Eli, mikä sai juuri sinut tuntemaan, että olet uskonnon uhri? Itse en edusta mitään uskontokuntaa enkä halua syyllistää tai vähätellä. Kiinnostaa vain tietää, että mikä omalla kohdallasi aloitti prosessin, että sinusta tuli uhri. Koitko kenties "herätyksen" ja tajusit, että tässä touhussa on jotain mätää - kyseenalaistit opit?? Useinhan uhriksi joutuu siinä vaiheessa kun halutaan ottaa pesäero koko touhusta.
Miksi koit olevasi uskonnon uhri?
uhrialttari
81087
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Siinä vaiheessa sitä ymmärtää olevansa uskonnon uhri kun ymmärtää että uskonto ei voikkaan lunastaa niitä lupauksia mistä se paasaa.
Miettikää nyt oikeasti onko esimerkiksi rukoilusta mitään hyötyä? No ei ole. Yhä raiskataan lapsia vaikka kuinka ristisin käteni. Syöpäsairaitä ipanoita ei suojelusenkelit auta.
Ymmärsin olevani uhri jo hyvin nuorena. Jotakuinkin 6 vanhana ymmärsin tehdä pesäeron koko rukoilutouhuihin ja muihin taikauskoisiin uskomuksiin.
valtaansa minuun mitätöiden ja halventaen, minut nimeltä mainiten kymmenien ihmisten edessä.
Sen jälkeen hän levitti minusta valheellisia tarinoita, joita hänen luottohenliönsä levittivät eteenpäin ja kukaan ei kyseenalaistanut niitä - jonkinlainen joukko psykoosi.
Nimenomaan opissa ei olllut mitään, mikä olisi aloittanut prosessin.
Lähinnä vain totesin että joissakin lahkoissa jäsenten elämäntyyli kertoo kaikkea muuta kuin sitä, mitä Jumalakeskeisen elämän tulisi olla.
koska usein uskonnon välityksellä vain rahastetaan. Kun rahat menevät samoihin osóitteisiin, josta ne jaetaan edelleen etupäässä vain hyväosaisten lisäansioihin, ei kyllä voi enää pitää näyttelemistä oikein uskonnollisena. Se on enemmänkin teatteria, jossa näytellään jotain hyvää ja hetken päästä ollaan jo ahmimassa, jopa heikomman lähimmäisen osaa. Hyväntekeminen on oikeasti hyvän tekemistä, ei tyhjän puhumista. Lisäksi kukaan ei halua päästä "osamaksulla" taivaaseen, niinkuin tuntuu maksamalla kirkollisveroa, vaikka ei koe saavansa mitään apua, kun on heikoilla. Ottajia on, ei auttajia. Mutta onneksi on näitä uskontoja, jossa ei peritä veroa lainkaan, vaan jokainen tekee työtä hyvän eteen kogreettisesti.
Luin pienenä paljon raamattua. Alle kouluikäisenä jo kun opin lukemaan. Siitä seurasi pelkotiloja, ahdistusta, kauhua. Mietin saatanaa joka juonii ja yrittää saada minut kiinni. Mietin ikuista kidutusta helvetissä. Mietin sitä itselleni, mietin sitä läheisille.
Yritin kovasti olla pelkäämättä ja uskoa siihen jeesukseen joka pelastaisi, mutta kun raamattua lukiessa kerrotaan selkeästi, että usko ilman tekoja on kuollut. Ja kun pienet tytöt nyt tekevät tuhmia asioita. Ja kun niitä tekee... voiko enää ollakaan niin varma, ettei se kidutus ole kohtalona.
Sitä oli minun lapsuuteni. Ja monen muun nykyään. Kannan jälkiä vieläkin. Toki olen aikuinen enkä enää usko jumaliin, mutta ne pelon jäljet elävät minussa edelleen. Prosessi tapahtui vähitellen ja jatkuu edelleen. Samoin vähitellen aloin kokea itseni syyllisen sijaan uhriksi.
En tiedä koenko edelleenkään olevani uhri, vierastan tuota sanaa, tiedän vain että minua on kohdeltu väärin ja psyykkiselle kehitykselleni haitallisesti lapsena. Tämän ymmärtäminen alkoi aikuisuuden kynnyksellä ja jatkuu ehkä osittain vieläkin, oman vanhemmuuden myötä.
Terveillä psyykkisillä mekanismeilla varustetut aikuiset ihmiset ovat mielestäni itse vastuussa siitä, päätyvätkö sairaiden uskonnollisten lahkojen hyväksikäyttämiksi. Toki meitä aikuisiakin on moneen junaan ja osa helpommin manipuloitavissa ja psyykkisiltä resursseiltaan heikompia.
Kamalinta mielestäni se, mikä tapahtuu ahdistavissa uskonnollisissa yhteisöissä lapsille. Lapsi ei osaa (eikä hänen tarvitsisi edes osata!) erottaa valhetta totuudesta, eikä oikeaa väärästä, etenkin jos omat vanhemmat - ne joihin lapsi eniten luottaa- häntä ohjaavat vahingolliseen suuntaan.
elin lapseni esikoislestadiolaisessa kodissa. Pahimpana asiana lapsuudestani muistan sen, että meitä ketään ei arvostettu omana yksilöllisenä itsenään (ei ollut vanhemmilla aikaa kun oli niin paljon lapsia). Äitini ei muuta kerennyt kuin sen, että meillä kaikilla oli vatsat täynnä ja puhtaat vaatteet päällä. Ei ollut aikaa paneutua pienen lapsen huoliin ja murheisiin. Oli pärjättävä itse. Itsetuntoni ja perusturvallisuuteni olivat murrosikään mennessä haihtuneet olemattomiin, ja tätä seurasi yläasteella alkanut sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriöt. Asiaa ei yhtään parantanut se, että minua kiusattiin lestadiolaisen taustan vuoksi. Lisäksi perheessämme sattui traaginen onnettomuus, jonka vuoksi menetimme yhden sisaristamme. Surutyötä en ole käynyt vieläkään läpi, vaikka sisaren menettäminen oli suuri menetys. Kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella lapsen/nuoren surua. Terapiaa tarjottiin, mutta sitä emme saaneet ottaa vastaan. Meillähän oli seurakunta joka kyllä auttaisi meitä surussamme.
Myöhemmin kun aloin ajattelemaan asioita omilla aivoillani, ymmärsin vasta kritisoida jotain asioita seurakunnassamme. Esimerkiksi tajusin, etteivät "maailman" ihmiset ( eli kaikki jotka eivät uskoneet tai uskoivat mutta eivät kuuluneet seurakuntaamme) olleet yhtään sen kummempia kuin seurakuntammekaan ihmiset, vaikka pienestä pitäen oli opetettu että vain esikoiset ovat oikeita uskovaisia ja hyviä ihmisiä. Päädyin naimisiin ei-uskovan ihmisen kanssa. Nykyään minua kohdellaan el:den taholta täysin pakanana ja pelotellaan helvetin tulella kun en käy kokouksissa. Vaikka koen kyllä olevani vielä uskossa.
Kyseltiin rahatilanne,seksielämäni jne...