Surun vaiheet ja siitä selvityminen

Ei suru ole kaava tai resepti jonka mukaan se etenee. Tuskinpa kukaan edes osaa selittää vastakkaisen tunteen, ilon, eri vaiheita.Saatika sitten surun. Miksi nykyjään surustakin on tehty suruTYÖ. Asia joka vaatii käsittelyä, kunnes se on ohi? Tuntuu että poismennyt on toisarvoinen asia. Oma napa ja paha olo tuntuu vain merkitsevän. En välttämättä ymmärrä, miksi rakkaan kuolema aiheuttaa tiedonhalua surun kestoon? Minulla ainakin pyöri mielessä kaikki menetetty elämä, en suinkaan ajatellut kauanko oma kärsimykseni kestää.

Minulla ainakin suru asettui ikäväksi seuralaiseksi, jonka joudun hyväksymään ja lopun elämääni kantamaan sisälläni. Joskus sen ääni on hiljainen kuiskaus, en välttämättä edes kuule, joskus se taas huutaa lujaa kaipausta että sattuu, vaikka rakkaani poismenosta on jo kohta 20 vuotta.

Mikäkö auttaa? - Aika on aika hyvä ja rutiinit.

Mun mies kuoli reilut kaksi vuotta sitten todella
äkillisesti, nuorena, sydänkohtaukseen.
Alkuvaihe meni ihan todellisessa usvassa, oli paljon järjesteltävää ja lasten asioiden hoito. Löysin itseni monta kertaa päivässä miettimästä esim. mitä ruokaa laitan, oli jo puhelin kädessä kun havahduin että hei sehän on kuollut, en voi soittaa ja kysyä.

Sitten romahti taivas niskaan kun lopulta tajusin että ei enää ikinä millonkaan nähdä,
ei puhuta, ei kosketeta. Seuraavat puoli vuotta
olin väliin surullinen, väliin katkera, väliin vihainen. Kävin haudalla purppasemassa että miten kehtaat jättää meidät tänne yksin ? Kerro ! Tuli ensimmäinen vuosipäivä, olin vaan pohjattoman onneton vaikka koitin jatkaa elämää eteenpäin. Seuraava vuosi; koitin pikkuhiljaa
tajuta miksi hänet otettiin meiltä pois.

Tuli 2 vuotta täyteen. Koitin vaan mennä eteenpäin,saada asiat uomilleen. Monasti olen puhunut hänelle. Kerron asioita niinkun aina ennekin. Se vähän auttaa. Kerron että ipanat voi hyvin, minä sain uuden työn, ihan jokapäiväistä
asiaa.

Viime yönä hän tuli sitten luokseni unessa.
Ajoi pihalle niinkuin aina ennenkin, oli yhtä komea kun eläessään ja sanoi etä hän nyt tuli kertomaan miksi kuoli niin yllättäen.
Siinä sanoin että kerro, älä katoa minnekkään.
Hän sanoi että oli valinnut maanpäällisen vaelluksensa ajan jotenkin "väärin" (jonkin teorian mukaan se valitaan itse) ja hän lähti siksi aiemmin, koska ei tuntenut kuuluvansa tähän maailmaan, hänen työnsä täällä oli nyt tehty.
Ja että minun kanssani meidän kolmiossa oli hyvä ja helppo elää. Hän oli sitä mieltä että kuoleman raja on helppo ylittää, mutta pahoillaan siitä että me jäätiin tänne suremaan.
Kysyin miksi hän valitsi äkkikuoleman ?
Vastaus oli että oli nuoremalle tytölle helpompi niin. Hän sanoi että on meidän seurassa joka päivä, ja näkee mitenkä minä kärsin ja on
siitä pahoillaan. Sieltä ei voi fyysisesti auttaa ihmistä, mutta on silti meidän elämissä mukana.
Niin ja että nyt on kuulema helppo liikkua
ja hän voi hyvin. Ylpeä siitä että olen kasvattanut tytöt eteenpäin. Ja että me nähdään "siellä",mutta siihen menee aikaa.

Minulle jäi niin seesteinen olo tuosta että yhä uskon saaneeni hänet takaisin edes siksi
nanosekunniksi mitä olen toivonut. Edes pienen
molekyylin verran.

Koko päivän on ollut semmoinen fiilis että en todellakaan ole yksin.

Nämä menneet pari vuotta on olleet tunteiden ylä-ja alamäkeä, väliin suru helpottaa, välillä ei
tiedä mitenkä perin sitä käsittelisi.
Olen kävellyt paljon ulkona, kuunnellut hurjaa
poppia (kuulokkeilla), väliin karjunut kurkku suorana, joskus istunut vaan ihan hiljaa.

Mutta se "sanoma" minkä sain, on nyt lohtuna,
semmoinen rauhallisen harmoninen olo.

Viimeinen mielikuva mikä tuosta unesta on se kun ollaan rannalla ja pienempi juoksee ohitseni järveen, isompi kiljuen perässä ja iskä koittaa saada niitä juoksemalla kiinni.
Oikein iloinen ja positiivinen rantapäivä, ja se
on muistoissa.

Hän ilmeisesti halusi vielä muistuttaa niistä
onnellisista päivistä mitä meillä oli, vaikka
oli hänen aikansa lähteä.

Mutta ole huoleti, raja on tosiaan ohut, mutta
siellä puolella on hyvä ja helppo olla.
me- jotka tänne vielä jäädään, ollaan ymmällämme,hädissämme ja surullisia.
Vaikka nyt uskon sen ettei siihen ole aihetta
ja kerran vielä nähdään.

Niinkuin tekin.

Tässä yhtenä aamuna olin lähdössä viemään tyttöä pakkasella kouluun, auto sanoi vaan vrr vrr vrr.. akku tyhjä . Tottakai päästelin ärräpäitä. Tyttö sanoi että kyllä iskä auttaa odota, laittoi hetkeksi silmät kiini ja oli vaan hiljaa.
Sen jälkeen auto lähti käyntiin niinkuin palmun
alta.

Hän ei jättänyt meitä pulaan silloinkaan.

Ihminen on koostunut fyysisetä aineesta, joka
maatuu kun me kuollaan.
Ja sitten hengestä ja energiasta joka ei häviä milloinkaan. Se ohimenevä tulahdus ihollasi,
asia jota hämmästelet, yllättäen tullut apu;
kaikki nämä ovat viestejä rakkaaltasi joka
toivoo sinun voivan hyvin.

Hän haluaisi niin :o)

minun rakkaani kuolemasta on vähän yli vuosi ja vieläkin on käy niin että ajattelen että tämä täytyy toiselle kertoa tai soittaa,ja sitten havatuu että ei voikaan.alku oli kyllä pelkkää usvaa en muista siitä paljonkaan.nyt tuntuu jo helpomalta mutta ei se suru ole mihinkään hävinnyt.elämä jatkuu ja uskoisin että poikaystäväsi haluaisi sinun jatkavan elämäänsä.sinulla on silti lupa surra ja olla vaikka vihainen.ei ole olemassa mitään aikaa kuinka kauan suru kestää tai loppuuko se oikeastaan koskaan kokonaan.mua auttoi musiikin kuuntelu ja liikunta on myös hyvä juttu jos vain on siinä kunnossa että jaksaa.haudalla käyn aika usein aina kun siltä tuntuu,se helpottaa jotenkin.puhuminen auttaa myös jos vain on sellaisia hyviä ystäviä joille puhua.alku on hankalaa mutta pikkuhiljaa eteenpäin,anna itsellesi lupa surra.toivon sinulle jaksamista ja voimia.

Itse voisin kertoa omasta surustani sen verran, että menetin lähiomaisen n 10 kk sitten hänen menehtyessään syöpään..ikävä, tuska, suru ja viha on vieläkin vaihtelevasti ihan mieletön.
Mutta itse pohdin myös ihan samoja asioita..keinoja selvitä tästä, voinko kokea vielä elämää ilman tätä surua ja ikävää, miten kauan kestää, yms. Mielestäni se ei ole todellakaan mitenkään itsekästä, omaan napaan tuijottamista ajatella näin..vaan sairauden ja menetyksen kokemukset ovat olleet niin rankkoja ja voimaa vieviä, että on jo tosi uupunut, suruinen ja ahdistunut, kokee tosi voimakkaana sen, että selviääkö tästä "painajaisesta" ikinä! Ja tosiasia on se, että jos täällä meinaa "elämää jatkaa", niin kyllähän siitä surusta vaan on jotenkin yritettävä selvitä..vai onko joku tosiaan sitä mieltä, että on normaalia surea koko loppuelämänsä kuollutta, elää masentuneena, surun lamauttamana ja ns. puolikuntoisena. Tuskin kuollut omainenkaan toivoisi sitä..ymmärrän sen, että surua ei voi kiirehtiä pois ja se on kaikilla yksilöllistä, mutta se ei ole normaalia, että suru ei häviä koskaan, silloin tarvitsee jo ammattiapua surun käsittelyyn. Voimia kaikille ja uskoa surusta selviytymiseen.

Minun poikaystäväni kuolemasta on kohta vuosi.
Tämän vuoden olen elänyt todellakin oman jaksamisen äärirajoilla. Varsinkin ensimmäiset kolme kuukautta meni ihan ohi. Siis tarkoitan, että elämä pysähtyi aivan kokonaan ainakin kolmeksi kuukaudeksi. En puhunut mistään muusta kuin poikaystävästäni ja kuolemasta jne.
Kesän alussa alkoi helpottaa siinä mielessä, että sain taas elämästä jotenkin kiinni ja osasin arvostaa sitä, mitä mulla oli jäljellä.

On tosi vaikeaa kuvailla tähän mitä kaikkea sitä on oikeesti joutunut käymään läpi ja miten fiilikset voi mennä toisesta ääripäästä toiseen ääripäähän päivittäin.
Ikävöin poikaystäävääni aivan älyttömästi ja se satuttaa niin törkeesti nähdä onnellisia pariskuntia ja kuunnella kun kaverit hehkuttaa omia rakkausjuttujaan.

Joo, enpä kirjota nyt mitään romaania tähän, mutta kun luin sun kirjoituksen, että sulta oli nimeonmaan poikaystävä kuollut, niin halusin vaan sun tietävän, että täällä on yks kohtalotoveri.

Kyllä se suurin tuska helpottaa, mutta joka päivä sitä toista kaipaa. Pahinta on ollut olla erossa rakkaastaan ja tajuta että näin se tulee aina olemaan. Mutta vaikeaa on ollut myös taistella katkeroitumista vastaan. Olen nuori, kuten poikaystävänikin oli, niin kyllä joka päivä mietin, että miksi mun poikaystävä, eikä kenen tahansa muun. Epäreilua!

voimia sulle!

Minäkin olen menettänyt poikaystäväni, aikaa tapahtuneesta on neljä vuotta. Poikaystäväni teki itsemurhan. Tosiaan, kuten aiemmistakin vastauksista on käynyt ilmi, on jokaisen suru erilainen. On eri asia surra menetettyä lasta kuin menetettyä rakasta, jokaiseen suhteeseen kuuluu omat erityispiirteensä ja hetket, joita kukaan muu ei ole kokenut. Nyt neljän vuoden jälkeen kun mietin tuota surutyötä, eli suruprosessin vaiheita, on ajatukset todella erilaiset kuin silloin kun niitä vaiheita elin ja koin.

Itselleni tärkein asia mikä auttoi jaksamaan eteenpäin, oli läheiset ihmiset sekä musiikki. En harrasta musiikkia, mutta tiettyjen kappaleiden kuunteleminen helpotti ja monesti kuuntelinkin sellaisia kappaleita, mistä tiesin itkun tulevan - ihan vain sen vuoksi, että koin että on hyvä itkeä ja purkaa tunteita. Toivon Sinulle erittäin paljon voimia tästä eteenpäin, kliseisiä lauseita en halua lausua, koska ne ei VIELÄ tässä vaiheessa lohduta. Yritä löytää itsellesi omanlaisesi keinot selvitä surusta.

Oon lähes samassa tilanteessa. Poikaystäväni kuoli puoli vuotta sitten ja ensimmäiset päivät ovat sumeita, koska olin niin shokissa enkä uskonut tapahtunutta. En edes itkenyt kuin vasta pari päivää sen jälkeen. Sitten kun asia selkisi niin se tuska, suru, ikävä ja hämmennys iski kerralla.

Itsekin olen miettinyt, milloin tämä helpottaa. Siitä on kulunut "jo" 6kk, mutta joka ikinen päivä ajattelen häntä ihan liikaa, itkettyä tulee edelleen useampi kerta viikossa. Kännykkänumeroa en ole poistanut ja sen kaivan esiin usein, haluan siihen soittaa vaikka tiedänkin ettei kukaan enää vastaa. Ensimmäisten viikkojen aikana muutaman kerran olin jo hyvässä matkaa lähdössä hänen luokseen, kun muistin, ettei niin voi enää tehdä.

Kyllä se tästä helpottaa, tiedän sen itsekin... mutta tällä hetkellä tuska on vielä niin suuri ja ikävä on hirveä. Olo helpottaa vähän sitten, kun on "hyväksynyt" toisen kuoleman... kuulostaa hölmöltä mutten osaa sitä paremminkaan kuvata. Kun ei enää suututa ja raivostuta, että miksi toisen piti kuolla.

Voimia sulle..