Miten tulit uskoon?

Kun synnyin, olin taipuvainen tottelemaan Luojaa, taivaallista Isää enemmän kuin omia vanhenpiani.
Ja se on uskoa sanan varsinaisessa merkityksessä se. Josta koituikin monia vaikeuksia tavantakaa. Mutta uskostani en luopunut, enkä luovu.

Pienenä kuulin vain vähän Jumalasta, ja kaikki oli minulle pelkästään mystisiä asioita joita sain kuulla. Sain lainaksi kirjan tulitikkutytöstä jonka mummo haki taivaaseen, ja aloin ihmetellä mikä se sellainen taivas oikein on?
Välillä jotain kokeilin rukoillakkin, mutta olin lapsi ja hyvin itsekäs enkää ymmärtänyt, ettei Jumala aina toteuta jos jotain vaatii, eikä kukaan aikuisista ollut kiinnostunut minulle mitään asiasta selittämään. He itse olivat ateisteja. Se oli hyvin itsekäs rukous joka ei tietenkään toteutunut, ja unohdin vuosiksi koko asian. Mutta se ei unohtunut että olin rukoillut, ja jotenkin siinä tilanteessa tajusin että kyllä siellä joku kuuntelee.
Minulle tuli paljon vastoinkäymisiä, eikä aikusista ollut tukemaan minua, ja jäin yksin taistelemaan itselleni ylivoimaisesti vaikeissa elämäntilanteissa, joissa ei ollut valoa näkyvissä. Pikemminkin päinvastoin, kaikki kääntyi minua vastaan. Kun olin aivan pohjilla ja pelkäsin elämää, rukoilin Jeesusta auttamaan minua. En saanut vastausta, ja unohdin koko asian. Täysi-ikäisenä menin kapakkaan ja join alkoholia ja sekoilin. Paniikkihäiriö oli minulle jokapäiväinen seuralainen, luulin että olin seonnut ja että sen takia tunsin sellaista. Erään kerran kirjastossa löysin paniikkihäiriöstä kertovat kirjoituksen ja tunnistin vasta siitä, että sehän minulla olikin, en ollut sekoamispisteessä, vaan että sitä on muillakin ihmisillä. Minulla se oli vain erittäin voimakasta.
En mennyt terapiaaan enkä psykiatreille, olin päättänyt että kaikesta huolimatta jatkan itse eteenpäin, ilman tukea tai mitään sen tapaistakaan.
Huomasin että pelastuin ihmeelliselläkin tavalla muutaman kerran kuoleman vaarasta, ja jopa auto kääntyi kolaritilanteessa turvallisesti itsestään paksujen puiden taakse. Se vahingoittui, mutta minä ja kaverini selvisimme pelkällä säikähdyksellä.
Kapakkaelämä ei tuntunut olevan minua varten, jokin ei tuntunut siltä miltä piti, en osannut pitää hauskaa ja sain kuulla siitä. Halusin elämältäni jotakin muuta.
Menin kirpputorillle ja näin siellä jonkun hylkäämän risaisen Raamatun, ei maksanut paljon mitään, se oli piirreltykin, ja muiden roinien mukana sitten ostin sen.
Aloitin lukemaan sitä, vaikka en kaikkea siitä ymmärtänytkään, luin sitä sitkeästi, ja päätin että menen kirkossa käymään.
Aluksi se oli outoa, mutta rukoilin siellä taas niiden muiden joukossa ja tiesin että minua jotenkin kuullaan, että Jeesus kuulee. Tulin sinne taas uudestaan, ja siitä se sitten alkoi.
Kävin sanan ja rukouksen illassa, ja se oli kuin olisin tullut kotiin, todella lämmin tunnelma.
Huomasin että minulla oli uskoa.
Nyt olen ollut uskossa jo monta vuotta, ja sen voin sanoa, että vaikka virheitä ja mokiakin on vuosien aikana tullut tehdyksi, en ole katunut päivääkään. Kaiken saa anteeksi kun katuu ja pyytää Jumalalta oikeasti anteeksi. On todella vapauttavaa saada anteeksi, mutta on myös todella vapauttavaa kun nykyisin pystyn itsekkin antamaan anteeksi, niille kaikille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet...! Anteeksi antaminen vapauttaa ihmisen vihan kahleista, vaikka ei heidän tekojansa hyväksyisikään.
Jeesuksen rakkaus on enemmän kuin tämän maailman houkutukset, joiden merkitys pienenee sitten kun on tullut uskoon. Minulla on oikeus turvata Jeesukseen, ja olen kiitollinen saamastani suojelusta ja kaikesta hyvästä, ja ennenkaikkea siitä, että minä uskon...! (Jeesus elää ja on olemassa, minä olen sen saanut huomata).

kuten kaikki muutkin uskovaiset.

olleeni uskossa niin kauan kuin muistan;minulta ei ikinä hävinnyt"lapsen usko".Olen aina ollut tietoinen Jumalasta(vaikka olen tätä asiaa myöhemmin järkeillytkin eri tavoin...).