotta on maittemme välillä vallinnut epäluottamus. Sen seurauksena on ollut kaksi sotaa. Epäluottamuksen aikakaudesta on päästävä keskinäisen luottamuksen aikakauteen. Juuri solmitun ystävyys- ja avunantosopimuksen, joka on rakennettu täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle, on murrettava epäluottamus ja sen on luotava uusi pohja kansojemme välisille suhteille. Mutta epäluottamusta ei voida hävittää yhdellä iskulla. Epäluottamuksen tähteet jäävät pitkäksi ajaksi. Niiden poistamiseksi on tehtävä paljon työtä, jotta saataisiin luoduksi lujat perinteet kestävälle ystävyydelle.
Tämä oli lyhyesti sanottuna Stalinin viisaan puheen sisältö. Siinä ei ollut mitään turhia korusanoja. Siinä ei vältelty menneisyyden tosiasioita. Siinä nähtiin ne vaikeudet, mitkä uuden historiallisen vaiheen syntyminen tuo tullessaan, mutta siinä esitettiin luja luottamus siihen, että keskinäiselle ystävyyden politiikalle on luotavissa kestävät perusteet molempien osapuolten onneksi.
Mutta puheeseen sisältyi vielä eräs erittäin merkittävä kappale, joka koski tasa-arvoisuutta suurten ja pienten kansojen kesken. Lainaan tämän kappaleen kokonaisuudessaan: ”Monet eivät usko, että suuren ja pienen kansan välillä voi olla tasa-arvoiset suhteet. Mutta me neuvostokansat olemme sitä mieltä, että suhteet voivat olla tällaiset, ja niiden tulee olla tällaiset. Neuvostokansa katsoo, että jokaisella kansalla, olipa se suuri tai pieni, on omat laadulliset erikoisuutensa, omalaatuisuutensa, joka kuuluu vain sille, ja jota ei ole muilla kansoilla. Nämä erikoisuudet ovat se panos, jonka jokainen kansa antaa maailman kulttuurin yhteiseen aarreaittaan, sen täydentämiseksi ja rikastuttamiseksi. Tässä mielessä kaikki kansat, niin pienet kuin suuretkin, ovat samassa asemassa, ja jokainen kansa on saman arvoinen minkä tahansa muun kansa rinnalla.”
On merkillepantavaa ja meille suomalaisille rohkaisevaakin, että Stalin esitti nämä periaatteellisesti tärkeät näkökohdat Suomen hallitusvaltuuskunnalle pidetyssä juhlatilaisuudessa. Ne palauttavat elävästi mieliin Stalinin lausunnot Suomen itsenäisyyttä koskevien vaiheiden aikana vuodelta 1917.
Meillä suomalaisilla on se käsitys, ja monien tosiasioiden perusteella uskomme olevamme oikeassa, että generalissimus Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan. On luonnollista, että kun generalissimus Stalin nyt on poissa, me suomalaiset tunnemme vilpitöntä surua sen johdosta. Hänen ansiokseen me luemme, että Neuvostoliiton suhtautuminen Suomea kohtaan meille ratkaisevina vuosina sodan jälkeen on ollut suopea ja jalomielinen.
Kosto ei kelpaa kansojen välisten suhteiden perustaksi, lausui Stalin suomalaiselle delegaatiolle 9. päivänä lokakuuta 1945, ja tuota periaatetta hän noudatti Neuvostoliiton politiikassa Suomea kohtaan. Siitä me suomalaiset tunnemme syvää kiitollisuutta hänelle.
Me suomalaiset haluamme vakaasti työskennellä sen puolesta, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kehittyisivät ja lujittuisivat vastaisuudessakin sillä keskinäiseen luottamukseen ja molemminpuoliseen arvonantoon rakentuvalla pohjalla, joka on generalissimus Stalinin asettama peruskivi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyölle.
Suomen kansa ja Suomen hallitus tekevät kunniaa generalissimus Stalinin paarien ääressä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
-Moskovan radion julkistettua tiedon, jonka mukaan Josif Stalin sydän oli lakannut sykimästä
5.3.1953 klo 21.40 Kekkonen piti seuraavana päivänä radiopuheensa, ja Paasikivi lähetti Neuvostoliiton Nikolai Mihailovits Svernikille surunvalitelusähkeen.
Lehdistölle presidentti antoi generalissimuksen kuolemasta lyhyen lausunnon todeten:
Generalissimus Stalin, jonka kuolemasta olemme tänään saaneet suruviestin, on nykyajan suurimpia hahmoja. hän on piirtänyt pysyvästi nimensä ei vain Neuvostoliiton vaan koko maailman historiaan. Hänen johdollan on vanha Venäjä, nykyinen Neuvostoliitto, muuttunut ja nuortunut. Hän on nostanut Neuvostoliiton mahtavaksi maailmanvaltioksi - mahtavammaksi kuin mitä Venäjä on milloinkaan ollut. Stalin on eräs maailmanhistorian suuria valtakunnan rakentajia.
Suomea kohtaan Stalin on osoittanut suopeamielisyyttä ja ystävyyttä. Sen vuoksi hänen poimenonsa herättää kansassamme vilpitöntä surua. Minulla oli tilaisuus useamman kerran tavata Generalissimus Stalin ja neuvotella hänen kanssaan. Säilytän näistä tilaisuuksista mitä mielyttävimmän muiston."
- Polvinen - Immonen "J.K.Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö 5
Näin siis sivitysvaltion valtiomiehet käytäytyivät kuoleman majesteetin edessä.
En ole historiasta huomannut yhdenkään poliitikon tuon tilanteen käytäytymistä kyseenalaistaneen.
Ei silloin, eikä myöhemminkään.
Otetaan asioista selvää ja vaikka totuus tekee kipeää, niin pitkällä tähtäimellä on parempi, että historiamme perustuu totuuteen. Vaikka se ei olisi kepulaisten mieleen;
Miksi Suomi suomettui ja mitä siitä seurasi?
Miksi Suomi suomettui ja mitä siitä seurasi? Julkaistu: 23.1.2009 27 kommenttia
Lähetetty 7 kertaa
Juhani Suomen Kekkos- ja Koivisto-kirjat, samoin kuin Alpo Rusin äskettäin ilmestynyt Vasemmalta ohi -teos paljastavat, kuinka hämmästyttävän suuri vaikutusvalta Suomen asioihin Neuvostoliitolla todella oli kylmän sodan aikana. Tämä siitä huolimatta, että Juhani Suomen tavoitteena on selittää parhain päin kaikki, mitä Kekkonen teki. Rusi rohkenee jo hivenen arvostella Kekkosta ja vielä enemmän silloista ns. K-linjaa. Seuraava askel tulisi mielestäni olla kyseenalaistaa koko Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan mielekkyys ja oikeellisuus. Tässä suhteessa ei tarvitse syyllistyä jälkiviisauteen, sillä esim. Kekkosen pahin vastustaja Väinö Tanner ennusti jo aikanaan, että myöntyväisyyspolitiikan seurauksena Suomi ajautuu vähin erin Venäjän protektoraatin asemaan. Maailmantilanteen kehityksestä johtuen näin pahasti ei käynyt, mutta monin osin tämän suuntaisesti. Suomettumisajan täydellinen pesänselvitys olisi tehtävä nimenomaan sen vuoksi, että koska suomalaiset käsittävät kylmän sodan aikaisen linjan olleen menestystarina, Suomi elää itse asiassa edelleen osana Venäjän etupiiriä eikä halua järjestää turvallisuuspolitiikkaansa muitten eurooppalaisten demokratioiden, saatikka sitten Venäjän välittömien rajanaapureiden tapaan.
Miksei Suomea miehitetty?
On totta, ettei Neuvostoliitto miehittänyt Suomea kylmän sodan kuluessa On kuitenkin muistettava, ettei Suomi ollut Unkarin tai Tshekkoslovakian tapaan mikään miehitetty maa. On myös todella vaikea uskoa, että Neuvostoliitto olisi voinut syyllistyä uuteen talvisotaan ja vieläpä rauhan aikana. Talvisodan syttyessä maailmansota oli jo alkanut. Kylmän sodan politiikkamme onnistuminen olisi mitattu vasta, jos Euroopassa olisi syttynyt sota. Ja silloin Suomen olisi ollut selvittävä yksin ja pelkästään Neuvostoliiton hyvän tahdon varassa. Sanottiin, että Neuvostoliiton intressit Suomen suhteen rajoittuvat vain turvallisiin rajoihin maittemme välillä. Kaunis ajatus, mutta oliko todella luottaminen pahimman luokan imperialistiseen sortovaltioon? Lennart Mereä ei voi syyttää ennakkoluuloisuudesta tai kokemuksen puutteesta, kun hän kysyttäessä, mikä on pahinta venäläisissä, vastasi painokkaasti; ”se, ettei heihin voi luottaa”.
Yksin selviämisen harha
Jopa Paavo Lipponen ylpeilee kirjassaan Järki voittaa siitä, että Suomi selvisi kylmästä sodasta yksin ilman muiden apua. Itse asiassa yksin selviämisessä ei ole mitään kehumista. Mikään valtio ei selviä kriisitilanteissa loppuun asti yksin. Kaikkein vähiten yksin selviää maa, joka on pinta-alaltaan Euroopan suurimpia, mutta jossa on asukkaita vain suuren kaupungin verran. Tätä todistaa Suomen oma historia. Ilman muiden Suomelle tarjoamaa tukea ei myöskään Suomi olisi selvinnyt. Stalin suostui talvisodan rauhaan, koska muuten hän olisi joutunut sotaan Suomelle tukea luvanneiden Ranskan ja Englannin kanssa. Välirauhan aikana meidän olisi käynyt kuten Baltian maiden vuonna 1940, jos vain Hitler olisi antanut siihen luvan. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen pysäyttäminen vuonna 1944 olisi todennäköisesti epäonnistunut ilman Saksan ilma- ja aseapua. Suomi ei ollut myöskään kylmän sodan aikana mikään ainutkertainen poikkeus, jonkinlainen kirottu maa, jonka länsi olisi noin vain halunnut luovuttaa osaksi Neuvostoliiton etupiiriä. Lännen tukeen ei vaikuttanut mitenkään esimerkiksi se, millä puolella valtiot olivat olleet toisessa maailmansodassa. Esimerkkinä vaikkapa sotaan syylliset Saksa, Italia ja Japani. Samoin Romaniaan ja Unkariin vertaaminen ontuu, sillä ne olivat sodan aikana natsi-Saksan vasallivaltiota ja mikä tärkeintä, Neuvostoliitto valtasi ne sodan kuluessa.
Suomi torjui Marshall-avun sotien päätyttyä, ja esim. yöpakkaskriisin yhteydessä Yhdysvallat lupasi lainoin korvata neuvostokaupan aiheuttamat menetykset jne., mutta aina Suomi torjui lännen tuen sanomalla, että hoidamme suhteemme Neuvostoliittoon yksin. Kekkosen vieraillessa Yhdysvalloissa 1961 presidentti Kennedy ihmettelikin Kekkoselle, miten kommunistien kannatus Suomessa oli niin suuri, vaikka Suomi sijaitsi Neuvostoliiton naapurina. Suomen politiikka johti vihdoin siihen, että Yhdysvallat päätti 1960-luvun alussa, ettei Suomella ollut enää ryhtiä torjua Neuvostoliiton painostusta ja ettei Yhdysvallat tulisi Suomen avuksi, mikäli Neuvostoliitto hyökkäisi. Miksi tukea kansaa, joka luottaa Neuvostoliittoon ja kommunisteihin ja jonka valtion päämies tekee läheistä ja pitkälti salaista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa? Näin Suomi oli joutunut tilanteeseen, jossa se oli käytännössä ainut länsimaa, joka eli Neuvostoliiton luottamuksen ja hyvän tahdon varassa. Olihan jopa Ruotsilla neuvostohyökkäyksen varalta salainen sopimus avunsaannista Yhdysvalloilta ja Natolta. Suomella sen sijaan oli päämies, joka haikaili jopa puolustusvoimien lakkauttamista. Historiallisesti ja kansainvälisesti ainutkertainen ja uskomaton asenne valtion päämieheltä.
Ruotsi tarjoaa hyvän vertailuperustan suhtautumisessa maailmantilanteeseen. Aina kun suurvalta menettelee aggressiivisesti pientä valtiota kohtaan, Ruotsi tuomitsee sen äänekkäästi ja näkyvästi, nyt viimeksi Georgian kriisin yhteydessä. Suomessa väitetään tämän johtuvan Ruotsin turvallisuuspoliittisesti hyvästä maantieteellisestä asemasta. Mutta eiköhän oikeampi syy ole siinä, että myös Ruotsi on pieni maa. Miksi kukaan olisi välittänyt Suomen kohtalosta, kun se ei tuntunut välittävän muidenkaan pienten valtioiden kohtaloista niiden jouduttua suurempiensa painotuksen tai hyökkäysten kohteeksi. Nato-keskustelussa taasen kauhistellaan usein sitä, että Naton jäsenenä saattaisimme joutua osallistumaan muualla käytyihin sotilaallisiin konflikteihin. Tällöin unohdetaan, että päätöksenteko asiassa on lopullisesti Suomella, ja ellei kyse ole omien rajojen puolustamisesta, rintamille lähetetään vain sinne haluavat korvausta vastaan. Olennaisinta asiassa on, että mikäli haluamme, että meitä puolustetaan hyökkäystä vastaan, totta kai myös meidän on oltava valmiita auttamaan muita hädän hetkellä.
Suomessa ulkopolitiikkaa mystifioidaan edelleen taitolajiksi, jota eivät ymmärrä ja osaa kuin kansakunnan eliitti ja johtajat. Kuitenkin ulkopolitiikan perustotuus on varsin yksinkertainen. Se on, että kaikkien valtioiden, eikä vähiten pienten, turvallisuus vaatii oman puolustustahdon ja -kyvyn lisäksi hyviä liittolaisia mahdollisen sodan varalta tai sen estämiseksi.
YYA-sopimus
Siinä mielessä Suomi ei ollut yksin kylmän sodan aikana, että Suomella oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa. Se oli kuitenkin sopimus avunsaannista Saksan taholta tulevan hyökkäyksen varalta. Toisen maailmansodan jälkeen mieletön ajatus, joka osoitti, ettei Suomi ollut irtaantunut toisen maailmasodan maailmasta. Ainut taho, mikä Suomea on aina uhannut ja uhkasi myös silloin, oli Venäjä eli silloinen Neuvostoliitto. Uhkarohkeaa ja kaikki yhden kortin varaan jättävää politiikkaa oli luottaa pahimpaan uhkaansa. Tulee mieleen kertomus lampaan liitosta suden kanssa. Historia osoittaa, miten käy, kun luottaa Stalinin tai Hitlerin tapaisiin hirmuhallitsijoihin, ja Neuvostoliitto oli sentään loppuun asti sama imperialistinen maailmanvallankumousta tekevä kommunistivaltio.
Oliko YYA-sopimus alun perin edes välttämättä tehtävä, ja jos oli, sen nostaminen selvästi ulkopolitiikkamme peruspilariksi väitetyn puolueettomuuden ohella hämmästyttää. Miksei YYA-sopimuksen merkitystä päinvastoin vähätelty ja korostettu kaikissa yhteyksissä, ettei sillä ollut käytännön merkitystä, sekä varmistettu vaikkapa Ruotsin tapaisella puolueettomuuspolitiikalla, että avunsaanti lännestä olisi ollut tositilanteessa varmaa ja todennäköistä Eräs mahdollisuus olisi ollut jättää koko sopimus uusimatta jo ennen Neuvostoliiton romahtamista. Porkkalan tukikohdan takaisin Suomelle luovuttamisen 1955 kääntöpuoli on unohdettu. Se oli, että YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella eteenpäin. Neuvostoliitolle todennäköisesti riitti pelkkä YYA-sopimuksen olemassaolo. Sen imperialistinen suurvalta saattoi kriisin syntyessä tulkita haluamallaan tavalla. Enteellistä oli, ettei Neuvostoliitto enää 1970-luvulta alkaen tunnustanut Suomen puolueettomuutta edes paperilla. Mikäli Euroopassa olisi syttynyt sota, mikään ei olisi estänyt Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea.
Kekkosen vastuu
Miten sitten Suomi ajautui tähän tilanteeseen? Paasikiven varovaisuuden jotenkin vielä ymmärtää siinä vaiheessa, kun ei tiedetty, kuinka aggressiivista Neuvostoliiton politiikka välittömästi toisen maailmansodan jälkeen tulisi olemaan, ja Natoa ei ollut vielä perustettu neuvostoimperiumin turvallisuuspoliittiseksi vastapainoksi. On melkoisen erikoista, että repeämä suhteessa kommunisteihin ja Neuvostoliittoon ei tapahtunut sosiaalidemokraateissa, vaan porvaripuolella eli Maalaisliitossa. Ilman Kekkosta aiemmin jopa kokoomustakin idänpolitiikassaan jyrkempi Maalaisliitto tuskin olisi näin menetellyt. Mikäli mainittua repeämää ei olisi tapahtunut, kansakunta olisi pysynyt lujana suhteessa kommunisteihin, ja kommunistit olisi pidetty hallitusten ulkopuolella. Vapaa tiedonvälitys olisi kertonut avoimesti siitä, mihin kommunismi käytännössä oli johtanut ja mikä oli neuvostoimperiumin todellinen luonne. Tässä tilanteessa Neuvostoliiton painostukselta olisi pudonnut pohja pois.
Suomalaiset pitävät Kekkosta suurena suomalaisena. Epäilemättä hän oli isänmaallinen mies. Tosin historiasta ei löytyne valtiomiestä, joka ei mielestään olisi ollut isänmaallinen. Mutta Kekkosen strategia suhteessa Neuvostoliittoon oli väärä tai vähintäänkin erittäin riskialtis. Kekkonen ei todellakaan pelastanut Suomen itsenäisyyttä, vaan altisti sen suureen vaaraan.
On kiintoisaa, että kaikissa lännessä kirjoitetussa lähihistorioissa ja valtiomiehen muistelmissa Kekkonen on huomioitu korkeintaan maininnalla – puhumattakaan, että häntä olisi pidetty suurena rauhan rakentajana. Kysymyksiä herättää myös se, miksi suhteellisen vilpittömiksi arvioiduissa muistelmissaan ”Kekkosen kaveri” Hrustshev vaikeni lähes tyystin Kekkosesta ja hänen toiminnastaan.
Miksi sitten Kekkonen toimi kuten teki? Toiminnallaan Maalaisliitto ja hän pääsivät valtaan ja pysyivät siellä. Saattaa myös olla, että Kekkosella oli huono omatunto sen vuoksi, että hän oli ennen sotia ja pitkään vielä niiden aikana innokas Suur-Suomen kannattaja. Kekkonen oli niitä, joitten suhtautuminen Neuvostoliittoon oli ollut tyhmän uhittelevaa. Kekkonen vastusti jopa talvisodan rauhaa ja kirjoitteli sotien aikana selvän rasistisesti venäläisistä. Sotien jälkeen täyskäännöksen tehnyt Kekkonen uskoi, että toisenlaisella Suomen politiikalla talvi- ja jatkosota olisi voitu välttää. Saattaa olla, että talvisota olisi voitu välttää, mutta meidän olisi käynyt todennäköisesti samoin kuin Baltian maiden vuonna 1940. Suomen ainut turva tässä vaiheessa oli Saksa. Se esti Stalinin aikeet Suomen suhteen.
Aseveljeys Saksan kanssa
Suomi haki jatkosodassa revanssia Neuvostoliitolta liittoumalla sotilaspoliittisesti Saksan kanssa. Saksa vaikutti voittamattomalta, ja vuonna 1940 sitä vastassa oli enää Englanti. Jo 1940 alkanut sotilaallinen liittoutuminen Saksan kanssa kuitenkin salattiin kansalta ja väitettiin Neuvostoliiton hyökänneen syyttä Suomeen.
Valitettavasti Suomi sodan alussa valloitti myös Itä-Karjalan, vaikka suuri osa kansasta sitä vastusti. Esim. Väinö Tanner piti Suomen vanhojen rajojen ylitystä oman turvallisuutensa vuoksi samalla tavalla imperialistisena tekona kuin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen vuonna 1939. Jälkikäteen voidaan todeta, että rajojen ylittäminen oli virheratkaisu paitsi sotilaallisesti myös poliittisesti. Olisi ollut paljon parempi sekä suomalaisten itsetunnon että muun maailman suhtautumisen kannalta, että maailmalle olisi avoimesti selvitetty sotien jälkeen syyt Suomen sotien aikaiseen menettelyyn ylilyönteineen. Kyllä suomalaiset olisivat totuuden kestäneet siitä huolimatta, että jatkosodan syyksi uskoteltiin Neuvostoliiton hyökkäys. Osatotuus, sillä Suomessa oli kaksisataatuhatta saksalaista, ja Suomen ylin sotilas- ja muu johto oli valmistautunut hyökkäämään Neuvostoliittoon Saksan rinnalla. Myös muu maailma olisi todennäköisesti ymmärtänyt Suomen taistelun Saksan rinnalla.
Analogisesti Suomen menettelyn voi rinnastaa länsivaltoihin, jotka liittoutuivat hädän hetkellä toisen ”pahan valtakunnan” eli Neuvostoliiton kanssa, mikä oli välttämätöntä natsi-Saksan voiton torjumiseksi. Ikävintä oli, että suomettuneessa Suomessa Neuvostoliiton syyllisyydestä Suomen menettelyyn sodissa vaiettiin, ja Suomesta tehtiin pitkälti yksin syyllinen sekä oman kansakunnan että muun maailman silmissä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti
Oman lukunsa muodostaa sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Siinä Suomi Neuvostoliiton ja kommunistien painostuksen seurauksena tuomitsi jälkikäteen säädettyjen lakien perusteella ja puolueellisen oikeudenkäynnin tuloksena sodanaikaisen johtonsa. Kekkonen ajoi oikeusministerinä tarmokkaasti kommunistien kanssa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ilmeisesti saavuttaakseen Neuvostoliiton luottamuksen. Aikamoinen vyön alle isku vastuussa olleille poliittisille kumppaneille mieheltä, joka itse oli ennen sotia ja pitkälti sotien ajan innokas Suur-Suomen kannattaja. Kekkosen menettely herätti oikeutetusti muissa politiikoissa katkeruutta ja epäluuloja laajemminkin hänen luonteensa ja moraalinsa suhteen. Luulisi, että mikäli sotasyyllisyysoikeudenkäynti todella oli välttämätön, se olisi saatu aikaan myös vaikkapa virkamiesoikeusministerin ajamana.
Aika ajoin on sanottu, että sotasyyllisyystuomiot pitäisi tänä päivänä perua oikeudenvastaisina. Kyseenalaisin tuomio oli Väinö Tannerin osalta, hänhän ei ollut edes hallituksessa jatkosodan syttyessä. Tanner tuli tuomita, koska hän johti patrioottista työväenliikettä. Suomella ei tunnu kuitenkaan olevan vieläkään ryhtiä ja rohkeutta kumota sotasyyllisyystuomioita. Väite siitä, ettei sotasyyllisten kunniaa tarvitse palauttaa, koska se ei ole koskaan mennytkään, on melkoista selittelyä. Sotasyyllisten tuomion kumoaminen tarjoaisi hyvän tilaisuuden kertoa koko maailmalle syistä, miksi Suomi toimi Saksan aseveljenä toisessa maailmansodassa.
Paasikivi
Paasikiveä on pidetty Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan isänä. Paasikiveä siteerataan usein sanomalla, että viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, ja Paasikivelle tämä tosiasia oli Venäjän suuruus meihin verrattuna. Itsestään selvä tosiasia, joka on aina Suomessa ymmärretty. Viisaus alkaa vasta siitä, miten tähän tosiasiaan on suhtauduttu ja suhtaudutaan. Paasikiven suhtautumistavasta muistetaan nykyisin vain yksi puoli, myöntyväisyys Neuvostoliittoon päin. Myös Mannerheim piti Paasikiveä aivan liian heikkona ja myöntyväisenä suhteessa Neuvostoliittoon, ja kuten tunnettua, Mannerheim ei missään vaiheessa antanut julkista tunnustusta Paasikiven politiikalle sotien jälkeen. Itse asiassa Paasikivi oli pitkän elämänsä aikana nimenomaan opportunisti, jonka asenne suhteessa Venäjään riippui Venäjän senhetkisestä vahvuudesta. Väinö Tanner ihmettelikin, että mikä linja se Paasikiven linja oikein oli, kun Paasikivi ehti pitkän elämänsä aikana kumartaa vuorollaan Venäjän tsaaria, Saksan keisaria, Hitleriä ja viimeksi Stalinia.
Suomettumisen vähättely
Varsinaisen lähtökohdan suomettumiselle muodosti vuoden 1958 yöpakkaskriisi. Silloin tasavallan presidentti ei tukenut maan enemmistöhallitusta Neuvostoliiton painostusta vastaan. Toinen askel suomettumisessa tapahtui, kun Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin. Tällöin suomalaiset pelästyivät, ja Kekkonen valittiin uudelleen presidentiksi suurella valitsijamiesten määrällä. Hävityt sodat, Neuvostoliiton painostus, kommunistien propaganda ja Kekkosen toiminta olivat tehneet tehtävänsä. Samanlaista henkisen vastarinnan rintamaa kuin ennen talvisotaa ei syntynyt. Kansakunnan valtasi Kekkosen aikana asenne, eräänlainen psykoosi, jonka mukaan meidät miehitetään, ellemme ole myöntyväisiä ja ”kilttejä” Neuvostoliiton kanssa. Eräs olennainen ero vuoden 1939 tilanteeseen verrattuna oli, että vuosina 1958 ja 1961 Suomen valtion päämies asettuikin painostajien puolelle eikä heitä vastaan. Tapahtuneen jälkeen ensin sosiaalidemokraatit ja myöhemmin myös kokoomus lähtivät siitä, ettei Kekkosta voitu enää syrjäyttää ja että kauppapoliittiset ja muut Suomen kansainväliset intressit oli hoidettava Kekkosen kautta ja avulla. Suomettumisen aika oli lopullisesti alkanut.
Kirjoissaan Lipponen ja etenkin Juhani Suomi vähättelevät suomettumisajan kielteisiä piirteitä. Sen lisäksi, että Suomen turvallisuus oli tosiasiassa yhden kortin, Neuvostoliiton varassa, suomettumiseen liittyi varsin monia varsin kielteisiä ilmiöitä. Neuvostoliitto oli kuin eräs suuri hallituspuolue, jolla oli etukäteisveto-oikeus kaikissa haluamissaan asioissa, Kekkonen hallitsi kuin diktaattori, Suomessa vallitsi demokratialle täysin vieras itsesensuuri, aktiivisin osa nuorisosta ja kulttuuriväestä ryhtyi ajamaan neuvostovaltaa, Suomen kuva maailmalla ryvettyi tavalla, josta kärsimme vieläkin, kokoomus pidettiin hallitusten ulkopuolella, koska eräät se kansanedustajista, kuten Tuure Junnila, uskalsivat arvostella Kekkosta tai kertoa Neuvostoliitosta muutakin kuin sen propagandan mukaisia asioita jne. Suomettumisajan kielteisiä ilmiöitä riittää.
Yksilöiden kannalta silloisen politiikan valtavirrassa kulkemisen ymmärtää, sillä poikkeavien mielipiteitten esittäminen merkitsi joutumista yhteiskunnallisen elämän marginaaliin. Ja ennen kaikkea, kuten edellä on todettu, olimme ajautuneet Kekkosen johdolla tilanteeseen, jossa muualta apua Neuvostoliittoa vastaan ei olisi enää ehkä saatu. Mutta tätä silloista pakkorakoa ei ole syytä kaunistella ja selitellä sitä oikeaksi politiikaksi. Koska tuon ajan poliitikot eivät näköjään kykene suhtautumaan suomettumisilmiöön ja omaan toimintaansa kriittisesti, on hyvä, että suomettumisajan poliitikot ovat väistymässä lopullisesti kansakunnan johtopaikoilta ja tekevät näin tilaa ilman menneisyyden painolastia oleville näkökohdille ja politiikoille.
Kommunistit
Kekkosen ansioksi on sanottu, että hän taltutti kommunistit isänmaallisiksi. On totta, että kommunistit puolustivat tätä maata muiden tapaan viime sodissa. Mutta ennen sotia ja välittömästi niiden jälkeen he olivat kiistatta viides kolonna Suomessa. Tästä huolimatta jo tuolloin, kuten koko sodanjäisen ajan, Kekkonen ajoi kommunisteja hallitukseen. Kommunistipuolue maltillistui muiden eurooppalaisten kommunistipuolueiden tapaan vasta 1960-luvulla, mutta loppuun asti kommunistit vuotivat Suomen asiat Neuvostoliiton tietoon ja nostivat aina suuren elämän, kun Suomi pyrki kauppapoliittisesti tai muuten lähestymään länttä.
Kommunisteja Suomessa ei olisi tarvittu oikeastaan missään vaiheessa. Kommunisteiksi osoittautuneet kaappasivat vuonna 1917 vallan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, johtivat kansan harhaan ja alkoivat kansalaissodan. Nykyinen hyvinvointivaltio olisi todennäköisesti rakennettu ilman kommunistejakin, kuten tapahtui muissa Pohjoismaissa ja esim. Saksassa ja Englannissa.
Ihmisiä on aina harhautettu kauniilla aatteilla ja puheilla, vaikka todellisuudessa on tehty jotain aivan päinvastaista. Perustavaa laatua oleva syy kommunistien suureen suosioon Suomessa oli kuitenkin kansalaissodan karmea jälkinäytös. Sodan jälkeisillä vankileireillä kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksiin nykytiedon mukaan noin 13.500 ihmistä ilman, että syyllisiä ja vastuullisia tapahtuneeseen olisi haluttu osoittaa vieläkään. Selvää on, että kapinan johtoporukka tuli tuomita, mutta miksi niin meneteltiin myös tavallisten rivimiesten suhteen. Mikäli länsivallat olisivat toimineet toisen maailmansodan jälkeen valkoisen Suomen tapaan, kuinkahan monta sataatuhatta tai miljoonaa saksalaista olisi pitänyt tapattaa.
Etyk ja muut saavutukset
Kylmän sodan aikaisia Suomen saavutuksina pidetään asioita, jotka olivat itsestään selviä oikeuksia muille Länsi-Euroopan valtioille, kuten vapautta tehdä kauppaa haluamiensa valtioiden kanssa tai ettei puolueettomalla maalla ollut sotaharjoituksia toisen kylmän sodan osapuolen kanssa. Suomen teollisuus ja rakentaminen hyötyivät neuvostokaupasta, mutta samalla se merkitsi selvää riippuvuutta Neuvostoliitosta. Suomi myi turvallisuuttaan leipää vastaan. Neuvostokauppa merkitsi myös useilla aloilla tuotantoa, joka ei osoittautunut kilpailukykykyiseksi länsimarkkinoilla neuvostokaupan romahdettua.
Kekkosen ansiona on pidetty myös Etykiä. Kekkosen toiminta ja persoona eivät kuitenkaan herättäneet länsimaissa luottamusta. Suomalaiset diplomaatit sen sijaan kunnostautuivat kiitettävällä tavalla. Länsivalloissa pidettiin Etykiä yleisesti taas Suomen eräänä palveluna Neuvostoliitolle. Olihan Neuvostoliitto jo 1950-luvusta alkaen halunnut sementoida Etykin tapaisella sopimuksella toisen maailmansodan valloituksensa. Ei Suomi, vaan länsivallat vaativat Etyk-sopimukseen myöhemmin niin tärkeiksi osoittautuneet sananvapauden ja ihmisoikeuksien korit. Virallinen Suomi päinvastoin vaiensi tehokkaasti jopa kansalaisjärjestöjen Etyk-sopimuksen mukaiset tuenilmaisut itäblokin kansojen, ml. sukulaiskansamme, vapautumispyrkimyksille.
Tämän päivän suhtautuminen
Tänä päivänä kansakunta paheksuu jo suomettumisen rähmällään oloa, ja esim. sotaveteraaniemme kunnia on palautettu. Pitemmälle suomalaisten on ilmeisesti vaikea kylmän sodan aikaisen politiikkamme tuomitsemisessa mennä, koska se ei johtanut katastrofiin, ja käytännössä koko kansakunta oli sen takana. Kansakunnilla on taipumus selittää menneisyyttään tavalla, joka nostaa niitten itsetuntoa. Kekkosen osalta toiminnan selittely on saanut jopa tragikoomisia piirteitä, kun väitetään, että vaikka Suomen johto vannoi ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa, kansan piti tietää, että ystävyys oli vain puhetta. Kekkosen toiminnan parhain päin selittelyä on Juhani Suomen ja osittain Alpo Rusin todistelu siitä, että sosiaalidemokraatit menivät jopa Kekkosen ohi Neuvostoliiton myötäilyssä. Kekkonen ei nimittäin aikanaan kritisoinut näitä politiikkoja ja radikaaleja, vaan päinvastoin nosti heistä monet lähipiiriinsä ja toimi heidän kanssaan yhteistyössä.
Mitä voi tapahtua jatkossa?
Pahinta suomettumisajan selittämisessä tänä päivänä parhain päin on se, että ilmeisesti tästä syystä suomalaiset haluavat edelleen elää ilman reaalista turvaa pahimman päivän varalta ja olla se länsimainen demokratia, joka ei varmista turvallisuuttaan liittymällä Natoon. On likinäköistä sanoa, että Suomen maantieteellinen asema suuren valtion naapurina on poikkeuksellisen vaikea. Itäisen Keski-Euroopan valtioiden asema Venäjän ja Saksan puristuksessa on ollut historiassa paljon Suomea tukalampi.
Kylmän sodan aikaisen politiikan epäkohdista ja riskeistä vaikeneminen saattaa vielä kostautua tulevaisuudessa varsin ikävällä tavalla. Emme tunne tulevaisuutta, mutta sen ennusmerkit ovat aina olemassa.
Valtiollisella tasolla huolestuttavaa on, että venäläiset hädin tuskin tuomitsevat Stalinin vainot, mutta eivät lainkaan sitä muiden kansakuntien hirvittävää sortamista, mikä tapahtui entisessä itäblokissa. Venäläiset valitsivat hiljan historiansa kolmanneksi suurimmaksi henkilöksi Stalinin. Voi arvata, mikä reaktio siitä syntyisi, jos saksalaiset tekisivät vastaavalla tavalla Hitlerin suhteen.
Putin on sanonut Neuvostoliiton hajoamisen olleen viime vuosisadan pahin yhteiskunnallinen katastrofi. Venäläiset ovat turhautuneita supervalta-asemansa menettämisestä. Siihen saatetaan pyrkiä tulevaisuudessa keinoista piittaamatta. Kun suuri kansakunta tuntee kokeneensa vääryyttä, on epäluuloinen muita kansakuntia kohtaan eikä tunnusta omaa syyllisyyttään, mm. Saksan historia osoittaa, mitä saattaa tapahtua yhteiskunnallisen tai taloudellisen tilanteen romahdettua. Tällä hetkellä valta Venäjällä on jo yhden tai kahden miehen käsissä, ja luojan kiitos Putinia ja Medvedeviä voidaan pitää ainakin vielä hyväntahtoisina itsevaltiaina. Mutta kukaan ei tiedä, millaiset johtajat heitä seuraavat ja millaisessa maailmassa.
Kari Niilola
KTM
Helsinki
"Kun vuonna 1948 länsi ja itä asettuivat vastakkain aseet kolisten, Suomi vetäytyi sivuun puoluettomuudn varjolla. Paasikiven johdolla saavutimme näin poliittisen torjuntavoiton"
http://www.finlandsbank.fi/se/suomen_pankki/ajankohtaista/puheet/2005/ml_puhe051206.htm
Maalaisliitto-kepu ei ole huomannut presidenttiehdokkaita asettaessaan, että vuosisata on vaihtunut, stalin on oikeasti kuollut ja hänen imperiuminsa luhistunut.
Kepu haikailee takaisin moskovan kortteja, joilla kaulapantatsuhnat pelasivat itselleen sisäpoliittisen hegemonian ja pystyttivät valtiososialistisen maataloustukaisautomaatin suurmaanomistajille.