Synnyin 70 luvulla perheeseen, jossa oli jo lähes kymmenen lasta. Lapsuudestani muistan selkeimmin yksinäisyyden ja turvattomuuden, koska vanhempani painivat joidenkin ihmisten ja asioiden kanssa yötä päivää,en silloin ymmärtänyt, mistä asioista oli kyse. Koin, etten voi kuormittaa vanhempia omilla tunteillani, tarpeillani ja asioillani. Myös palaute väsyneiltä vanhemmilta oli sellaista, etten itseäni kovin montaa kertaa aidosti yrittänytkään ilmaista. Niinpä yritin salata oman pahan oloni, ja itkin usein itseni uneen koittaen salata itkuni myös sisaruksiltani.
Koitin saada hyväksyntää varsinkin äidiltä olemalla avuksi ja kiltti. Myös monet muut roolit tuli otettua käyttöön hyväksynnän ja huomion saamiseksi. Pelle, vastuunkantaja, hoitaja ym. Omat tunteet ja tarpeet tuli pitää sisällä, niille ei ollut yksinkertaisesti tilaa parheessä. Olin ala-asteella jonkinlainen kingi, kiusasin joitakin koulukavereita, ja opettajia. Ylä-asteella kävikin niin, että jouduin jonkinverran kiusatuksi.
"Kristillisessä" kansanopistossa olin sekä kiusaaja, että kiusattu. Opistolla johtajat pitivät joitakin "hoitokokouksia", joissa koko opiston väki oli läsnä. Myös minä sain kokea kyseenalaisen kunnian, kun joidenkin tapahtumien jälkeen väki kutsuttiin koolle. Nyt jälkeenpäin kun muistelen noita kokouksia, niin johtajien toiminta niissä oli vähintään kyseenalaista. Kyseessä oli enemmänkin alistamismeininki, kuin asioiden reilu, ja ihmisarvoa kunnioittava selvittely.
Aloin oireilemaan psyykkisesti opistoaikoihin. Masennus alkoi kalvaa nuorta mieltä. Opiston jälkeen ammattikouluun. Koitin pitää salassa perhetilanteeni, sisarusten määrän ja lestadiolaisuuden. Siis salassa pidettävien asioiden määrä lisääntyi huomattavasti. Psyykkinen oireilu alkoi olemaan jatkuvaa ja vakavaa. Masennus lienee nykysillä tutkimusmenetelmillä ollut määriteltävissä vaikeaksi masennukseksi. Kotioloissa ei tapahtunut muutosta parempaan, vaan pahempaan päin, joten jäin vaikeuksineni yksin.
Molemmat vanhemmat oireilivat vakavasti psyykkisesti, ja lapsimäärä oli lisääntynyt siten, että meitä oli lopulta pitkälti toistakymmentä. Perheolosuhteet olivat siis helvetilliset, ja lapsia valtava lauma. Elämäni eteni siten, että irtauduin vanhoillislestadiolaisuudesta 18-vuotiaana, koska koin toiminnan olevan mieletöntä, nyt jälkeenpäin ajatellen epäinhimillistä. Elämä ei muuttunut helpoksi irtisanoutumisesta huolimatta, vaan jo vauvasta alkaen syntyneet psyyken vahingot vaikeuttivat elämääni. Ihmis-suhteet, työsuhteet, kaikki elämässä oli todella vaikeaa syntyneiden vahinkojen seurauksena. Psyykkinen toipuminen on vaatinut paljon aikaa, terapiaa, ja keskusteluja muiden näistä asioista kiinnostuneiden kanssa.
Vasta nyt, kun olen yli 30 vuotias, kykenen näkemään vanhoillislestadiolaisen yhteisön toimintatapojen vaikutuksia vanhempiini, ja itseeni. "Hoitokokoukset", joita vanhemmilleni pidettiin n.10 vuoden ajan, sai aikaan tuhoisia seurauksia, joista myös lapset joutuivat vakavasti kärsimään. Ehkä vanhempani olivat jo valmiiksi jollain tavalla heikkoja, mutta kokousten seurauksena psyyke romahti, näkyvämmin, ja kuuluvammin äidillä, isä vain muuttui entistä hiljaisemmaksi.
Kerroin tässä vain oman tarinani. Jokaisella sisaruksella on omansa, ja voin sanoa, että olen päässyt helpolla moniin muihin sisaruksiini verrattuna. Muistan myös erään järkyttävän seikan lapsuudestani. Vaikka meillä oli elämä helvetillistä, niin muistan säälineeni monia vanhoillislestadiolaisia perheitä, koska heillä näytti olevan vielä huonommin asiat.
Vastaukset 7
Vanhimmat
vl- perheessä pohjois-suomessa.
isän puolelta, olivat vanhoillislestadiolaisia. Eivät äitiä sen enempää kuin meitä lapsiakaan hyväksyneet, koska äiti ei ollut vl. Äitiä nimittelivät huoraksi ja meitä lapsia sekasikiöiksi ja kohtelu oli aina sen mukaista.
Isä, joka olisi halunnut miellyttää uskovaista äitiään otti kai niistä sanoista niin paljon itseensä, että alkoi juomaan ja kuolikin aika nuorena alkoholin liikakäyttöön. Kaikki oli tietenkin äidin ja meidän epäpyhien syytä uskovaisten mielestä.
Sellaista evankeliumia sanoin ja teoin meille sieltä lestadiolaisten keskuudesta julistettiin.
Onneksi osaan tänä päivänä erottaa Jumalan rakkauden ja tuommoisen ihmisten joukkopahuuden toisistaan.
Kuinkahan moni ihminen olisikaan selviytynyt ja saanut elää ehjän ja hyvän elämän jos seurakuntalaiset olisivat oivaltaneet miten arvokas jokaisen ihmisen elämä on Jumalan edessä. Niinkuin isänikin elämä oli.
Minulle on täysin käsittämätöntä se, että Jumalan nimissä halveksitaan, nujerretaan ja tuhotaan ihmiselämää ja siihen seurakunnissa, muissakin kuin lestadiolaisuudessa, on syyllistytty. Syynä sellainen "oikean opin" nimissä puuhastelu.
... herää mielessä kysymys, missä uskonnonvapauden raja menee. Jossakinhan sen on mentävä?
Tsemppiä!
se kiinnostaa minuakin. Pääsin irti lahkosta jossa ihmisten on laihdutettava alipainoiseksi pysyäkseen mukana. Paavalin kehoitusta tervehtiä veljiä ja sisaria pyhällä suunannolla toteutetaan pitkään ja hartaasti eikä se jää edes suuteluun. Tässäkin lahkossa on lapsia, jotka eivät muusta tiedä. Kuka korjaa heidän sielunsa?
se on? Suomessa? Kyllähän nyt vähintään sosiaalitätien pitäisi puuttua asiaan!
julkiselta nimeltään ollut, puhun taustayhteisöistä jotka ovat suljettuja, salaisia ja edelleen olemassa, vaikka Maitobaari ei enää kokoonnu.
Olen lukenut viestisi. Osaat analysoida ja tehdä johtopäätöksiä. Elämäsi ei ole ollut helppoa, mutta selviät.
Ehkä osanasi on tarttua tämäntapaisiin kysymyksiin ja viedä lippua eteenpäin? Älä silti ota liian suurta vastuuta!
Ajattele omaa onneasi myös! Että et kaadu kuorman alle.
Elämäntarinasi on järkyttävä. Sinä olisit tarvinnut (ja myös sisaresi) rakkautta, huolenpitoa.
Selitys on nähtävästi se, että vanhemmillasi on ollut nähtävästi samantapainen lapsuus. He eivät voineet katkaista sitä, mutta sinä ehkä voit.
Toivon sinulle hyvää ja onnellista elämää!
Se mikä on ollut, on ollut. Ota uusi askel tulevaisuuteen!
Yksi kysymys. Oletko vanhin lapsi?